Oletko nähnyt ruumiin?

Vierailija kirjoitti:

5-vuotiaana ortodoksihautajaisissa, en järkyttynyt, näytti siltä että kuollut nukkuu.

Miksi ihmeessä ortodoksihautajaisissa pidetään arkkua auki?

En tarkoittanut ulkonäköä, tiedän kyllä miten ruumis muuttuu ajan myötä ja olen niitä ihan riittämiin nähnytkin.

Kyse oli läsnäolon tunteesta, jonka koin ja mistä monet sanovat, että eivät sitä enään koe.

Totta kai! Luonnollinen asia. Molemmat vanhempani arkuissaan, setiä tätejä, pultsareita Kampissa ja Sörkässä, kerjureita kejitysmaissa. Useimmat näyttivät nukkuvan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

5-vuotiaana ortodoksihautajaisissa, en järkyttynyt, näytti siltä että kuollut nukkuu.

Miksi ihmeessä ortodoksihautajaisissa pidetään arkkua auki?

Pietään meillä luterilaisillakin.

Sairaanhoitajana näen myös ruumiita paljon, mutta en pidä sitä mitenkään normaalina. Suhtaudun jokaiseen ruumiiseen kunnioittavasti. Itsekseni myös mietin sitä, että minkälainen mahtaakaan olla heidän taakse jäänyt historia. Mielessä käy myös omaisten suru.

Ihmisen arvokkuuden ymmärtää vasta silloin, kun on menettänyt oman läheisen. Olen menettänyt oman lapsen ja veljen. Molemmat kuolivat liian aikaisin.

Olen hoitoalalla ollut vähän aikaa. Löysin tuntemani potilaan kuolleena silmät auki ja oudossa asennossa. Siinä oli vaan kuori, se ihminen ei ollut enää siinä. Se oli pysäyttävä ja pelottava kokemus. Ehkäpä tästä karaistun... Joo, ja ruumis oli vielä jäykistynyt. Sekin vielä, yäk.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoitoalalla ruumiita näkee päivittäin. Mikä siinä on niin ihmeellistä? Kuollut mikä kuollut.

Esititpä asian ikävästi!

Kaikille se ei ole ihan noin arkinen ja jokapäiväinen asia.

Ei ruumiissa ole mitään ihmeellistä. Turha Jeesustella asialla. Kuolema on hoitoalalla arkipäiväinen asia.

Olen

Hautajaisissa. Isäni, mummonni, vaarini ja tätini. Rauhallisilta näyttivät kaikki, mitä kuolleelta jotakuinkin voi odottaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

5-vuotiaana ortodoksihautajaisissa, en järkyttynyt, näytti siltä että kuollut nukkuu.

Miksi ihmeessä ortodoksihautajaisissa pidetään arkkua auki?

Pietään meillä luterilaisillakin.

Kai luterilainen pappikin voi siunata arkunkansi aukikin. Minusta vainajan näkeminen auttaa ymmärtämään ja hyväksymään kuoleman lopullisuuden. Siinä näkee ihan konkreettisesti vain tyhjän kuoren.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

5-vuotiaana ortodoksihautajaisissa, en järkyttynyt, näytti siltä että kuollut nukkuu.

Miksi ihmeessä ortodoksihautajaisissa pidetään arkkua auki?

Pietään meillä luterilaisillakin.

Kai luterilainen pappikin voi siunata arkunkansi aukikin. Minusta vainajan näkeminen auttaa ymmärtämään ja hyväksymään kuoleman lopullisuuden. Siinä näkee ihan konkreettisesti vain tyhjän kuoren.

Yksissä luterilaisissa hautajaisissa olen ollut, missä vainaja oli arkun kansi auki "esillä" kirkon jossain sellasessa sivuhuoneessa, missä pystyi käydä jättämässä hyvästit ennen varsinaista tilaisuutta. Itse siunaus oli sitten arkku kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisissa. Isäni, mummonni, vaarini ja tätini. Rauhallisilta näyttivät kaikki, mitä kuolleelta jotakuinkin voi odottaakin.

Juu ei ne hirveesti yleensä tsembaloi.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, mitä siitä oli jäljellä, kun oli jäänyt pikajunan alle. Et ehkä halua tietää, miltä näytti...

Kun on ihminenkin on nisäkäs niin junan alle jääneen peuran perusteella voi päätellä jotain.

Murskautuneita lihaksi, luita, sisälmyksiä. Inhottava hankala sotku kerätä radalta palomiehille joiden vuorolle tuo osui.

Aivokuolleen olen nähnyt, mutta valitettavasti en ruumista.

Tiedän mitä kuolema on ja miltä se näyttää..ei ole kaunista. Kuoleva ulostaa alleen. mikä tämän kyselyn tarkoitus olikkaan?

Vaaleansiniseltä. Olisipa kyseessä ollut vuonna -89 muu kuin sukulainen, trauman osuus olisi silloin vähäisempi.

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on luonnollinen osa elämää ja koskettaa meistä jokaista. Olen luonteeltani varsin herkkä ja ennen lääketieteen opintojani jännitin usein sitä, miten osaan suhtautua vainajiin. Nyt alaa hieman jo nähneenä en enää sure tai pelkää ruumiita. Sen sijaan ihmisten henkinen ja fyysinen kipu sekä traagiset kohtalot ovat asioita joiden kohtaamiseen on hieman "kovetettava" itseään tällä alalla. Siihen pystyy monikin ihminen kun vain tarpeeksi haluaa.

Toki ymmärrän että kuolema tuntuu varsin mystiseltä jos siihen ei törmää kuin harvoin.

Pelottava on ajatus lääkäristä joka leikkaisi tai tekisi muita siihen verrattavia toimenpiteitä eläville. Ennen kuin olisi harjoitellut perusteellisesti kuolleilla.

Kuolleen isoisän näin arkussa, näytti nukkemaiselta ja oudolta. Aika paljon ruumiita vissiin käsitellään, meikkaillaan ja viritellään silmiä ja suuta pysymään kiinni ennenkuin laitetaan näytille, ehkä siksi näytti oudolta.

Olen nähnyt kuolleita, mutta kaikkein mieleenpainuvimmat oli valokuva naisen luurangosta, jonka sisällä oli pieni vauvan luuranko, ja valokuva merimies John Torringtonista, joka kuoli 1845 tutkimusretkellä, ja haudattiin ikiroutaan Kanadassa.

Olen nähnyt. Veljeni arkussa sairaalan kappelissa. Ja viikkoa aiemmin ollut valvomassa kalmasiivousta asunnossa, jossa hän oli kuollut. Niin että arvaapas, miltä tuntui?