Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Loppuunpalaminen ja epäonnistuminen uralla
22.12.2018 |
Olen nelikymppinen nainen, jolla on asiantuntijatasoista työkokemusta reilun kymmenen vuoden ajalta. Tästä viimeiset muutamat vuodet kärvistelin pahan työuupumuksen ja erilaisten vaikeidenkin henkilökohtaisen elämän ongelmien kanssa. Tilanne johti lopulta totaaliseen ahdistukseen, masennukseen ja lopuunpalamiseen. Tämä valitettavasti näkyi työn jäljessä, sillä loppuvaiheessa olin käytännössä kasa sirpaleita lattialla ja täysin aikaansaamaton.
Vetäydyin joksikin aikaa työelämästä pois, koska olin niin loppu ja maahanpoljettu. Nyt olen kerännyt voimia ja selvittänyt päätä, ja tarkoituksena olisi palata takaisin työelämään. Haasteena on kuitenkin se, että muutamasta ihan viimeisestä työvuodesta muodostui minulle suorastaan jonkinlainen trauma. Vaikka työurani alkupuoli sujuikin hyvin, ja minusta pidettiin työntekijänä, näen nyt itse loppupalamiseni tahraanneen kaiken mitä joskus saavutin ja jättäneen minuun epäonnistujan leiman. Häpeän sitä zombieta, joka ihan loppuvaiheessa olin. Oletan, että se on nyt kaikkien muidenkin kuva minusta. Tunnen jo tippuneeni substanssin osalta kärryiltä sekä jääneeni ulos monista työhön liittyvistä sosiaalisista piireistä (esim. minua ei enää kutsuta erilaisiin vapaamuotoisiin alaani liittyviin verkostoitumistapahtumiin tai jaeta tietoa, yhteydenottoyrityksiini (esim. pyyntö ihan vaan tavata ja kahvitella ja vaihtaa kuulumisia) ei aina vastata jne.).
Samaan aikaan koen aikamoista kateutta ja katkeruutta samanikäisiä ja -taustaisia tuttaviani kohtaan, jotka toimivat monilla eri aloilla korkeissa ja näkyvissä asemissa ja saavat oikeasti muutosta aikaan. Näen ja tiedän siis heidän kyllä olevan siellä täysin omilla ansioillaan, mutta itseni osalta tunnen valtavaa pettymystä ja katkeruutta siitä, että en sittenkään kyennyt löytämään ja toteuttamaan omaa potentiaaliani siten kuin joskus nuorena ja naivina hahmottelin.
Koen tavallaan, että tämä oli nyt tässä ja juuri nyt tekisi mieli heittää hanskat kokonaan tiskiin. Tämä nyt ei kuitenkaan ole olosuhteiden puolesta mahdollista, joten nokka olisi nostettava ylös. Lisäksi pitäisi vielä palata samalle alalle - totaalista uranvaihtoa en ole suunnitellut.
Onko kellään yhtään vastaavia kokemuksia aivan totaalisesta burn outista ja siitä selviämisestä (joko henkilökohtaisesti koettuna tai lähipiirissä tai työympyröissä nähtynä) -vieläkö täältä voi nousta järkeville urille?
CV:täkin on vaikeaa lähteä väsäämään, kun onnistumisia ei juuri viime vuosilta ole raportoitavaksi asti. Lisäksi jo mahdollisten suosittelijoiden miettiminen ja kysyminen ahdistaa tai valinnanvaraa ei ainakaan ole liiaksi asti...
Kommentit (76)
Oletko harkinnut terapiaa, hyötyisit siitä. Minulla oli vastaava tilanne, ei ehkä yhtä paha. Terapialla on ollut suuri positiivinen vaikutus ajatuksiini ja käsitykseen elämästäni, tulevaisuudesta, itsestäni ja unelmista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ottaisi työtä hakiessani milllään tavalla esille työuupumustaustaa. Se on iso rekrytoimisen este.
Se syy, ttä entiset kollegat eivät pidä yhteyttä on varmasti kiire. Ja jos olette vain työn kautta olleet tekemisissä, niin ehkäpä yhteistä kosketuspintaa ei ole tarpeeksi.
Sinuna tekisin ammatillisen hypyn sivuraiteelle. Jos olet ollut valtion palveluksessa, hae yksityiselle tai toisinpäin. Sinulla on viimeiset hetket työllistyä. Nyt palkkaat työnhakuvalmentajan, laitat työminäprofiilisi kuntoon ja haet töitä.
Cv:hen voit laitttaa vapaaehtoistyötä tyhjään kohtaan. Ja hakeudut vapaaehtoistyöhön, jonka merkitset cv:hen.
Ap täällä taas, kiitokset jälleen kommenteista.
Terapiaa olen harkinnut ja uskoisin siitä varmasti olevan hyötyä elämässä laajemminkin. Työterveyden puute ja taloudelliset rajoitukset ovat tätä nyt vähän hidastaneet, mikäli töitä saisin, niin varmasti ensimmäisenä käyttäisin ylimääräiset eurot terapian aloittamiseen. Tämä varmasti tukisi myös sitä, että tapahtunut ei toistuisi.
Kuten joku tuolla varoittelikin, niin työuupumustataustaa en tosiaan aikonut tuoda esiin työnhaussa. Itsekin aiemmassa viestissäni totesin kokevani, että se olisi useimmissa tapauksissa sama kuin ampuisi itseään nilkkaan.
Ura-asiaan liittyen: ehkä kirjoituksistani saa tästä hieman väärän kuvan. Toisaalta ura-sanan merkitystä voidaan tulkita monilla tavoin. Minussa on vahvaa idealistin vikaa, ja tarkentamatta alaani tässä sen enempää, minulle on tärkeää että teen työtä, jota pidän merkityksellisenä yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Oma kunnianhimoni suuntautuu siihen, että haluan vaikuttaa asioihin ja ehkä egoistisena jättää sitten pienen merkin itsestäni siihen työhön.
Kun kerroin kadehtivani tuttaviani, tarkennan, että en kadehdi kenenkään Audia, viisinumeroista palkkaa tai uskottavaa titteliä. Kadehdin sitä, että he ovat asemissa, joissa heillä todella on mahdollisuus ja vaikutusvaltaa muuttaa osaltaan maailmaa (ja näin he tekevätkin) - ja sitä, että he näyttävät kykenevän kantamaan nämä asemansa kunnialla.
Tiivistetysti ja kärjistetysti: aikomuksenani oli siis vain vaatimattomasti pelastaa maailma, mutta en kyennytkään lopulta pelastamaan edes itseäni. Siksi olen pettynyt. Täytynee siis tyytyä pienempiin ympyröihin, mutta tällöin pieni osa minusta tulee aina kärsimään siitä, että olen joutunut tukahduttamaan osan itseäni.
Noin muuten olen vastaajan 23 kanssa samoilla linjoilla jatkosta, kiitos kommentistasi.
Kaunistelet vähän ja teet hienon CV:n. Jos jää aukko niin keksit selityksen tai juksaat vähän. Ei työhaastattelija luultavasti tiedä aikaisemmista haasteistasi ellet itse niistä kerro..
Ihania vastauksia täällä <3 Lähes sama tilanne, mutta sairastuin fyysisesti, en henkisesti. Tämän vuoksi olen saanut lähteä monesta työpaikasta, eikä suosittelijoita löydy :(
Olen nelikymppinen ekonomi ja kaikki tutut korkeissa asemissa yrityksissä, minä nyt tällä hetkellä talousassari. MUTTA, olen nyt saanut terveyteni kuntoon ja itse asiassa olen paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen ja ihan into piukeena vien suunnitelmiani eteenpäin. Vieraille olen liian vanha (paitsi pomoksi), mutta haluankin yrittäjäksi. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, oletko varmasti jo toipunut. Jos urakeskeisyytesi puskee sinua suorittamaan ja kehosi ja alitajuntasi sanoo ei.
Sinun olisi terveellistä luopua tuosta vaikutusmahdollisuuksien tavoittelusta. Äärimmäisen harva saa vaikuttaa ja etenkään tehdä muutoksia. Ja yksi keskeinen triggeri burn outille ja kyynistymiselle on tunne siitä, ettei voi vaikuttaa riittävästi. Pelkkä paljo työ äärimmäisen harvoin aiheuttaa burn outia.
Ap, tässä minun tarinani:
Valmistuin aikanaan yliopistosta 23-vuotiaana ja pääsin heti alani töihin, oikeastaan tein graduni jo palkallisena alallani. Olin mielestäni innokas ja hyvä, sain lisää vastuuta ja tittelitkin parani. Tajusin muutaman vuoden päästä, ettei tämä ole välttämättä minun juttuni. Olen ihmiskeskeinen, en asiakeskeinen tyyppinä. Jatkoin kuitenkin sitkeästi, koska oli juuri ostettu isompi asunto, oli lapset ja koko ruletti rahoitettavana. Lopulta aloin palaa loppuun. Tulin saamattomaksi töissä. Saattoi mennä päiviä, etten saanut mitään aikaiseksi. Yritin peitellä tuota ja sitä pahempi kupla minusta alkoi tulla. Lopulta yksi päivä ahdistus jaksamattomuudesta, valvotut yöt huonosti tehdyistä töistä johti siihen, että kävelin työterveyteen ja sain sairaslomaa. Olin sairaslomalla 5kk, jona aikana päätin, etten sinne enää palaa, koska olen nolo, huono ja oikeasti työ ei ollut tarkoitettu minulle. En olisi kehdannutkaan enää palata, koska olin oikeasti menettänyt kasvoni siinä työyhteisössä. Aloin miettiä, mitä haluan tehdä loppuelämäni. Päädyin alanvaihtoon, hain töistä opintovapaata (ansiosidonnainen aikuiskoulutustuki) ja opintovapaan kesken sain vielä lapsen. Yhteensä olin pois töistä lähes neljä vuotta, kunnes uudet opinnot oli valmiit, lapsi päiväkoti-ikäinen ja sain rohkeutta irtisanoa itseni sieltä vanhasta. Tavallaan tiesin, että tarvin muutosta ja en sinne palaa, mutta huimasihan se irtisanoa itsensä vailla uutta työpaikkaa ja varmuutta tulevasta.
Tuosta irtisanoutumisesta on nyt 5 vuotta aikaa ja aluksi työllistyminen aivan toisenlaisiin hommiin oli takkuista. Nuoret veti vasemmalta ja oikealta ohi, olin ruma ja liian vanha hehkeisiin 25-vuotiaisiin verrattuna. Aiempaa työkokemusta ei surukseni arvostettu yhtään ja joissain paikoissa se tuntui olevan jopa miinus. Sitkeydellä ja työttömyyden ohessa lisäopiskelulla alkoi pätkät pidentyä ja vuosi sitten sain viran julkiselta sektorilta. Koen olevani nyt oikealla alalla. Olen onnellinen, että tajusin tehdä ratkaisun sinä iässä, kun vielä on sentään jotain mahdollisuutta aloittaa uudelleen alusta, vaikka se vaikeaa olikin.
Olen nyt 45, loppuunpalamisen aikaan olin 36, valmistuttuani uuteen 40.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskomatonta - olet kuin minä. Itsekin olin aikanaan todella pidetty ja aikaasaava työssäni, vaikka jo silloinkin stressiherkkä. Sain sen kuitenkin pidettyä hallinnassa. Sitten minullekin tapahtui ikäviä asioita siviilissä ja masennus, joka minulla lienee ollut piilevänä jo parikymppisestä saakka, alkoikin hiljalleen vallata sijaa. Se ei tosiaan käynyt mitenkään hetkessä, vaan kulutti kestokykyä pikkuhiljaa. Vaikka yritin kaikkeni, aloin pikkuhiljaa unohdella asioita, en jaksanut innostua oikein mistään, aloin taas jännittää esiintymisiä (tuttua ja kouluajoilta, mutta voitin aikanaan tämän pelon) ja uuden oppiminen oli hankalaa. Entiset kiinnostuksen kohteet alkoivat tuntua yhdentekevilstä ja tietysti sosiaaliset suhteet kärsivät. Hain apua "omaan laskuuni", eli en mennyt mihinkään työterveyteen häpeän vuoksi, vaan kävin yksityisellä. Sieltä sain lääkkeet, jotka ehkä auttoivat, mutta eivät palauttaneet minua enää entiselleni. Ja tiedän, että niin ei tule enää koskaan käumään.
Työkaverit eivät tätä muutosta varmaan sellaisenaan huomanneet, koska se kävi kuitenkin hiljalleen, mutta jonkinlainen saamattomuuden aura alkoi pyöriä ympärilläni, eikä kukaan enää muistanut sitä skarppia tyyppiä, joka olin aikanaan. Lopulta vedin johtopäätökset ja jäin palkattomalle, josta irtisanouduin. Typerää, tottakai, mutta en vain jaksanut enää skarpata ja todennäköisesti olisin saanut lähdöt ennemmin tai myöhemmin. Kuvaavaa on, että aikanaan tuollainen veto olisi poikinut minulle kymmeniä puheluita ja kyselyitä että mitä sä oikein teet, älä lähde jne, mutta nyt ei mitään. Sic transit gloria mundi.
Onnea matkaan ap.
Ihan samassa tilanteessa ja saman ikäinen olen, loppuunpalaminen ja 40v. Ei tietoakaan mihin tästä, nyt sairauslomalla, pitkällä sellaisella ja tulevaisuus huolestuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mullakin sama kokemus, jäin hoitamaan vanhempieni asioita ja lopulta heidät hautaan. Kyllästyin sitä paitsi totaalisesti sekä työhöni että työkavereihin. Nyt oloneuvoksena ja ehkä joku pieni työtehtävä olisi hyväksi..
Minulla sama tilanne noin 8 vuoden ajalta. En kyllä kyllästynyt työhöni, jota rakastin, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut. Myin asuntoni ja muutin vanhempieni kotipaikkakunnalle hoitamaan heitä ja heidän asioitaan. Kummallakin oli vakavia sairauksia ja he tarvitsivat minun apuani 24/7 kotona, sairaala- ja lääkärikäynneillä ja ihan kaikessa.
Olen nyt vuoden ajan suunnitellut paluuta työelämään. Minulla olisin vielä lähes 20 vuotta työikää jäljellä, enemmänkin, jos terveys antaa myöten. Nyt päällimmäisenä mielessä on muutto ulkomaille ja kouluttautuminen kokonaan uudelle alalle.
Todella mielenkiintoinen ketju, kiitos ap että jaat kokemukseksi.
Osaatko ap sanoa, mikä johti loppuun palaminen ei? Oliko syynä työn vaativuus ja sen luomat paineet vai kenties mielekkyyden puute? Vai tylsistyitkö työssäsi? Etkö tuntenut olevasi oikealla paikalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paha burnout/masennus on kuin olisi kovassa autokolarissa; toipua voi, mutta jotenkin sitä ei ole enää ihan se sama ihminen sen jälkeen. Tai ainakin omalla kohdallani näin. Sitä pitää vaan pyrkiä arvioimaan ja kartoittamaan se uusi tilanne ja yrittää toimia sen mukaan. Tämä on mielestäni se kaikkein katkerin pala, koska siinä joutuu luopumaan ja tunnustamaan, että entiseen ei ole paluuta. Mutta sen yli voi päästä.
Puhun tietysti vain omasta kokemuksesta, varmasti monet palaavat ihan ennalleenkin.
Vierailija kirjoitti:
Todella mielenkiintoinen ketju, kiitos ap että jaat kokemukseksi.
Osaatko ap sanoa, mikä johti loppuun palaminen ei? Oliko syynä työn vaativuus ja sen luomat paineet vai kenties mielekkyyden puute? Vai tylsistyitkö työssäsi? Etkö tuntenut olevasi oikealla paikalla?
En ole ap, mutta yksi tähän ketjuun vastaavista kokemuksista kirjoittanut. Itselläni ei voi sanoa, että työnmäärä olisi ollut kohtuuton. Enemmänkin se oli jatkuva epävarmuus, liian isot haasteet osaamiseen nähden, jatkuva kamppailu sen kanssa, että pelkää munaavansa. Ehkä eniten kuitenkin tehtäväkentän sirpaleisuus ja se, että ei oikein enää tiennyt, mitä pitäisi tehdä ja pelkäsi tekevänsä jatkuvasti asioita väärin. Lyhyesti sanottuna naisille tyypillinen "huijarisyndrooma" paheni yt-neuvotteluiden ja kaikenlaisen muutoksen ja epävarmuuden keskellä. Se alkoi kuluttaa jotain sisältä ja vaikka olin aina saanut kehuja työssäni, niin olin varma, että jään pian kiinni huonoudestani. Lopulta se alkoi kuluttamaan niin paljon, että muutuin huonoksi ahdistustani ja tavallaan se masennuksen/ burn outin -kierre alkoi siitä lopullisesti.
Olen aina vaatinut itseltäni paljon. Olen ns. kympin tyttö, mutta en nössökkä vaan reipas ja ulospäinsuuntautunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko varmasti jo toipunut. Jos urakeskeisyytesi puskee sinua suorittamaan ja kehosi ja alitajuntasi sanoo ei.
Sinun olisi terveellistä luopua tuosta vaikutusmahdollisuuksien tavoittelusta. Äärimmäisen harva saa vaikuttaa ja etenkään tehdä muutoksia. Ja yksi keskeinen triggeri burn outille ja kyynistymiselle on tunne siitä, ettei voi vaikuttaa riittävästi. Pelkkä paljo työ äärimmäisen harvoin aiheuttaa burn outia.
Olen samaa mieltä, että pakkomielteinen saavutusten metsästäminen ja oman egon pönkittäminen on pahasta. Jos siis haluaa pysyä terveenä. Kannattaisi ennemmin tehdä pitkäjänteisesti tärkeäksi katsomaansa työtä ja kerätä näin aitoa arvostusta työssään. Mitä korkeammalle ja harvoille paikoille haluaa sitä enemmän alkaa vaikuttaa kaikki epäoleellinenkin (kuten suhteet, naamataulu jne) niihin pääsemiseen, että omat vaikutusmahdollisuudet alkaa olla rajalliset.
Vierailija kirjoitti:
Paha burnout/masennus on kuin olisi kovassa autokolarissa; toipua voi, mutta jotenkin sitä ei ole enää ihan se sama ihminen sen jälkeen. Tai ainakin omalla kohdallani näin. Sitä pitää vaan pyrkiä arvioimaan ja kartoittamaan se uusi tilanne ja yrittää toimia sen mukaan. Tämä on mielestäni se kaikkein katkerin pala, koska siinä joutuu luopumaan ja tunnustamaan, että entiseen ei ole paluuta. Mutta sen yli voi päästä.
Puhun tietysti vain omasta kokemuksesta, varmasti monet palaavat ihan ennalleenkin.
Mutta voiko siinä olla hyväkin puoli, ettei enää joudu palaamaan samaan p*skaan, joka johti burnoutiin? On tavallaan pakotettu näkemään asiat uusin silmin ja hakeutumaan erilaisiin, mielekkäämpiin töihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko varmasti jo toipunut. Jos urakeskeisyytesi puskee sinua suorittamaan ja kehosi ja alitajuntasi sanoo ei.
Sinun olisi terveellistä luopua tuosta vaikutusmahdollisuuksien tavoittelusta. Äärimmäisen harva saa vaikuttaa ja etenkään tehdä muutoksia. Ja yksi keskeinen triggeri burn outille ja kyynistymiselle on tunne siitä, ettei voi vaikuttaa riittävästi. Pelkkä paljo työ äärimmäisen harvoin aiheuttaa burn outia.
Olen samaa mieltä, että pakkomielteinen saavutusten metsästäminen ja oman egon pönkittäminen on pahasta. Jos siis haluaa pysyä terveenä. Kannattaisi ennemmin tehdä pitkäjänteisesti tärkeäksi katsomaansa työtä ja kerätä näin aitoa arvostusta työssään. Mitä korkeammalle ja harvoille paikoille haluaa sitä enemmän alkaa vaikuttaa kaikki epäoleellinenkin (kuten suhteet, naamataulu jne) niihin pääsemiseen, että omat vaikutusmahdollisuudet alkaa olla rajalliset.
Nykyään saavutus on jo siedettävän työpaikan löytäminen sillä palkkatasolla, että jotenkin tulee toimeen. Eivät kaikki burnoutin kokeneet ole niitä, joiden urasuunnitelmiin on kuulunut presidentiksi pyrkiminen. Työpaikkakiusaaminen esimerkiksi stoppaa usein myös melko keskinkertaisen "uran".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paha burnout/masennus on kuin olisi kovassa autokolarissa; toipua voi, mutta jotenkin sitä ei ole enää ihan se sama ihminen sen jälkeen. Tai ainakin omalla kohdallani näin. Sitä pitää vaan pyrkiä arvioimaan ja kartoittamaan se uusi tilanne ja yrittää toimia sen mukaan. Tämä on mielestäni se kaikkein katkerin pala, koska siinä joutuu luopumaan ja tunnustamaan, että entiseen ei ole paluuta. Mutta sen yli voi päästä.
Puhun tietysti vain omasta kokemuksesta, varmasti monet palaavat ihan ennalleenkin.
Mutta voiko siinä olla hyväkin puoli, ettei enää joudu palaamaan samaan p*skaan, joka johti burnoutiin? On tavallaan pakotettu näkemään asiat uusin silmin ja hakeutumaan erilaisiin, mielekkäämpiin töihin.
Voihan töitä hakea, mutta ongelma kun on siinä, että entisen tilalle ei välttämättä löydy yhtään mitään aikana, jolloin työttömiä työnhakijoita on paljon ja vapaita työpaikkoja vähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlaisia kokemuksia kuin ap:lla. Ehkä pahinta on se, etten enää uskalla oikein haaveilla tai innostua mistään, kun pelkään uudelleen epäonnistuvani.
En uskalla kertoa haaveistani edes terapiassa, kun tuntuu ettei ole voimia aloittaa mitään uutta. Kun miettii eri vaihtoehtoja mihin suuntaan lähtisi, niin näkee vain hirveästi mahdollisuuksia epäonnistua. En tiedä miten saisin ajatteluani muutettua. Ajan kuluminen ei tunnu tuonneen uutta perspektiiviä.
Kerro kuitenkin, se on sinua varten. Miksi piilottelu?. Mikä sinut saa häpeämään niin kovin?
Saa olla ja saa haaveilla ja saa hävetä, uutta uskalla tulla ulos. Voit saada uutta näkökulmaa, kun kerrot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paha burnout/masennus on kuin olisi kovassa autokolarissa; toipua voi, mutta jotenkin sitä ei ole enää ihan se sama ihminen sen jälkeen. Tai ainakin omalla kohdallani näin. Sitä pitää vaan pyrkiä arvioimaan ja kartoittamaan se uusi tilanne ja yrittää toimia sen mukaan. Tämä on mielestäni se kaikkein katkerin pala, koska siinä joutuu luopumaan ja tunnustamaan, että entiseen ei ole paluuta. Mutta sen yli voi päästä.
Puhun tietysti vain omasta kokemuksesta, varmasti monet palaavat ihan ennalleenkin.
Mutta voiko siinä olla hyväkin puoli, ettei enää joudu palaamaan samaan p*skaan, joka johti burnoutiin? On tavallaan pakotettu näkemään asiat uusin silmin ja hakeutumaan erilaisiin, mielekkäämpiin töihin.
No se vähän riippuu. Tietysti jos kyse on vain ja ainoastaan työpaikan aiheuttamasta burnoutista, niin sitten tuskin lienee syytä hakeutua samaan paikkaan takaisin. Mutta käsittääkseni ainakin osalla kommentoineiden taustalla vaikuttaisi olleen masennus, joka on sitten alkanut edetä ja näkyä työssä, mikä on sitten polttanut tekijänsä loppuun. Itselläni kävi siis näin. Katkeraksi luopumisen teki se, että elin aikanaan elämäni parhaita ja energisimpiä vuosia juurikin entisessä työpaikassani työskennellessäni, mutta kun masennus sitten laukesi, aloin menettää otettani ja työn tekeminen kävi äärimmäisen vaikeaksi ja haastavaksi. Se oli vaikea hyväksyä, koska tuntui kuin olisin invalidisoitunut ja kapasiteettini pienentynyt. Niin kuin se sitten olikin. Asian sisäistäminen ja hyväksyminen on vaikeinta; se, että aika mennyt ei enää palaa. Mutta siitäkin voi päästä yli ja rakentaa elämänsä uudestaan, uusilla ehdoilla.
Alue: Aihe vapaa
Itse käytin paukkuja opiskeluun, koska se oli minun yrityksen vaikean eroperhelapsuuden ja nuoruuden jälkeen rakentaa jotain hyvää ja toimivaa. Ei ollut hyviä perhesuhteita ja puolisokin oli tehnyt itsemurhan. Sitten kaikki romahti taas kerran uudelleen, kun laman takia työllistyminenkään ei onnistunut. Kohtuullinen työpaikka olisi riittänyt, muttei tullut edes sitä. Ei hirveästi naurata.