Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Loppuunpalaminen ja epäonnistuminen uralla
22.12.2018 |
Olen nelikymppinen nainen, jolla on asiantuntijatasoista työkokemusta reilun kymmenen vuoden ajalta. Tästä viimeiset muutamat vuodet kärvistelin pahan työuupumuksen ja erilaisten vaikeidenkin henkilökohtaisen elämän ongelmien kanssa. Tilanne johti lopulta totaaliseen ahdistukseen, masennukseen ja lopuunpalamiseen. Tämä valitettavasti näkyi työn jäljessä, sillä loppuvaiheessa olin käytännössä kasa sirpaleita lattialla ja täysin aikaansaamaton.
Vetäydyin joksikin aikaa työelämästä pois, koska olin niin loppu ja maahanpoljettu. Nyt olen kerännyt voimia ja selvittänyt päätä, ja tarkoituksena olisi palata takaisin työelämään. Haasteena on kuitenkin se, että muutamasta ihan viimeisestä työvuodesta muodostui minulle suorastaan jonkinlainen trauma. Vaikka työurani alkupuoli sujuikin hyvin, ja minusta pidettiin työntekijänä, näen nyt itse loppupalamiseni tahraanneen kaiken mitä joskus saavutin ja jättäneen minuun epäonnistujan leiman. Häpeän sitä zombieta, joka ihan loppuvaiheessa olin. Oletan, että se on nyt kaikkien muidenkin kuva minusta. Tunnen jo tippuneeni substanssin osalta kärryiltä sekä jääneeni ulos monista työhön liittyvistä sosiaalisista piireistä (esim. minua ei enää kutsuta erilaisiin vapaamuotoisiin alaani liittyviin verkostoitumistapahtumiin tai jaeta tietoa, yhteydenottoyrityksiini (esim. pyyntö ihan vaan tavata ja kahvitella ja vaihtaa kuulumisia) ei aina vastata jne.).
Samaan aikaan koen aikamoista kateutta ja katkeruutta samanikäisiä ja -taustaisia tuttaviani kohtaan, jotka toimivat monilla eri aloilla korkeissa ja näkyvissä asemissa ja saavat oikeasti muutosta aikaan. Näen ja tiedän siis heidän kyllä olevan siellä täysin omilla ansioillaan, mutta itseni osalta tunnen valtavaa pettymystä ja katkeruutta siitä, että en sittenkään kyennyt löytämään ja toteuttamaan omaa potentiaaliani siten kuin joskus nuorena ja naivina hahmottelin.
Koen tavallaan, että tämä oli nyt tässä ja juuri nyt tekisi mieli heittää hanskat kokonaan tiskiin. Tämä nyt ei kuitenkaan ole olosuhteiden puolesta mahdollista, joten nokka olisi nostettava ylös. Lisäksi pitäisi vielä palata samalle alalle - totaalista uranvaihtoa en ole suunnitellut.
Onko kellään yhtään vastaavia kokemuksia aivan totaalisesta burn outista ja siitä selviämisestä (joko henkilökohtaisesti koettuna tai lähipiirissä tai työympyröissä nähtynä) -vieläkö täältä voi nousta järkeville urille?
CV:täkin on vaikeaa lähteä väsäämään, kun onnistumisia ei juuri viime vuosilta ole raportoitavaksi asti. Lisäksi jo mahdollisten suosittelijoiden miettiminen ja kysyminen ahdistaa tai valinnanvaraa ei ainakaan ole liiaksi asti...
Kommentit (76)
En lukenut kaikkia vastauksia, mutta minulla täysin samanlainen tarina! Noin 20 vuotta asiantuntijatehtävissä. Vaikea avioero ja muutakin henkilökohtaista haastetta, lopulta totaalinen uupumus. Olin sairaslomalla ja kuntoutustuella muutaman vuoden. Kynnys palata töihin nousi kohtuuttomasti, en pystynyt siihen. Niinpä tein sellaisen ratkaisun että kouluttauduin aivan uudelle alalle. En tiedä oliko järkevää mutta en vaan pystynyt enää palaamaan. Terapiassakin asiaa käsiteltiin pitkään, ei auttanut.
Tsemppiä ap ja muutkin! Uupumus jättää jäljet, itselläni stressinsietokyky on pysyvästi alentunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko varmasti jo toipunut. Jos urakeskeisyytesi puskee sinua suorittamaan ja kehosi ja alitajuntasi sanoo ei.
Sinun olisi terveellistä luopua tuosta vaikutusmahdollisuuksien tavoittelusta. Äärimmäisen harva saa vaikuttaa ja etenkään tehdä muutoksia. Ja yksi keskeinen triggeri burn outille ja kyynistymiselle on tunne siitä, ettei voi vaikuttaa riittävästi. Pelkkä paljo työ äärimmäisen harvoin aiheuttaa burn outia.
Olen samaa mieltä, että pakkomielteinen saavutusten metsästäminen ja oman egon pönkittäminen on pahasta. Jos siis haluaa pysyä terveenä. Kannattaisi ennemmin tehdä pitkäjänteisesti tärkeäksi katsomaansa työtä ja kerätä näin aitoa arvostusta työssään. Mitä korkeammalle ja harvoille paikoille haluaa sitä enemmän alkaa vaikuttaa kaikki epäoleellinenkin (kuten suhteet, naamataulu jne) niihin pääsemiseen, että omat vaikutusmahdollisuudet alkaa olla rajalliset.
Nykyään saavutus on jo siedettävän työpaikan löytäminen sillä palkkatasolla, että jotenkin tulee toimeen. Eivät kaikki burnoutin kokeneet ole niitä, joiden urasuunnitelmiin on kuulunut presidentiksi pyrkiminen. Työpaikkakiusaaminen esimerkiksi stoppaa usein myös melko keskinkertaisen "uran".
Tottakai näinkin. Tarkoitin lähinnä ap:n kaltaisia, jotka tavoittelevat vaikutusmahdollisuuksia ja paikkoja, joissa saa tehdä muutoksia ja saada nimensä kirjoihin. Sitä kohti voi tähdätä töitä tehden, mutta siitä ei saa tulla itsetarkoitus.
Miksei, jos se ihmisen suuri haave on? Hyvä elämä ei ole sitä, että vain tyytyisi ja tyytyisi olosuhteisiin aina siihen pisteeseen asti, kunnes oma persoona lopulta on täysin kadonnut.
44 jatkaa. Olen siis yli nelikymppinen minäkin. Mutta työuraahan on jäljellä sen parikytävuotta, siksi lähin kouluttautumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko varmasti jo toipunut. Jos urakeskeisyytesi puskee sinua suorittamaan ja kehosi ja alitajuntasi sanoo ei.
Sinun olisi terveellistä luopua tuosta vaikutusmahdollisuuksien tavoittelusta. Äärimmäisen harva saa vaikuttaa ja etenkään tehdä muutoksia. Ja yksi keskeinen triggeri burn outille ja kyynistymiselle on tunne siitä, ettei voi vaikuttaa riittävästi. Pelkkä paljo työ äärimmäisen harvoin aiheuttaa burn outia.
Olen samaa mieltä, että pakkomielteinen saavutusten metsästäminen ja oman egon pönkittäminen on pahasta. Jos siis haluaa pysyä terveenä. Kannattaisi ennemmin tehdä pitkäjänteisesti tärkeäksi katsomaansa työtä ja kerätä näin aitoa arvostusta työssään. Mitä korkeammalle ja harvoille paikoille haluaa sitä enemmän alkaa vaikuttaa kaikki epäoleellinenkin (kuten suhteet, naamataulu jne) niihin pääsemiseen, että omat vaikutusmahdollisuudet alkaa olla rajalliset.
Nykyään saavutus on jo siedettävän työpaikan löytäminen sillä palkkatasolla, että jotenkin tulee toimeen. Eivät kaikki burnoutin kokeneet ole niitä, joiden urasuunnitelmiin on kuulunut presidentiksi pyrkiminen. Työpaikkakiusaaminen esimerkiksi stoppaa usein myös melko keskinkertaisen "uran".
Tottakai näinkin. Tarkoitin lähinnä ap:n kaltaisia, jotka tavoittelevat vaikutusmahdollisuuksia ja paikkoja, joissa saa tehdä muutoksia ja saada nimensä kirjoihin. Sitä kohti voi tähdätä töitä tehden, mutta siitä ei saa tulla itsetarkoitus.
Miksei, jos se ihmisen suuri haave on? Hyvä elämä ei ole sitä, että vain tyytyisi ja tyytyisi olosuhteisiin aina siihen pisteeseen asti, kunnes oma persoona lopulta on täysin kadonnut.
No olkoon sitten niin. Kaikki yhden kortin varaan. Jos onnistuu asemansa saavuttamisessa, elämä on täydellistä (ehkä), ja jos epäonnistuu, iskee burnout ja masennus.
Itse pyrkisin laittamaan panoksia useammalle alueelle ja olemaan pitkäjänteinen. Kun yksi osaa pettää, niin koko korttitalo ei romahda.
Ap täällä taas. Kiitos taas kommenteista, onpa uskomatonta kuinka asiallista vertaistukea ja neuvoja tässä keskustelussa on. Kirjoitettavaa tuntuisi olevan, ja joudun jakamaan tekstin kahteen viestiin.
Teille kirjoittajat 29 & 31 haluaisin sanoa, että jos en olisi itse ollut vielä nukkumassa tänään aamulla yhdeksältä, epäilisin, että kirjoituksenne ovat minun kynästäni. Kuvaatte molemmat todella hyvin juuri samoja tuntemuksia, joita minullakin oli/on.
Erityisesti 31:n kirjoituksesta tunnistan hyvin tuon "saamattomuuden auran", jonka tunsin hiljalleen alkavan leijua minunkin ympärilläni. Samoin harmittaa se, että ehdin kuitenkin vuosia olla se tosi skarppi ja aikaansaava tyyppi, joka pärjää melkein missä vaan. Kukaan ei vain muista sitä tyyppiä enää.
Tuntemukseni työpaikalta lähtiessänikin olivat täsmälleen samat kuin nro 31:llä. Vain joitain vuosia aiemmin lähtöäni olisi laajasti harmiteltu ja minua olisi jo kyselty muualle. Nyt juuri kukaan ei edes vaivautunut esittämään, että lähtöni olisi mikään menetys. On aika raadollinen tunne lähteä loppuunpalaneena, sulkea ovi ja tuntea olevansa vain ilmaa (vähän niin kuin että "Kiitti kaloista" ja silleen, tämä niille, jotka ovat joskus Douglas Adamsia lukeneet),
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko varmasti jo toipunut. Jos urakeskeisyytesi puskee sinua suorittamaan ja kehosi ja alitajuntasi sanoo ei.
Sinun olisi terveellistä luopua tuosta vaikutusmahdollisuuksien tavoittelusta. Äärimmäisen harva saa vaikuttaa ja etenkään tehdä muutoksia. Ja yksi keskeinen triggeri burn outille ja kyynistymiselle on tunne siitä, ettei voi vaikuttaa riittävästi. Pelkkä paljo työ äärimmäisen harvoin aiheuttaa burn outia.
Olen samaa mieltä, että pakkomielteinen saavutusten metsästäminen ja oman egon pönkittäminen on pahasta. Jos siis haluaa pysyä terveenä. Kannattaisi ennemmin tehdä pitkäjänteisesti tärkeäksi katsomaansa työtä ja kerätä näin aitoa arvostusta työssään. Mitä korkeammalle ja harvoille paikoille haluaa sitä enemmän alkaa vaikuttaa kaikki epäoleellinenkin (kuten suhteet, naamataulu jne) niihin pääsemiseen, että omat vaikutusmahdollisuudet alkaa olla rajalliset.
Nykyään saavutus on jo siedettävän työpaikan löytäminen sillä palkkatasolla, että jotenkin tulee toimeen. Eivät kaikki burnoutin kokeneet ole niitä, joiden urasuunnitelmiin on kuulunut presidentiksi pyrkiminen. Työpaikkakiusaaminen esimerkiksi stoppaa usein myös melko keskinkertaisen "uran".
Tottakai näinkin. Tarkoitin lähinnä ap:n kaltaisia, jotka tavoittelevat vaikutusmahdollisuuksia ja paikkoja, joissa saa tehdä muutoksia ja saada nimensä kirjoihin. Sitä kohti voi tähdätä töitä tehden, mutta siitä ei saa tulla itsetarkoitus.
Miksei, jos se ihmisen suuri haave on? Hyvä elämä ei ole sitä, että vain tyytyisi ja tyytyisi olosuhteisiin aina siihen pisteeseen asti, kunnes oma persoona lopulta on täysin kadonnut.
No olkoon sitten niin. Kaikki yhden kortin varaan. Jos onnistuu asemansa saavuttamisessa, elämä on täydellistä (ehkä), ja jos epäonnistuu, iskee burnout ja masennus.
Itse pyrkisin laittamaan panoksia useammalle alueelle ja olemaan pitkäjänteinen. Kun yksi osaa pettää, niin koko korttitalo ei romahda.
Kaikki eivät saa toivomiaan ihmissuhteita, vaikka miten yrittäisivät. Eikö ole hyvä asia, että ihminen yrittää edes jotakin jonkin tärkeäksi kokemansa asian suhteen? Ei jokaiselle ole tarjolla hyvää ja tasapainoista elämää täynnä monenlaisia onnistumisen kokemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko varmasti jo toipunut. Jos urakeskeisyytesi puskee sinua suorittamaan ja kehosi ja alitajuntasi sanoo ei.
Sinun olisi terveellistä luopua tuosta vaikutusmahdollisuuksien tavoittelusta. Äärimmäisen harva saa vaikuttaa ja etenkään tehdä muutoksia. Ja yksi keskeinen triggeri burn outille ja kyynistymiselle on tunne siitä, ettei voi vaikuttaa riittävästi. Pelkkä paljo työ äärimmäisen harvoin aiheuttaa burn outia.
Olen samaa mieltä, että pakkomielteinen saavutusten metsästäminen ja oman egon pönkittäminen on pahasta. Jos siis haluaa pysyä terveenä. Kannattaisi ennemmin tehdä pitkäjänteisesti tärkeäksi katsomaansa työtä ja kerätä näin aitoa arvostusta työssään. Mitä korkeammalle ja harvoille paikoille haluaa sitä enemmän alkaa vaikuttaa kaikki epäoleellinenkin (kuten suhteet, naamataulu jne) niihin pääsemiseen, että omat vaikutusmahdollisuudet alkaa olla rajalliset.
Nykyään saavutus on jo siedettävän työpaikan löytäminen sillä palkkatasolla, että jotenkin tulee toimeen. Eivät kaikki burnoutin kokeneet ole niitä, joiden urasuunnitelmiin on kuulunut presidentiksi pyrkiminen. Työpaikkakiusaaminen esimerkiksi stoppaa usein myös melko keskinkertaisen "uran".
Tottakai näinkin. Tarkoitin lähinnä ap:n kaltaisia, jotka tavoittelevat vaikutusmahdollisuuksia ja paikkoja, joissa saa tehdä muutoksia ja saada nimensä kirjoihin. Sitä kohti voi tähdätä töitä tehden, mutta siitä ei saa tulla itsetarkoitus.
Miksei, jos se ihmisen suuri haave on? Hyvä elämä ei ole sitä, että vain tyytyisi ja tyytyisi olosuhteisiin aina siihen pisteeseen asti, kunnes oma persoona lopulta on täysin kadonnut.
No olkoon sitten niin. Kaikki yhden kortin varaan. Jos onnistuu asemansa saavuttamisessa, elämä on täydellistä (ehkä), ja jos epäonnistuu, iskee burnout ja masennus.
Itse pyrkisin laittamaan panoksia useammalle alueelle ja olemaan pitkäjänteinen. Kun yksi osaa pettää, niin koko korttitalo ei romahda.
Kaikki eivät saa toivomiaan ihmissuhteita, vaikka miten yrittäisivät. Eikö ole hyvä asia, että ihminen yrittää edes jotakin jonkin tärkeäksi kokemansa asian suhteen? Ei jokaiselle ole tarjolla hyvää ja tasapainoista elämää täynnä monenlaisia onnistumisen kokemuksia.
Ei kaikki saa myöskään toivomiaan työpaikkoja tai työtä ollenkaan jne. Silti, mahdollisuuksiensa rajoissa, kannattaa panostaa eri alueille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap täällä taas, kiitokset jälleen kommenteista.
Terapiaa olen harkinnut ja uskoisin siitä varmasti olevan hyötyä elämässä laajemminkin. Työterveyden puute ja taloudelliset rajoitukset ovat tätä nyt vähän hidastaneet, mikäli töitä saisin, niin varmasti ensimmäisenä käyttäisin ylimääräiset eurot terapian aloittamiseen. Tämä varmasti tukisi myös sitä, että tapahtunut ei toistuisi.
Kuten joku tuolla varoittelikin, niin työuupumustataustaa en tosiaan aikonut tuoda esiin työnhaussa. Itsekin aiemmassa viestissäni totesin kokevani, että se olisi useimmissa tapauksissa sama kuin ampuisi itseään nilkkaan.
Ura-asiaan liittyen: ehkä kirjoituksistani saa tästä hieman väärän kuvan. Toisaalta ura-sanan merkitystä voidaan tulkita monilla tavoin. Minussa on vahvaa idealistin vikaa, ja tarkentamatta alaani tässä sen enempää, minulle on tärkeää että teen työtä, jota pidän merkityksellisenä yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Oma kunnianhimoni suuntautuu siihen, että haluan vaikuttaa asioihin ja ehkä egoistisena jättää sitten pienen merkin itsestäni siihen työhön.
Kun kerroin kadehtivani tuttaviani, tarkennan, että en kadehdi kenenkään Audia, viisinumeroista palkkaa tai uskottavaa titteliä. Kadehdin sitä, että he ovat asemissa, joissa heillä todella on mahdollisuus ja vaikutusvaltaa muuttaa osaltaan maailmaa (ja näin he tekevätkin) - ja sitä, että he näyttävät kykenevän kantamaan nämä asemansa kunnialla.
Tiivistetysti ja kärjistetysti: aikomuksenani oli siis vain vaatimattomasti pelastaa maailma, mutta en kyennytkään lopulta pelastamaan edes itseäni. Siksi olen pettynyt. Täytynee siis tyytyä pienempiin ympyröihin, mutta tällöin pieni osa minusta tulee aina kärsimään siitä, että olen joutunut tukahduttamaan osan itseäni.
Noin muuten olen vastaajan 23 kanssa samoilla linjoilla jatkosta, kiitos kommentistasi.
Taalla kirjoittelee kolmekymppisena loppuunpalanut. Paasin sairaslomalle muutamaksi kuukaudeksi ja tuolla ajalla hain opiskelemaan. Vaihdoin siis alaa. Asun ulkomailla, joten tama on ehka helpompaa taalla kuin Suomessa. En tieda.
Olin henkisesti ihan poikki yli puolet sairaslomasta.
Loppuunpalaminen oli minulle hyvin opettavainen kokemus. Olen aina tehnyt toita paljon ja mahdollisimman hyvin. Onneksi tajusin, etta kukaan muu ei pysty sinun hyvinvoinnistasi vastaamaan kuin sina itse. Tama saattaa siis tarkoittaa 'ei':n sanomista, tekemalla toita riittavan hyvin (vrt. aina mahdollisimman hyvin), energian keskittamista toiden tarkeimpiin kohtiin (vrt. kaikki pitaa tehda taysilla)...
Huomasin, etta sinulla on ajatuksia siita, mika on sinulle tarkeaa (yhteisollisyys? muiden auttaminen? hyvinvointi?). Oma vinkkini olisi miettia juuri tuota: mika on sinulle tarkeaa ja miksi. Kun nama ajatukset ovat selvempia, voi alanvaihto (tai ainakin uuden tyopaikan loytaminen) olla helpompaa.
Omalla kohdallani olen aina ollut aloilla, joilla olen pystynyt kehittamaan itseani, mutta myos kayttamaan kykyjani muiden kehittamiseen ja tukemiseen. Noillakin spekseilla loytyy ihan uskomaton valikoima erilaisia ammatteja ja tyotehtavia.
Eli ota aikaa itsellesi ja mieti rauhassa, mika on sinulle tarkeinta. Lahde rakentamaan uuttaa rauhallisesti ja omia voimavarojasi kunnioittaen.
Olen nyt lahes nelikymppinen ja viihdyn uudella alallani. Toita riittaa ja ylennyksia on myos tullut aikojen saatossa hyvaan tahtiin.
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen kokenut tismalleen saman kojtalon. Mainittakoon vielä, että työpaikkani, isohko valtion laitos, oli tunnettu kiusaamismentaliteetistaan. Siihen aikaan olinturha toivoa, että työterveyshuollossa olisi puututtu semmoiseen. No, oma burnouttini johtui kyllä enimmäkseen yksityiselämän katastrofeista kuin simputtavista esimiehistä tai kieroilevista kollegoista.
Olin hyllylle jäädessäni kolmekymppinen. Olin pahasti traumatisoitunut työpaikalleni, joten en koskaan edes kuvitellut palaavani sinne. (Painajaisia tästä kyllä näin vielä kymmenien vuosien jälkeenkin.)
Hankkiuduin naimisiin ja vielä kertaalleen raskaaksi, vaikka äitiys ei koskaan ollut intohimoni. Keskityin täysin miehen ja lapsen/lasten paapomiseen. Kaikki perheen puolesta.
Jossain vaiheessa olisin halunnut lähteä oiskelemaan uutta alaa, mutta olin (ja olen) edelleen työkyvytt.eläkkeellä, niin karsiuduin hakijoista.
Sittemmin olen löytänyt elämääni mielekkyyttä, entistä työuraani enemmän, kolmannen sektorin puolelta. Eli summa summarum: en koskaan palannut entisiin töihin, vaan tietoisesti pysyin eläkkeellä, kun huomasin, että turvattu toimeentulo tarjoaa minulle hyvät mahdollisuudet itsenäiseksi toimijaksi sillä saralla, minkä koen hyödylliseksi. Elintasovaatimuksia minulla ei koskaan ollutkaan, niin alempi ansiotaso ei haittaa.
Toivotan sinulle menestystä, mitä sitten päätätkin omassa elämässäsi tehdä! Tärkeintä on kumminkin se, että taas pystyt nauttimaan elämästä ja kokemaan iloa. :)
Mulla ihan sama. Työpaikkakiusaus valtion laitoksessa. Terveys petti ja oli pakko irtisanoutua itseni pelastamiseksi. En kyennyt edes ajatukseen paluusta. Menin naimisiin jaxsain lapsen. Olen puuhaillut piebänempiä muita projekteja, sitten opiskelin uuden ammatin. Nyt teen siis ihan muuta, ei niin hienoa, mutta en oileastaan enää ole kiinnostunutkaan urasta. Minusta tuli kypsempi ja empaattisempi luonne ja elämänarvoni muuttuivat vähemmän materialistisiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlaisia kokemuksia kuin ap:lla. Ehkä pahinta on se, etten enää uskalla oikein haaveilla tai innostua mistään, kun pelkään uudelleen epäonnistuvani.
En uskalla kertoa haaveistani edes terapiassa, kun tuntuu ettei ole voimia aloittaa mitään uutta. Kun miettii eri vaihtoehtoja mihin suuntaan lähtisi, niin näkee vain hirveästi mahdollisuuksia epäonnistua. En tiedä miten saisin ajatteluani muutettua. Ajan kuluminen ei tunnu tuonneen uutta perspektiiviä.
Kerro kuitenkin, se on sinua varten. Miksi piilottelu?. Mikä sinut saa häpeämään niin kovin?
Saa olla ja saa haaveilla ja saa hävetä, uutta uskalla tulla ulos. Voit saada uutta näkökulmaa, kun kerrot.
Jos paljastan haaveeni, voi terapeutti alkaa vaatia minua tekemään jotain sen eteen. Pelkään epäonnistumista enkä ole valmis ottamaan riskiä epäonnistua uudelleen. En ole siihen henkisesti valmis. Olen yhä todella maassa enkä usko itseeni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko varmasti jo toipunut. Jos urakeskeisyytesi puskee sinua suorittamaan ja kehosi ja alitajuntasi sanoo ei.
Sinun olisi terveellistä luopua tuosta vaikutusmahdollisuuksien tavoittelusta. Äärimmäisen harva saa vaikuttaa ja etenkään tehdä muutoksia. Ja yksi keskeinen triggeri burn outille ja kyynistymiselle on tunne siitä, ettei voi vaikuttaa riittävästi. Pelkkä paljo työ äärimmäisen harvoin aiheuttaa burn outia.
Olen samaa mieltä, että pakkomielteinen saavutusten metsästäminen ja oman egon pönkittäminen on pahasta. Jos siis haluaa pysyä terveenä. Kannattaisi ennemmin tehdä pitkäjänteisesti tärkeäksi katsomaansa työtä ja kerätä näin aitoa arvostusta työssään. Mitä korkeammalle ja harvoille paikoille haluaa sitä enemmän alkaa vaikuttaa kaikki epäoleellinenkin (kuten suhteet, naamataulu jne) niihin pääsemiseen, että omat vaikutusmahdollisuudet alkaa olla rajalliset.
Nykyään saavutus on jo siedettävän työpaikan löytäminen sillä palkkatasolla, että jotenkin tulee toimeen. Eivät kaikki burnoutin kokeneet ole niitä, joiden urasuunnitelmiin on kuulunut presidentiksi pyrkiminen. Työpaikkakiusaaminen esimerkiksi stoppaa usein myös melko keskinkertaisen "uran".
Tottakai näinkin. Tarkoitin lähinnä ap:n kaltaisia, jotka tavoittelevat vaikutusmahdollisuuksia ja paikkoja, joissa saa tehdä muutoksia ja saada nimensä kirjoihin. Sitä kohti voi tähdätä töitä tehden, mutta siitä ei saa tulla itsetarkoitus.
Miksei, jos se ihmisen suuri haave on? Hyvä elämä ei ole sitä, että vain tyytyisi ja tyytyisi olosuhteisiin aina siihen pisteeseen asti, kunnes oma persoona lopulta on täysin kadonnut.
No olkoon sitten niin. Kaikki yhden kortin varaan. Jos onnistuu asemansa saavuttamisessa, elämä on täydellistä (ehkä), ja jos epäonnistuu, iskee burnout ja masennus.
Itse pyrkisin laittamaan panoksia useammalle alueelle ja olemaan pitkäjänteinen. Kun yksi osaa pettää, niin koko korttitalo ei romahda.
Kaikki eivät saa toivomiaan ihmissuhteita, vaikka miten yrittäisivät. Eikö ole hyvä asia, että ihminen yrittää edes jotakin jonkin tärkeäksi kokemansa asian suhteen? Ei jokaiselle ole tarjolla hyvää ja tasapainoista elämää täynnä monenlaisia onnistumisen kokemuksia.
Ei kaikki saa myöskään toivomiaan työpaikkoja tai työtä ollenkaan jne. Silti, mahdollisuuksiensa rajoissa, kannattaa panostaa eri alueille.
Jotkut eivät saa yhtään mitään. Ei elämä kanna kaikkia, vaikka meille niin yritetään uskotella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hiukan samanlaisia ajatuksia pyörinyt.
Tänä vuonna en ole paljoakaan saanut töissä tehtyä. Etenkin rutiininomaisia helpompia hommia on kasaantunut pitkäksi listaksi. Pakolliset hommat on vielä saanut tehtyä. Loppuvuodesta homma paheni kun unimäärä väheni alle 7 tuntiin ja fyysinen väsymys alkoi painaa samalla.
Alkuvuodesta on tulossa töihin mulle uusi alainen, joka tekee kyllä rästihommat, mutta jää nähtäväksi auttako tuo pidemmän päälle.
Olisin uuden position saanut saman firman sisältä, mutta työ olisi ollut nykyistä toistavampaa vaikkakin paremmalla palkalla.
Henkilöstöhallinnon kanssa omasta työstä on nyt juteltu ja sovittu sen muokkaamisesta mielekkäämmäksi.
Ehkei tässä ihan burnoutissa olla, mutta lähestyy.
Työspykologia suosittelisin kyllä. Tuosta on saanut lähipiiri apua. Etenkin Työpsykologin jälkeinen työterapia.
Kerrankin aivan mielettömän rakentavaa keskustelua vauvapalstalla, kiitos <3
Kirjoitit ap, että et halua paljastaa burnouttiasi koska pelkäät sen estävän työllistymisesi. Itse pysähtyisin pikemminkin miettimään, haluaisinko työllistyä alalle/työnantajalle, jolla ei riitä ymmärrystä tälle näin yleiselle ongelmalle, joka modernissa yhteiskunnassamme koskettaa niin monia. Kaikki tuntevat jonkun, joka on kokemut työuupumisen. Eikö olisi aika nostaa kissa pöydälle myös työyhteisöissä, eikä ainoastaan naistenlehtien palstoilla? Ymmärrän toki, että pioneerina toimiminen näinkin herkässä asiassa on vaikeaa, mutta uskoisin että ap sinulla on siihen valtavan hyvät lähtökohdat! Osaat selkeästi reflektoida omaa menneisyyttäsi ja syitä siihen, mikä johti tähän tilanteeseen. Mikä parasta, osaat myös sanoittaa kokemuksesi hienosti - vaikka tuo yksi toope epäilikin dysleksiaa :D. Moni tässäkin viestiketjussa on samaistunut tarinaasi. Miksi et siis tietoisesti lähtisi rakentamaan henkilöbrändiä tämän tarinasi ympärille? Tulisit ulos kaapista ja aktivoituisit vaikka linkedinissä jakamaan sitä muille? Toki siinä on riskinsä ja varmasti karkottaa tietyt työnantajat, mutta kuten totesin: Haluatko uhrata aikasi työnantajalle, joka ei kykene empaatiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkan tässä nyt toisessa viestissä loppupalamiseen johtaneista syistä (olen siis ap)
Aloitusviestissäni jo totesin, että osansa sopassa oli tosiaan työhön liittyvien tekijöiden lisäksi henkilökohtaiseen elämään liittyvillä ongelmilla, ml. erilaiset ihmissuhdekiemurat. Näitä en tässä kuitenkaan tarkemmin avaa. Ilman näitä tekijöitä olisin kyllä uupunut, mutta selvinnyt tästä kaikesta niin kovin paljon kuivemmin jaloin.
Eiköhän minulla ole uupumiseni taustalla ns. perinteinen setti: liiallinen kiltteys ja ehkä herkkyyskin, vaikeus asettaa rajoja ja kyvyttömyys sanoa ei. Luulen, että pieni lisä häikäilemättömyyttä tekisi minulle hyvää. Olin kuitenkin aina pärjännyt hyvin suht. pienellä yrityksellä koulussa ja yliopistossa. Olin todella pidetty ja aikansaava entisissä työpaikoissani ja monissa harrastuspiireissä. En koskaan uskonut, että saisin eskaloitua elämäni tällaiseen tilanteeseen.
Uupumiseen ja loppunpalamiseen ei ole yhtä syytä, mutta tässä joitakin:
-Ylä/otsikkotasolla ala, jolla työskentelin, oli minulle merkitysellinen, olin työstäni innostunut. Ehkä työ oli itsessään oli aavistuksen väärä: jouduin tekemään isojakin päätöksiä ja edistämään kantoja, jotka ainakin jossain määrin rikkoivat oikeustajuani. Tämä hienoinen ristiriita kulutti osaltaan vuosien varrella.
-Sain jo alussa vastavalmistuneena kannettavakseni isoja vastuita (nyt katsottuna mielestäni liiankin isoja ja liian vähällä ohjauksella). Virheitä tuli, kuten päätöksenteossa väistämättä tulee. Tein pitkään samaa kokonaisuutta, ja olin se henkilö, joka myös korjasi syntyneiden virheideni jäljet. Kun tätä teki useampia vuosia, aloin mieltä virheet hyvin henkilökohtaisiksi (vaikka niitä ei olisikaan voinut ennakoida) ja aloin oikeastaan varoa päätöksentekoa. Tällöin tietty uskallus innovoida uutta katosi.
-Työni oli tietyn erityisalan tuntemista vaativaa ja minulla ei ollut sijaista - jos olin sairaana, niin työni odottivat minua, kukaan ei ns. kantanut taakkaani puolestani silloin, kun aloin väsyä.
-Jaksaakseni olisin kaivannut raskaampien osuuksien vastapainoksi toisentyyppisiä tehtäviä, joista olisin saanut erilaista perspektiiviä Nostin tätä esille useaan kertaan kehityskeskusteluissa, mutta työnkuvani ei tältä osin muutettu.
-Jossain vaiheessa aloin sitten hiljalleen ajautua sivuraiteelle tavalla, joita kirjoittajat 29 ja 30 hyvin kuvasivat. Tuli YT-neuvottelut. Oletin, että minä olisin se joka lähtee. Sain kuitenkin jäädä, säälistä, sillä olin ollut talossa pitkään. Tämän "säälipaikaksi" kokemani jatko sai minut kuitenkin ahdistumaan vielä lisää. Koin, että olin tavallaan syyllinen siihen, että moni pätevämpi joutui lähtemään.
-Yt-neuvotteluiden jälkeen työnkuvaksi osuikin sitten sellainen lähtijöiden jämistä koottu silppu, että en enää tiennyt mihin tarttua. Sain hyperventilaatiokohtauksen jo pelkästään tilanteessa, jossa minun piti lyhyesti esitellä työkenttäni. Tässä yhteydessä organisaatiossa oli tosiaan isoja muutoksia ja esimieheni vaihtui kolme kertaa. Organisaatiomuutoksessa koin, että minua yritettiin siivota johonkin mahdollisimmann vaarattomaan tehtävään. En enää tiennyt kuka olen, mitä tehdä tai kelle puhua. Niinpä hajosin ja lähdin.
Tässäpä tiivistettynä - ap
Vierailija kirjoitti:
Jatkan tässä nyt toisessa viestissä loppupalamiseen johtaneista syistä (olen siis ap)
Aloitusviestissäni jo totesin, että osansa sopassa oli tosiaan työhön liittyvien tekijöiden lisäksi henkilökohtaiseen elämään liittyvillä ongelmilla, ml. erilaiset ihmissuhdekiemurat. Näitä en tässä kuitenkaan tarkemmin avaa. Ilman näitä tekijöitä olisin kyllä uupunut, mutta selvinnyt tästä kaikesta niin kovin paljon kuivemmin jaloin.
Eiköhän minulla ole uupumiseni taustalla ns. perinteinen setti: liiallinen kiltteys ja ehkä herkkyyskin, vaikeus asettaa rajoja ja kyvyttömyys sanoa ei. Luulen, että pieni lisä häikäilemättömyyttä tekisi minulle hyvää. Olin kuitenkin aina pärjännyt hyvin suht. pienellä yrityksellä koulussa ja yliopistossa. Olin todella pidetty ja aikansaava entisissä työpaikoissani ja monissa harrastuspiireissä. En koskaan uskonut, että saisin eskaloitua elämäni tällaiseen tilanteeseen.
Uupumiseen ja loppunpalamiseen ei ole yhtä syytä, mutta tässä joitakin:
-Ylä/otsikkotasolla ala, jolla työskentelin, oli minulle merkitysellinen, olin työstäni innostunut. Ehkä työ oli itsessään oli aavistuksen väärä: jouduin tekemään isojakin päätöksiä ja edistämään kantoja, jotka ainakin jossain määrin rikkoivat oikeustajuani. Tämä hienoinen ristiriita kulutti osaltaan vuosien varrella.
-Sain jo alussa vastavalmistuneena kannettavakseni isoja vastuita (nyt katsottuna mielestäni liiankin isoja ja liian vähällä ohjauksella). Virheitä tuli, kuten päätöksenteossa väistämättä tulee. Tein pitkään samaa kokonaisuutta, ja olin se henkilö, joka myös korjasi syntyneiden virheideni jäljet. Kun tätä teki useampia vuosia, aloin mieltä virheet hyvin henkilökohtaisiksi (vaikka niitä ei olisikaan voinut ennakoida) ja aloin oikeastaan varoa päätöksentekoa. Tällöin tietty uskallus innovoida uutta katosi.
-Työni oli tietyn erityisalan tuntemista vaativaa ja minulla ei ollut sijaista - jos olin sairaana, niin työni odottivat minua, kukaan ei ns. kantanut taakkaani puolestani silloin, kun aloin väsyä.
-Jaksaakseni olisin kaivannut raskaampien osuuksien vastapainoksi toisentyyppisiä tehtäviä, joista olisin saanut erilaista perspektiiviä Nostin tätä esille useaan kertaan kehityskeskusteluissa, mutta työnkuvani ei tältä osin muutettu.
-Jossain vaiheessa aloin sitten hiljalleen ajautua sivuraiteelle tavalla, joita kirjoittajat 29 ja 30 hyvin kuvasivat. Tuli YT-neuvottelut. Oletin, että minä olisin se joka lähtee. Sain kuitenkin jäädä, säälistä, sillä olin ollut talossa pitkään. Tämän "säälipaikaksi" kokemani jatko sai minut kuitenkin ahdistumaan vielä lisää. Koin, että olin tavallaan syyllinen siihen, että moni pätevämpi joutui lähtemään.
-Yt-neuvotteluiden jälkeen työnkuvaksi osuikin sitten sellainen lähtijöiden jämistä koottu silppu, että en enää tiennyt mihin tarttua. Sain hyperventilaatiokohtauksen jo pelkästään tilanteessa, jossa minun piti lyhyesti esitellä työkenttäni. Tässä yhteydessä organisaatiossa oli tosiaan isoja muutoksia ja esimieheni vaihtui kolme kertaa. Organisaatiomuutoksessa koin, että minua yritettiin siivota johonkin mahdollisimmann vaarattomaan tehtävään. En enää tiennyt kuka olen, mitä tehdä tai kelle puhua. Niinpä hajosin ja lähdin.
Tässäpä tiivistettynä - ap
Tuosta kyllä selviää, että loppuunpalaminen oli monen asian summa, eikä henkilökohtainen epäonnistuminen. Työyhteisössä on jotain vialla, jos joudut yksin tekemään päätöksiä ja kantamaan yksin niistä vastuun. Missä on tiimi? Myös tuo, ettei paikkaajia löydy, on työyhteisön ongelma. Ehkä myös se, että olet tottunut pärjäämään pienellä vaivalla yliopistossakin on vaikuttanut siihen, että olet päätynyt liiankin haastaviin saappaisiin, ja toisaalta et ole kokenut aiemmin paljoa epäonnistumisia.
Oh hoh. En tiedä onko kukaan ketjuun kirjottaneista enää hollilla. Minullakin kuitenkin tullut ihan totaalinen seinä masennuksen ja upumuksen kautta vastaan työelämässä, vaikka ikää varmaan melkein kymmenen vuotta vähemmän kuin ketjun aloittajalla. Nyt pitkällä sairaslomalla, ahdistaa ja koko tulevaisuus on mustaa sumua. Tuntuu että mitään edes kohtuullisia vaihtoehtoja ei ole tulevaisuudelle näkyvissä.
Löysin itseäni niin monen ketjuun kirjoittaneen jutuista että en voi uskoa tätä. Lohdullista ainakin tietää että en ainakaan ole yksin vaikka siltä on tuntunut. Ehkä täältä pohjalta vielä johonkin rämmitään. Eniteen vaan pelottaa että oliko kaikki nyt sitten jo tässä iässä (hieman yli kolmekymppisenä) sitten tässä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko varmasti jo toipunut. Jos urakeskeisyytesi puskee sinua suorittamaan ja kehosi ja alitajuntasi sanoo ei.
Sinun olisi terveellistä luopua tuosta vaikutusmahdollisuuksien tavoittelusta. Äärimmäisen harva saa vaikuttaa ja etenkään tehdä muutoksia. Ja yksi keskeinen triggeri burn outille ja kyynistymiselle on tunne siitä, ettei voi vaikuttaa riittävästi. Pelkkä paljo työ äärimmäisen harvoin aiheuttaa burn outia.
Olen samaa mieltä, että pakkomielteinen saavutusten metsästäminen ja oman egon pönkittäminen on pahasta. Jos siis haluaa pysyä terveenä. Kannattaisi ennemmin tehdä pitkäjänteisesti tärkeäksi katsomaansa työtä ja kerätä näin aitoa arvostusta työssään. Mitä korkeammalle ja harvoille paikoille haluaa sitä enemmän alkaa vaikuttaa kaikki epäoleellinenkin (kuten suhteet, naamataulu jne) niihin pääsemiseen, että omat vaikutusmahdollisuudet alkaa olla rajalliset.
Nykyään saavutus on jo siedettävän työpaikan löytäminen sillä palkkatasolla, että jotenkin tulee toimeen. Eivät kaikki burnoutin kokeneet ole niitä, joiden urasuunnitelmiin on kuulunut presidentiksi pyrkiminen. Työpaikkakiusaaminen esimerkiksi stoppaa usein myös melko keskinkertaisen "uran".
Tottakai näinkin. Tarkoitin lähinnä ap:n kaltaisia, jotka tavoittelevat vaikutusmahdollisuuksia ja paikkoja, joissa saa tehdä muutoksia ja saada nimensä kirjoihin. Sitä kohti voi tähdätä töitä tehden, mutta siitä ei saa tulla itsetarkoitus.
Miksei, jos se ihmisen suuri haave on? Hyvä elämä ei ole sitä, että vain tyytyisi ja tyytyisi olosuhteisiin aina siihen pisteeseen asti, kunnes oma persoona lopulta on täysin kadonnut.
No olkoon sitten niin. Kaikki yhden kortin varaan. Jos onnistuu asemansa saavuttamisessa, elämä on täydellistä (ehkä), ja jos epäonnistuu, iskee burnout ja masennus.
Itse pyrkisin laittamaan panoksia useammalle alueelle ja olemaan pitkäjänteinen. Kun yksi osaa pettää, niin koko korttitalo ei romahda.
Kaikki eivät saa toivomiaan ihmissuhteita, vaikka miten yrittäisivät. Eikö ole hyvä asia, että ihminen yrittää edes jotakin jonkin tärkeäksi kokemansa asian suhteen? Ei jokaiselle ole tarjolla hyvää ja tasapainoista elämää täynnä monenlaisia onnistumisen kokemuksia.
Ei kaikki saa myöskään toivomiaan työpaikkoja tai työtä ollenkaan jne. Silti, mahdollisuuksiensa rajoissa, kannattaa panostaa eri alueille.
Jotkut eivät saa yhtään mitään. Ei elämä kanna kaikkia, vaikka meille niin yritetään uskotella.
Harva saa kaiken, eikä elämä mitenkään itsekseen kanna, itse pitää ne ongelmat ratkaista, eikä kaikki ongelmat aina ratkea sittenkään. Toki voi hakea ammattiapua jne jos kokee siitä hyötyvänsä, mutta itse pitää päättää mihin panostaa, ja sitten toteuttaa päätöksensä.
Joku joskus kuvasi tyypillistä uraa vähän sellaiseksi sydänkäyrän näköiseksi, eikä miksikään lineaariseksi nousuksi. Eli välillä sujuu paremmin ja etenee, välillä junnaa paikallaan ja välillä useimmille tulee myös takapakkia. Josta sitten tavalla tai toisella pitää vaan päästä eteenpäin.
Minulla aloittajasta jäi vähän idealistinen kuva, on ollut suuria ihanteita miten muuttaa maailmaa jne, ja kun todellisuus on tajuttu paljon monimutkaisemmaksi ja arkisemmaksi, on turhauduttu ja väsytty.
Ehkä on aika arvioida uudelleen, mitä työelämä on, ja mikä sen tarkoitus on. Voi esim käydä töissä puhtaasti rahan vuoksi ja sitten vapaaehtoispuolella toteuttaa maailmanparannusta vapaa-ajalla.
Jos olet asiantuntijan hommia tehnyt ,niin ei huolta uuden työn löytämisessä.
Sinua varmasti kosiskellaan moniin yrityksiin jatkuvalla syötöllä. Mene vain katsomaan muutamia tarjouksia avoimin mielin.
Alue: Aihe vapaa
Tottakai näinkin. Tarkoitin lähinnä ap:n kaltaisia, jotka tavoittelevat vaikutusmahdollisuuksia ja paikkoja, joissa saa tehdä muutoksia ja saada nimensä kirjoihin. Sitä kohti voi tähdätä töitä tehden, mutta siitä ei saa tulla itsetarkoitus.