Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Loppuunpalaminen ja epäonnistuminen uralla
22.12.2018 |
Olen nelikymppinen nainen, jolla on asiantuntijatasoista työkokemusta reilun kymmenen vuoden ajalta. Tästä viimeiset muutamat vuodet kärvistelin pahan työuupumuksen ja erilaisten vaikeidenkin henkilökohtaisen elämän ongelmien kanssa. Tilanne johti lopulta totaaliseen ahdistukseen, masennukseen ja lopuunpalamiseen. Tämä valitettavasti näkyi työn jäljessä, sillä loppuvaiheessa olin käytännössä kasa sirpaleita lattialla ja täysin aikaansaamaton.
Vetäydyin joksikin aikaa työelämästä pois, koska olin niin loppu ja maahanpoljettu. Nyt olen kerännyt voimia ja selvittänyt päätä, ja tarkoituksena olisi palata takaisin työelämään. Haasteena on kuitenkin se, että muutamasta ihan viimeisestä työvuodesta muodostui minulle suorastaan jonkinlainen trauma. Vaikka työurani alkupuoli sujuikin hyvin, ja minusta pidettiin työntekijänä, näen nyt itse loppupalamiseni tahraanneen kaiken mitä joskus saavutin ja jättäneen minuun epäonnistujan leiman. Häpeän sitä zombieta, joka ihan loppuvaiheessa olin. Oletan, että se on nyt kaikkien muidenkin kuva minusta. Tunnen jo tippuneeni substanssin osalta kärryiltä sekä jääneeni ulos monista työhön liittyvistä sosiaalisista piireistä (esim. minua ei enää kutsuta erilaisiin vapaamuotoisiin alaani liittyviin verkostoitumistapahtumiin tai jaeta tietoa, yhteydenottoyrityksiini (esim. pyyntö ihan vaan tavata ja kahvitella ja vaihtaa kuulumisia) ei aina vastata jne.).
Samaan aikaan koen aikamoista kateutta ja katkeruutta samanikäisiä ja -taustaisia tuttaviani kohtaan, jotka toimivat monilla eri aloilla korkeissa ja näkyvissä asemissa ja saavat oikeasti muutosta aikaan. Näen ja tiedän siis heidän kyllä olevan siellä täysin omilla ansioillaan, mutta itseni osalta tunnen valtavaa pettymystä ja katkeruutta siitä, että en sittenkään kyennyt löytämään ja toteuttamaan omaa potentiaaliani siten kuin joskus nuorena ja naivina hahmottelin.
Koen tavallaan, että tämä oli nyt tässä ja juuri nyt tekisi mieli heittää hanskat kokonaan tiskiin. Tämä nyt ei kuitenkaan ole olosuhteiden puolesta mahdollista, joten nokka olisi nostettava ylös. Lisäksi pitäisi vielä palata samalle alalle - totaalista uranvaihtoa en ole suunnitellut.
Onko kellään yhtään vastaavia kokemuksia aivan totaalisesta burn outista ja siitä selviämisestä (joko henkilökohtaisesti koettuna tai lähipiirissä tai työympyröissä nähtynä) -vieläkö täältä voi nousta järkeville urille?
CV:täkin on vaikeaa lähteä väsäämään, kun onnistumisia ei juuri viime vuosilta ole raportoitavaksi asti. Lisäksi jo mahdollisten suosittelijoiden miettiminen ja kysyminen ahdistaa tai valinnanvaraa ei ainakaan ole liiaksi asti...
Kommentit (76)
Oletko käynyt työpsykologilla? Jos tunnistat nyt, mikä viimeksi meni pieleen, ja mitkä ovat omat riskitekijäsi, voit nyt rauhassa etsiä sitä unelmapaikkaasi tai suuntaa sitä kohti. Ehkä tarvitset parin vuoden ponnahduslaudan jossain, ehkä sinulla käy tuuri ja löydät suoraan unelmien työn. Älä takerru sellaisiin mahdollisuuksiin, joista et ole ottanut tarpeeksi selvää. Tutustu työyhteisöön ennen päätöstä. Minimoi ne omat riskitekijäsi, jos ne ovat sellaisia, joihin et omalla asenteellasi voi vaikuttaa.
Saatat tarvita nyt myös ihan vain onnistumisen kokemuksia, olkoon se vaikka pikkuleipien paketointi 10e palkalla. Saisit itseluottamustasi takaisin (ja nälkä kasvaisi kohti muita tehtäviä). Tai kenties tykkäisit downshiftata, omalla tai uudella alalla, ja löytäisit elämällesi merkitystä vapaa-ajalta.
Ajat ovat ankarat, ja jopa väärän värinen paita tai väärä golfklubi voivat jättää saamatta työpaikan. Toisaalta rehellisyyttä ja vaikeuksista selvinneitä on alettu arvostaa yhä enemmän, ainakin sosiaalisessa mediassa. Jotkuthan kirjoittavat aiheesta jopa linkediniin. "Leima" on joka tapauksessa, ei siis jätetä ennakkoluuloille tilaa. Nämäkin asiat ovat elämää, ja ihmisen elämä on kuitenkin liian pitkä heitettäväksi roskakoriin yhden vastoinkäymisen takia.
Tuntuu, että näinä aikoina suoraviivaisinta menestystä ja urakiitoa niittävät ne, ei niinkään ehkä pätevimmät, vaan ne, joiden fysiikka ja psyyke kestää tätä. Se tuntuu varmasti hirvittävän epäreilulta. Sitä ei kerrota koulussa. Nyt ainakin tiedät, mistä täytyy pitää eniten huolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet aivan väärillä jäljillä: Sinulla on vasta 10 vuotta uraa takana, mutta edessä on vielä ainakin yli 20 vuotta. Ihan hyvin kerkeät tekemään ja aikaansaamaan vaikka mitä, jos se nyt on niin tärkeää edes.. Älä mieti menneitä vaan jatkat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei kukaan järkevä mieti vanhoja vaan työelämässä nimenomaan eletään sen hetkisen saavutusten mukaan ja vuoden vanhat jutut, hyvät ja huonot, on vanhoja ja mitäänsanomattomia jo..
Ap, olen kokenut tismalleen saman kojtalon. Mainittakoon vielä, että työpaikkani, isohko valtion laitos, oli tunnettu kiusaamismentaliteetistaan. Siihen aikaan olinturha toivoa, että työterveyshuollossa olisi puututtu semmoiseen. No, oma burnouttini johtui kyllä enimmäkseen yksityiselämän katastrofeista kuin simputtavista esimiehistä tai kieroilevista kollegoista.
Olin hyllylle jäädessäni kolmekymppinen. Olin pahasti traumatisoitunut työpaikalleni, joten en koskaan edes kuvitellut palaavani sinne. (Painajaisia tästä kyllä näin vielä kymmenien vuosien jälkeenkin.)
Hankkiuduin naimisiin ja vielä kertaalleen raskaaksi, vaikka äitiys ei koskaan ollut intohimoni. Keskityin täysin miehen ja lapsen/lasten paapomiseen. Kaikki perheen puolesta.
Jossain vaiheessa olisin halunnut lähteä oiskelemaan uutta alaa, mutta olin (ja olen) edelleen työkyvytt.eläkkeellä, niin karsiuduin hakijoista.
Sittemmin olen löytänyt elämääni mielekkyyttä, entistä työuraani enemmän, kolmannen sektorin puolelta. Eli summa summarum: en koskaan palannut entisiin töihin, vaan tietoisesti pysyin eläkkeellä, kun huomasin, että turvattu toimeentulo tarjoaa minulle hyvät mahdollisuudet itsenäiseksi toimijaksi sillä saralla, minkä koen hyödylliseksi. Elintasovaatimuksia minulla ei koskaan ollutkaan, niin alempi ansiotaso ei haittaa.
Toivotan sinulle menestystä, mitä sitten päätätkin omassa elämässäsi tehdä! Tärkeintä on kumminkin se, että taas pystyt nauttimaan elämästä ja kokemaan iloa. :)
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen kokenut tismalleen saman kojtalon. Mainittakoon vielä, että työpaikkani, isohko valtion laitos, oli tunnettu kiusaamismentaliteetistaan. Siihen aikaan olinturha toivoa, että työterveyshuollossa olisi puututtu semmoiseen. No, oma burnouttini johtui kyllä enimmäkseen yksityiselämän katastrofeista kuin simputtavista esimiehistä tai kieroilevista kollegoista.
Olin hyllylle jäädessäni kolmekymppinen. Olin pahasti traumatisoitunut työpaikalleni, joten en koskaan edes kuvitellut palaavani sinne. (Painajaisia tästä kyllä näin vielä kymmenien vuosien jälkeenkin.)
Hankkiuduin naimisiin ja vielä kertaalleen raskaaksi, vaikka äitiys ei koskaan ollut intohimoni. Keskityin täysin miehen ja lapsen/lasten paapomiseen. Kaikki perheen puolesta.
Jossain vaiheessa olisin halunnut lähteä oiskelemaan uutta alaa, mutta olin (ja olen) edelleen työkyvytt.eläkkeellä, niin karsiuduin hakijoista.
Sittemmin olen löytänyt elämääni mielekkyyttä, entistä työuraani enemmän, kolmannen sektorin puolelta. Eli summa summarum: en koskaan palannut entisiin töihin, vaan tietoisesti pysyin eläkkeellä, kun huomasin, että turvattu toimeentulo tarjoaa minulle hyvät mahdollisuudet itsenäiseksi toimijaksi sillä saralla, minkä koen hyödylliseksi. Elintasovaatimuksia minulla ei koskaan ollutkaan, niin alempi ansiotaso ei haittaa.
Toivotan sinulle menestystä, mitä sitten päätätkin omassa elämässäsi tehdä! Tärkeintä on kumminkin se, että taas pystyt nauttimaan elämästä ja kokemaan iloa. :)
Sorry kirjoitusvirheet, puhelimella liikkuvassa ajoneuvossa, you know...
Mullakin sama kokemus, jäin hoitamaan vanhempieni asioita ja lopulta heidät hautaan. Kyllästyin sitä paitsi totaalisesti sekä työhöni että työkavereihin. Nyt oloneuvoksena ja ehkä joku pieni työtehtävä olisi hyväksi..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaisen elämänpolku on omanlainen. Ei ole olemassa tiettyä oikeaa kaavaa, miten asiat pitäisi mennä.
Keskity hyviin asioihin elämässäsi. Ihan kaikilla ihmisillä on omat ongelmansa. Ei siis kannata vertailla itseään muihin.
Todellinen asiantuntijuus tulee esille monin tavoin. Jos ei onnistu niin kannattaa vaihtaa nopeasti jos suinkin pystyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttuja mietteitä. Tuon ”tahran” tunnistan, mutta melko varmasti se loppu viimein oikeasti johtuu omasta, murentuneesta itsetunnosta/työminästä. En usko, että työkaverisi ajattelevat sinusta niin negatiivisesti kuin uskot. Toki jonkinlaista kyvykkyyden todista uudelleen voi olla edessä. Mutta väitän, että tosiaan burnoutin kokenut ja/tai henk.koht. syistä romahtanut on usein ankarin itse itselleen.
Pelkään, että aapeen pahin este on tuo ”mun on pakko, vaikken haluu, ei ole vaihtoehtoja”- ajattelu. Jos ei ole vaihtoehtoja, kaikki stressaa, mikään ei onnistu, ei ole kivaa eikä pysty innostumaan. Jos on pakko, ei jaksa uskoa edes pystyvänsä, vaikka olisikin pakko. Ja kun ei edes halua, ei edes yritä kunnolla sitä,missä kuitekin on pakko. Sitä tekee hampaat irvessä minimin ja uupuu siihen.
Hanki ap itsellesi vaihtoehtoja. Mieti ammatinvaihtoa, mieti eri työnantajia, mieti eri rooleja. Mieti joa sitä, että jos et sittenkään mene töihin. Mieti, ja VALITSE. Omaan valintaan on helpompi innostua ja uskoa pystyvänsä ja sittn pystyä. Ja aina oikeasti on vaihtoehtoja, vaikka vaikka vaan se ”en sittenkään tee”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samanlaisia kokemuksia kuin ap:lla. Ehkä pahinta on se, etten enää uskalla oikein haaveilla tai innostua mistään, kun pelkään uudelleen epäonnistuvani.
Älä häpeä. Rakasta itseäsi. Olet ollut ahkera ja ollut liian kovilla. Siinä ei ole mitään häpeämistä. Lintsaajat hävetköön. Voimia sulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samanlaisia kokemuksia kuin ap:lla. Ehkä pahinta on se, etten enää uskalla oikein haaveilla tai innostua mistään, kun pelkään uudelleen epäonnistuvani.
En uskalla kertoa haaveistani edes terapiassa, kun tuntuu ettei ole voimia aloittaa mitään uutta. Kun miettii eri vaihtoehtoja mihin suuntaan lähtisi, niin näkee vain hirveästi mahdollisuuksia epäonnistua. En tiedä miten saisin ajatteluani muutettua. Ajan kuluminen ei tunnu tuonneen uutta perspektiiviä.
Vierailija kirjoitti:
Mullakin sama kokemus, jäin hoitamaan vanhempieni asioita ja lopulta heidät hautaan.
Onko työllistyminen ollut hankalaa tuomion jälkeen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap kiittää kommenteista. Tuntuu tosi hyvältä, että joku luki viestini ja viitsi vastata. Kohtalotovereitakin (surullista sinänsä) näytti löytyvän.
On varmaankin totta tuo, mitä joku alla mainitsi siitä, että isoin häpeätahra on oikeasti oman, murentuneen työminän luomus ja minä olen luultavasti itseni ankarin tuomari. Tämä tahra vaatinee kuitenkin aika monta uutta onnistumista liuetakseen.
Uskon kuitenkin, että erilaiset mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yhteiskunnassa asioita, jotka jättävät ihmiseen myös ulkopuolisten mielessä jonkinlaisen stigman. Itsekin muistan aikaisemmin tietyn hieman alentuvan ja säälivän äänensävyn, jolla jotkut työkaverini aikaisemmin puhuivat muista epäonnisista, enkä usko, että minun kohdallani tehdään tässä heidän taholtaan poikkeusta. Kuten ensimmäisessä viestissäni totesin, niin koen jo, että jo etääntynyt monista minulle töiden kautta läheisistä ihmisistä.
Harmillisesti koen, että minulla olisi nykyään paljon sanottavaa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa (Facebook, myös LinkedIn) pyöriviin työuupumusta ja masennusta koskeviin keskusteluihin. Luulen, että voisin jopa antaa tällä saralla muille jotakin ja ehkä avata muiden ymmärrystä aiheesta, kertoa miltä tuntuu, kun sellaiselta nosteesta toiseen nosteeseen kulkevalta polulta tipahtaa. En kuitenkaan uskalla tulla kaapista, sillä pelkään leimautuvani lisää. Tai en uskalla ainakaan ennen kuin koen täysin varmasti olevani ns. kuivilla vesillä…
Keissini valui aikoinaan harmillisesti työterveyden tutkan ohi ja koen, että eivät oikein osanneet ottaa minusta ns. koppia. Työpaikalla oli samaan aikaan useita isoja organisaatiomuutoksia päällekkäin ja mm. esimieheni vaihtuu muutamaan otteeseen, joten jäin varsin yksin. Työpsykologilla kävin kyllä joitakin kertoja ennen totaalista romahdusta. Tuolloin kunto oli jo sellainen, että tilanteen korjaaminen olisi vaatinut pelkkää työpsykologikäyntiä järeämpiä toimia työpaikan kanssa. Psykologi oli kuitenkin mukava ja nyt voisi olla hyvä idea käydä joitain kertoja vaikkapa saman psykologin luona keskustelemassa töihin paluun tiimoilta.
Mieheni on töissä pienipalkkaisella ja epävakaalla alalla. Perintöjäkään ei ole näköpiirissä ja jonkinlaisen tauon olen tässä jo ehtinyt työelämästä pitää, mikä on näkynyt myös tuloissa. Näin ollen ”en tee mitään” – vaihtoehto tuntuu valitettavasti ainakin pidemmällä tähtäimellä epärealistiselta. Sitä, missä muodossa ja minne työelämään (ehkä) palaan, täytyy toki miettiä tarkasti.
Ahdistavimmalta tässä työnhakuasiassa etenemisessä tuntuu kuitenkin itsensä markkinoiminen ja työhistoriasta ja saavutuksista kertominen. Olen alalla, jossa esim. itsensä brändäämisellä LinkedInissä on kohtalaisen suuri merkitys. Kun elämä on lyönyt pohjalle niin tällainen hehkutus tuntuu ihan mahdottomalta. Profiili pitäisi päivittää, mutta mitä kirjoitan? Kerroinko, että vuoden 2016 syksyllä makasin välillä palaverien välissä työpaikan vessan lattialla ja itkin ja että vuonna 2017 tilanne oli edennyt siihen pisteeseen, että tuijotin katatonisesti 8 tuntia monitoria, koska käsi ei enää suostunut liikuttamaan hiirtä…
Ja tosiaan, unelmoimisen vaikeus, kuten joku tuolla yllä kirjoittikin. Tavallaan tiedän ja tunnistan, että minusta olisi vielä moneksi (ja toisaalta tiedostan aiempaa paremmin myös ne vaihtoehdot, joiksi minusta ei ole…). Kuitenkin tieto siitä, että epäonnistuakin tosiaan voi, laittaa aivan eri tavalla polvilleen unelmien edessä kuin joskus nuorempana vastavalmistuneena, jolle maailma oli yhtä suurta puuhamaata.
ap
En tiedä millä alalla olet, mutta eniten pistää silmään tuo urakeskeisyys. Miksei työelämää voi ajatella lähes elämänmittaisena osana elämää, jossa ei ole mitään uraa? Voi tehdä erilaisia alaansa liittyviä hommia eri vaiheessa elämää. Se ei aina etene kuin juna jotain yhtä polkua ja aina nousujohteisesti. Elämässä on paljon muutakin, eikä pelkkä ura määrittele ihmistä.
Kaikilla tulee yleensä epäonnistumisia tai vaikeuksia. Todelliset voittajat nousevat uudelleen. En tarkoita, että pitää nousta taas johonkin uskomattomaan urakiitoon, vaan nousee jaloilleen sinnikkäästi ja pääsee mielekkäämpään elämään kiinni.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä millä alalla olet, mutta eniten pistää silmään tuo urakeskeisyys. Miksei työelämää voi ajatella lähes elämänmittaisena osana elämää, jossa ei ole mitään uraa? Voi tehdä erilaisia alaansa liittyviä hommia eri vaiheessa elämää. Se ei aina etene kuin juna jotain yhtä polkua ja aina nousujohteisesti. Elämässä on paljon muutakin, eikä pelkkä ura määrittele ihmistä.
Kaikilla tulee yleensä epäonnistumisia tai vaikeuksia. Todelliset voittajat nousevat uudelleen. En tarkoita, että pitää nousta taas johonkin uskomattomaan urakiitoon, vaan nousee jaloilleen sinnikkäästi ja pääsee mielekkäämpään elämään kiinni.
Onko se paha asia olla urakeskeinen. Itse olen eri kuin ap. Oma ura ei ole mennyt putkeen. Joillain tasolla olen hyväksynyt asian. Silti tunnen kateutta lukiessani netissä nuorten huippuammattilaisten tai politiikkojen ajatuksista ja urasta. Minulle työelämä on ollut iso pettymys ja kaipaan takaisin siihen hetkeen, kun moni asia tuntui vielä mahdolliselta. Joillain on ollut enemmän onnea matkassa ja heidän ammatilliset haaveensa ovat toteutuneet.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä millä alalla olet, mutta eniten pistää silmään tuo urakeskeisyys. Miksei työelämää voi ajatella lähes elämänmittaisena osana elämää, jossa ei ole mitään uraa? Voi tehdä erilaisia alaansa liittyviä hommia eri vaiheessa elämää. Se ei aina etene kuin juna jotain yhtä polkua ja aina nousujohteisesti. Elämässä on paljon muutakin, eikä pelkkä ura määrittele ihmistä.
Kaikilla tulee yleensä epäonnistumisia tai vaikeuksia. Todelliset voittajat nousevat uudelleen. En tarkoita, että pitää nousta taas johonkin uskomattomaan urakiitoon, vaan nousee jaloilleen sinnikkäästi ja pääsee mielekkäämpään elämään kiinni.
Entä jos elämä on ollut sarja vaikeuksia jo ennen ammatillista epäonnistumista? Entä jollei enää ole voimia n:ttä kertaa nousta ylös, kun vastoinkäymiset ovat polttaneet loppuun?
Olen itse 30 ja aika tutulta kuulostaa. Vain sillä pienellä erotuksella, että en ole ikinä edes päässyt luomaan uraa. Opiskelen edelleen, koska kärsin mm. ahdistuksesta, jolloin en pystynyt hakemaan opintojen oheen mitään työtä. Opiskelen ns. arvostettua alaa mutta eipä sillä ole merkitystä, koska ei ole juurikaan oman alan työkokemusta, joten edes työharjoitteluja on vaikea saada. Vaikea taas saada töitä, kun ei ole työkokemusta.Työkokemusta taas ei saa, kun ei ole töitä.
Tässä yhteiskunnassa arvostetaan tehokkuutta ja tulosta. Jos on aukkoja työhistoriassa niin vaikeaa on päästä uraan kiinni. Näin ainakin itse olen kokenut. Mielestäni cv:n yleistä mallia pitäisi muuttaa. Toki jokainen voi itse päättää millaisen cv:n väsää mutta kyllähän tämä varmasti epäluuloja herättää, jos ns. poikkeaa normista. Mielestäni cv:ssä pitäisi olla listattuna vain ne työtehtävät, josta kokee olevansa hyötyä haetun työn kannalta. Silloin,kun työt on listatuna ajallisestinin niin aukot työhistoriassa oikein korostuvat. Jos taas yleisenä tapana on listata vain kyseiselle työlle merkitykselliset työpaikat niin silloin vastaanottaja ei tiedä onko tämä aukko kulutettu sairaslomalla vai toisen alan töissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä millä alalla olet, mutta eniten pistää silmään tuo urakeskeisyys. Miksei työelämää voi ajatella lähes elämänmittaisena osana elämää, jossa ei ole mitään uraa? Voi tehdä erilaisia alaansa liittyviä hommia eri vaiheessa elämää. Se ei aina etene kuin juna jotain yhtä polkua ja aina nousujohteisesti. Elämässä on paljon muutakin, eikä pelkkä ura määrittele ihmistä.
Kaikilla tulee yleensä epäonnistumisia tai vaikeuksia. Todelliset voittajat nousevat uudelleen. En tarkoita, että pitää nousta taas johonkin uskomattomaan urakiitoon, vaan nousee jaloilleen sinnikkäästi ja pääsee mielekkäämpään elämään kiinni.
Onko se paha asia olla urakeskeinen. Itse olen eri kuin ap. Oma ura ei ole mennyt putkeen. Joillain tasolla olen hyväksynyt asian. Silti tunnen kateutta lukiessani netissä nuorten huippuammattilaisten tai politiikkojen ajatuksista ja urasta. Minulle työelämä on ollut iso pettymys ja kaipaan takaisin siihen hetkeen, kun moni asia tuntui vielä mahdolliselta. Joillain on ollut enemmän onnea matkassa ja heidän ammatilliset haaveensa ovat toteutuneet.
On se tavallaan silloin paha, jos ajaa itsensä burnoutiin ja katsoo kateellisena muita, jotka ovat korkeissa ja näkyvissä asemissa. Voi maltillisempikin suorittaminen ja maltillisempi asema olla hyvä ja mielekäs. Onhan se kyllä totta, että joskus on epäonnea, vaikka tekisi minkälaisia valintoja.
Alue: Aihe vapaa
Sä riität🙂 onko elämässä se ura järkevin/tärkein vai se, että olet terve ja sulla on aikaa itselles ja rakkaille?