Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Loppuunpalaminen ja epäonnistuminen uralla
22.12.2018 |
Olen nelikymppinen nainen, jolla on asiantuntijatasoista työkokemusta reilun kymmenen vuoden ajalta. Tästä viimeiset muutamat vuodet kärvistelin pahan työuupumuksen ja erilaisten vaikeidenkin henkilökohtaisen elämän ongelmien kanssa. Tilanne johti lopulta totaaliseen ahdistukseen, masennukseen ja lopuunpalamiseen. Tämä valitettavasti näkyi työn jäljessä, sillä loppuvaiheessa olin käytännössä kasa sirpaleita lattialla ja täysin aikaansaamaton.
Vetäydyin joksikin aikaa työelämästä pois, koska olin niin loppu ja maahanpoljettu. Nyt olen kerännyt voimia ja selvittänyt päätä, ja tarkoituksena olisi palata takaisin työelämään. Haasteena on kuitenkin se, että muutamasta ihan viimeisestä työvuodesta muodostui minulle suorastaan jonkinlainen trauma. Vaikka työurani alkupuoli sujuikin hyvin, ja minusta pidettiin työntekijänä, näen nyt itse loppupalamiseni tahraanneen kaiken mitä joskus saavutin ja jättäneen minuun epäonnistujan leiman. Häpeän sitä zombieta, joka ihan loppuvaiheessa olin. Oletan, että se on nyt kaikkien muidenkin kuva minusta. Tunnen jo tippuneeni substanssin osalta kärryiltä sekä jääneeni ulos monista työhön liittyvistä sosiaalisista piireistä (esim. minua ei enää kutsuta erilaisiin vapaamuotoisiin alaani liittyviin verkostoitumistapahtumiin tai jaeta tietoa, yhteydenottoyrityksiini (esim. pyyntö ihan vaan tavata ja kahvitella ja vaihtaa kuulumisia) ei aina vastata jne.).
Samaan aikaan koen aikamoista kateutta ja katkeruutta samanikäisiä ja -taustaisia tuttaviani kohtaan, jotka toimivat monilla eri aloilla korkeissa ja näkyvissä asemissa ja saavat oikeasti muutosta aikaan. Näen ja tiedän siis heidän kyllä olevan siellä täysin omilla ansioillaan, mutta itseni osalta tunnen valtavaa pettymystä ja katkeruutta siitä, että en sittenkään kyennyt löytämään ja toteuttamaan omaa potentiaaliani siten kuin joskus nuorena ja naivina hahmottelin.
Koen tavallaan, että tämä oli nyt tässä ja juuri nyt tekisi mieli heittää hanskat kokonaan tiskiin. Tämä nyt ei kuitenkaan ole olosuhteiden puolesta mahdollista, joten nokka olisi nostettava ylös. Lisäksi pitäisi vielä palata samalle alalle - totaalista uranvaihtoa en ole suunnitellut.
Onko kellään yhtään vastaavia kokemuksia aivan totaalisesta burn outista ja siitä selviämisestä (joko henkilökohtaisesti koettuna tai lähipiirissä tai työympyröissä nähtynä) -vieläkö täältä voi nousta järkeville urille?
CV:täkin on vaikeaa lähteä väsäämään, kun onnistumisia ei juuri viime vuosilta ole raportoitavaksi asti. Lisäksi jo mahdollisten suosittelijoiden miettiminen ja kysyminen ahdistaa tai valinnanvaraa ei ainakaan ole liiaksi asti...
Kommentit (76)
Todella mielenkiintoinen ketju ap ja monia hyviä kommentteja.
Olen apn tavoin nelikymppinen nainen ja tunnistan aiemmista kuvauksista monia samankaltaisia piirteitä mm. aiemmasta opintomenestyksestä, suhteesta työhön jne. Olen ollut kymmenisen vuotta mielekkäässä asiantuntijatehtävässä, sen lisäksi minulla on perhe ja 2 alakouluikäistä lasta.
Olen viimeisen parin vuoden aikana saanut lisää vastuita työssäni ja päässyt oppimaan paljon uutta. Nyt tunnistan kauhukseni nuo kuvaukset aikaansaamattomuudesta ja pysähtyneisyydestä. Lisäksi työn sirpaleisuuden vuoksi minun on vaikea muistaa asioita, työn ulkopuolella olen ajoittain kärsimätön enkä jaksa sietää lapsilta rajojen rikkomista.
En ole ollut koskaan sairaslomalla, mutta epäilen häilyväni työuupumuksen rajamaastossa. Miten välttää työuupumus ja sairasloma ja korjata tilannetta töissä? Onko muilla tästä kokemusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todella mielenkiintoinen ketju ap ja monia hyviä kommentteja.
Olen apn tavoin nelikymppinen nainen ja tunnistan aiemmista kuvauksista monia samankaltaisia piirteitä mm. aiemmasta opintomenestyksestä, suhteesta työhön jne. Olen ollut kymmenisen vuotta mielekkäässä asiantuntijatehtävässä, sen lisäksi minulla on perhe ja 2 alakouluikäistä lasta.
Olen viimeisen parin vuoden aikana saanut lisää vastuita työssäni ja päässyt oppimaan paljon uutta. Nyt tunnistan kauhukseni nuo kuvaukset aikaansaamattomuudesta ja pysähtyneisyydestä. Lisäksi työn sirpaleisuuden vuoksi minun on vaikea muistaa asioita, työn ulkopuolella olen ajoittain kärsimätön enkä jaksa sietää lapsilta rajojen rikkomista.
En ole ollut koskaan sairaslomalla, mutta epäilen häilyväni työuupumuksen rajamaastossa. Miten välttää työuupumus ja sairasloma ja korjata tilannetta töissä? Onko muilla tästä kokemusta?
Mulla oli tuollaista, koska jouduin määräaikaiseksi päälliköksi ilman perehdytystä. Lisäksi viiden hengen tiimistä yksi opiskeli (eikä tehnyt mitään töissä) yksi paikka oli auki, yksi oli uusi ja yksi saikutti koko ajan. Niin tein ihan kaiken jonkun aikaa.
Olisi pitänyt ymmärtää, ettei kukaan edes olettanut minun tekevän kaiken, itse vain kuvittelin että se on joku näytön paikka. Tai oikeastaan yksi narsistinen pikkuesimies antoi ymmärtää, että voisin saada jossain vaiheessa ylennyksen, jos nyt rehkisin, ja piti koko ajan pientä painetta yllä. Isot pomot eivät kuvitelleet että tekisin muuta kuin pitäisin putiikin joten kuten pystyssä kunnes saadaan uusi pomo.
Todellisuudessa kun tilanne meni ohi ja aikanaan tuli paikka tuli, pikkupomo sanoi ettei minua voi harkita eikä suositella, koska minulla ei ole näyttöjä.
Paineisimpana aikana en muistanut mitään, lomalla vain nukuin, ja yhtenä päivänä töissä romahdin itkien.
Tilanne laukesi kun saatiin uusi päällikkö, saikuttaja jäi pois, työtätekemätön siirrettiin eri osastolle, ja heidän tilalle palkattiin ihan normaali täyspäinen mukava ihminen. Sain tehdä vain yhden ihmisen työt, ja aloin toipua. Kyllä se kesti, varmaan vuosi meni että aloin muistaa normaalisti.
Nyt olen sitä mieltä, että minulla oli riittämätön työnjohto, opastus ja perehdytys itsellä. Liian vähän työvoimaa. Ja narsistinen, omaa etua ajava pikkupomo, joka olisi voinut minua neuvoa ja pitää puolia, mutta halusi itse näyttää hyvältä ja antaa minun raataa itseni piippuun.
Vierailija kirjoitti:
Todella mielenkiintoinen ketju ap ja monia hyviä kommentteja.
Olen apn tavoin nelikymppinen nainen ja tunnistan aiemmista kuvauksista monia samankaltaisia piirteitä mm. aiemmasta opintomenestyksestä, suhteesta työhön jne. Olen ollut kymmenisen vuotta mielekkäässä asiantuntijatehtävässä, sen lisäksi minulla on perhe ja 2 alakouluikäistä lasta.
Olen viimeisen parin vuoden aikana saanut lisää vastuita työssäni ja päässyt oppimaan paljon uutta. Nyt tunnistan kauhukseni nuo kuvaukset aikaansaamattomuudesta ja pysähtyneisyydestä. Lisäksi työn sirpaleisuuden vuoksi minun on vaikea muistaa asioita, työn ulkopuolella olen ajoittain kärsimätön enkä jaksa sietää lapsilta rajojen rikkomista.
En ole ollut koskaan sairaslomalla, mutta epäilen häilyväni työuupumuksen rajamaastossa. Miten välttää työuupumus ja sairasloma ja korjata tilannetta töissä? Onko muilla tästä kokemusta?
Tämän viestin kirjoittajalle muutama huomio:
-Asiantuntijatöissä näkee paljon käsittämättömän sirpaleisia työnkuvia, usein turhaan. Sirpaleet ovat saattaneet jäädä työnkuvaan erilaisista historiallisista töistä. Etenkin jos olet työpaikkassasi vielä pidetty ja arvostettu (eli sinut halutaan pitää), työnkuvan muokkaus voi onnistua. Kannattaa nostaa tehtävänkuvan mahdolliset epäkohdat (turha silppu) esille ja miettiä, onko jotain mahdollista karsia. Toivottavasti sinulle on myös (sinua ylemmältä tasolta) selvää, mitä sinulta eniten odotetaan? Näin panokset on mahdollisesti satsata fiksusti. Kaikkea ei tarvitse eikä kannata tehdä, vain oleellinen (kunhan vain tietää, mitä se oleellinen on).
-Jos saamattomuus ja pysähtyneisyys tuntuu etenevän, ei missään tapauksessa kannata vetäytyä yksin komeroon nuolemaa haavoja, vaan huolehtia siitä, että säilytät elävän kontaktin muihin ihmisiin, ml.kollegasi (et katoa itseesi) ja haet tarvittaessa aluksi vaikka jotain kevyttä keskusteluapua. Lievät, alkavat työuupumukset voi saada varmaankin laukeamaan ihan muutamallakin juttukerralla.
-Onhan sinulla tilaa hengittää myös työn ulkopuolella? Eli onko sinulla mahdollisuus ainakin yhtenä iltana viikossa tai kerran pari vuodessa tms. irtaantua kokoa arjestasi (perhe ja työ) ja tehdä jotain uutta, virkistävää ja inspiroivaa ihan itsellesi? Jos hyvää oloa ja onnistumisia saa muualtakin kuin töistä, voi hyvä fiilis säteillä takaisin työhönkin.
-Perheellisenä varmaankin korostuu se, että rajojen laittamisessa työn kanssa pitää olla riittävän jämäkkä, tyyliin: "Tulen töihin kello x ja lähde klo x, hoidetaanhan asia sillä välillä?". Oletan, että sinulla on puoliso, toivottavasti työnjakonne lasten ja kodnhoidon suhteen on järkevä. Oletteko (tietenkin taloudellisten puitteiden rajoissa) miettineet arjen keventämistä esim. siivouksen ulkoistamisella / maksullisella kodinhoitoavulla, ruoan tilaamisella kotiin jne, jotta aikaa jää tärkeimpiin, eli ensin perheeseen ja sitten työhön?
-Oletan, että koet edelleen olevasi oikeassa työssä (eikä niin, että olisit jämähtänyt liian pitkäksi aikaa vanhaan). Mistä asioista saat työssäsi virtaa? Voisiko näitä osa-alueita jotenkin lisätä? Jos saisit jotain turhaa karsittua pois, olisiko mahdollista, että samalla tehtävänkuvaasi voisi hienosäätää sellaiseen suuntaan, joka takaisi sinulle kiinnostavaa ammatillista kasvua? Toisaalta, onko noissa viime vuosina tulleissa uusissa alueissa jotain sellaista, joka ei tunnu sopivan sinulle lainkaan tai joilla osaamisesi on vähäistä ja sen takia jokin tökkii? Jos näin, pystytkö jotenkin kehittämään osaamistasi ja hankkimaan varmuutta näillä alueilla. Jos taas jokin tökkii ihan liikaa, liian pitkäksi aikaa ei kannata siihen jäädä.
Tsemppiä sinulle, hienoa, että olet tunnistanut uupumisen mahdollisuuden jo ennen kuin mitään vakavaa on ehtinyt tapahtua.
Edellinen kommentoija vielä jatkaa: mielestäni jämäkkyyden merkitys omien rajojen vetämisessä korostuu mitä korkeammalle työelämän hierarkiassa kiivetään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen kokenut tismalleen saman kojtalon. Mainittakoon vielä, että työpaikkani, isohko valtion laitos, oli tunnettu kiusaamismentaliteetistaan. Siihen aikaan olinturha toivoa, että työterveyshuollossa olisi puututtu semmoiseen. No, oma burnouttini johtui kyllä enimmäkseen yksityiselämän katastrofeista kuin simputtavista esimiehistä tai kieroilevista kollegoista.
Olin hyllylle jäädessäni kolmekymppinen. Olin pahasti traumatisoitunut työpaikalleni, joten en koskaan edes kuvitellut palaavani sinne. (Painajaisia tästä kyllä näin vielä kymmenien vuosien jälkeenkin.)
Hankkiuduin naimisiin ja vielä kertaalleen raskaaksi, vaikka äitiys ei koskaan ollut intohimoni. Keskityin täysin miehen ja lapsen/lasten paapomiseen. Kaikki perheen puolesta.
Jossain vaiheessa olisin halunnut lähteä oiskelemaan uutta alaa, mutta olin (ja olen) edelleen työkyvytt.eläkkeellä, niin karsiuduin hakijoista.
Sittemmin olen löytänyt elämääni mielekkyyttä, entistä työuraani enemmän, kolmannen sektorin puolelta. Eli summa summarum: en koskaan palannut entisiin töihin, vaan tietoisesti pysyin eläkkeellä, kun huomasin, että turvattu toimeentulo tarjoaa minulle hyvät mahdollisuudet itsenäiseksi toimijaksi sillä saralla, minkä koen hyödylliseksi. Elintasovaatimuksia minulla ei koskaan ollutkaan, niin alempi ansiotaso ei haittaa.
Toivotan sinulle menestystä, mitä sitten päätätkin omassa elämässäsi tehdä! Tärkeintä on kumminkin se, että taas pystyt nauttimaan elämästä ja kokemaan iloa. :)Mulla ihan sama. Työpaikkakiusaus valtion laitoksessa. Terveys petti ja oli pakko irtisanoutua itseni pelastamiseksi. En kyennyt edes ajatukseen paluusta. Menin naimisiin jaxsain lapsen. Olen puuhaillut piebänempiä muita projekteja, sitten opiskelin uuden ammatin. Nyt teen siis ihan muuta, ei niin hienoa, mutta en oileastaan enää ole kiinnostunutkaan urasta. Minusta tuli kypsempi ja empaattisempi luonne ja elämänarvoni muuttuivat vähemmän materialistisiksi.
Kiva kuulla. Oltiinkohan samassa työpaikassa? ;-)
Mä olen nykyään myös "ihan eri ihminen", monella tapaa.
Hyvää jatkoa sinulle!
T. se jota kommentoit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erinomaista keskustelua! Nykyään asiantuntijatyö on juurikin se paikka, jossa uupumus hiipii päälle. Vaativa työ kouluttautuneille ja tunnollisille ihmisille, työ ja työnkuva jossa ei ole rajoja eikä työ tule koskaan valmiiksi. Aikataulupaineet, jatkuvat organisaatiouudistukset ja yt-neuvottelut, niukat resurssit eli liian vähän ihmisiä, mahdollisesti jatkuvasti katkolla oleva rahoitus, suhdanteet ja kilpailu, sekava organisaatio ja sitten se huono johtaminen.
Ne helpoiten uupuvat ovat juuri niitä kaikkein vastuuntuntoisimpia jotka venyvät ja paukkuvat, ja kun tulee rajat vastaan, syyttävät ja moittivat itseään ja tuntevat häpeää "epäonnistumisesta". Organisaation ongelmista tulee yksilöiden ongelmia. Yksilöt murtuvat, sairastuvat, syövät lääkkeitä, vaikka usein organisaation olisi pitänyt muuttua. Ja yksilönkin sillä tavalla, että ei olisi niin vaativa itseään kohtaan ja oppisi laittamaan rajat ja arvostamaan itseään.
AP kuvaa mielestäni tätä prosessia hyvin. Hän moittii itseään, kokee epäonnistuneensa suunnilleen koko elämässään, vaikka hän on ollut työssä, organisaatiossa ja olosuhteissa, joissa olisi ollut vaikea onnistua. Hän ( vai oliko se joku muu, mutta joku) kokee saaneensa jäädä yt-neuvotteluissa taloon "säälistä". Höpsistä. Niissä kuvioissa ei sääliä tunneta.
AP on masentunut ja näkee kaiken siinä valossa. Varmasti hyötyisi nyt niistä (työ)psykologikäynneistä. Ei ole mikään kauhea kiire. Kaikesta tästä voi seurata myös jotain oikein hyvää lopulta. Toivon sitä! Rohkeutta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella mielenkiintoinen ketju ap ja monia hyviä kommentteja.
Olen apn tavoin nelikymppinen nainen ja tunnistan aiemmista kuvauksista monia samankaltaisia piirteitä mm. aiemmasta opintomenestyksestä, suhteesta työhön jne. Olen ollut kymmenisen vuotta mielekkäässä asiantuntijatehtävässä, sen lisäksi minulla on perhe ja 2 alakouluikäistä lasta.
Olen viimeisen parin vuoden aikana saanut lisää vastuita työssäni ja päässyt oppimaan paljon uutta. Nyt tunnistan kauhukseni nuo kuvaukset aikaansaamattomuudesta ja pysähtyneisyydestä. Lisäksi työn sirpaleisuuden vuoksi minun on vaikea muistaa asioita, työn ulkopuolella olen ajoittain kärsimätön enkä jaksa sietää lapsilta rajojen rikkomista.
En ole ollut koskaan sairaslomalla, mutta epäilen häilyväni työuupumuksen rajamaastossa. Miten välttää työuupumus ja sairasloma ja korjata tilannetta töissä? Onko muilla tästä kokemusta?Tämän viestin kirjoittajalle muutama huomio:
-Asiantuntijatöissä näkee paljon käsittämättömän sirpaleisia työnkuvia, usein turhaan. Sirpaleet ovat saattaneet jäädä työnkuvaan erilaisista historiallisista töistä. Etenkin jos olet työpaikkassasi vielä pidetty ja arvostettu (eli sinut halutaan pitää), työnkuvan muokkaus voi onnistua. Kannattaa nostaa tehtävänkuvan mahdolliset epäkohdat (turha silppu) esille ja miettiä, onko jotain mahdollista karsia. Toivottavasti sinulle on myös (sinua ylemmältä tasolta) selvää, mitä sinulta eniten odotetaan? Näin panokset on mahdollisesti satsata fiksusti. Kaikkea ei tarvitse eikä kannata tehdä, vain oleellinen (kunhan vain tietää, mitä se oleellinen on).
-Jos saamattomuus ja pysähtyneisyys tuntuu etenevän, ei missään tapauksessa kannata vetäytyä yksin komeroon nuolemaa haavoja, vaan huolehtia siitä, että säilytät elävän kontaktin muihin ihmisiin, ml.kollegasi (et katoa itseesi) ja haet tarvittaessa aluksi vaikka jotain kevyttä keskusteluapua. Lievät, alkavat työuupumukset voi saada varmaankin laukeamaan ihan muutamallakin juttukerralla.
-Onhan sinulla tilaa hengittää myös työn ulkopuolella? Eli onko sinulla mahdollisuus ainakin yhtenä iltana viikossa tai kerran pari vuodessa tms. irtaantua kokoa arjestasi (perhe ja työ) ja tehdä jotain uutta, virkistävää ja inspiroivaa ihan itsellesi? Jos hyvää oloa ja onnistumisia saa muualtakin kuin töistä, voi hyvä fiilis säteillä takaisin työhönkin.
-Perheellisenä varmaankin korostuu se, että rajojen laittamisessa työn kanssa pitää olla riittävän jämäkkä, tyyliin: "Tulen töihin kello x ja lähde klo x, hoidetaanhan asia sillä välillä?". Oletan, että sinulla on puoliso, toivottavasti työnjakonne lasten ja kodnhoidon suhteen on järkevä. Oletteko (tietenkin taloudellisten puitteiden rajoissa) miettineet arjen keventämistä esim. siivouksen ulkoistamisella / maksullisella kodinhoitoavulla, ruoan tilaamisella kotiin jne, jotta aikaa jää tärkeimpiin, eli ensin perheeseen ja sitten työhön?
-Oletan, että koet edelleen olevasi oikeassa työssä (eikä niin, että olisit jämähtänyt liian pitkäksi aikaa vanhaan). Mistä asioista saat työssäsi virtaa? Voisiko näitä osa-alueita jotenkin lisätä? Jos saisit jotain turhaa karsittua pois, olisiko mahdollista, että samalla tehtävänkuvaasi voisi hienosäätää sellaiseen suuntaan, joka takaisi sinulle kiinnostavaa ammatillista kasvua? Toisaalta, onko noissa viime vuosina tulleissa uusissa alueissa jotain sellaista, joka ei tunnu sopivan sinulle lainkaan tai joilla osaamisesi on vähäistä ja sen takia jokin tökkii? Jos näin, pystytkö jotenkin kehittämään osaamistasi ja hankkimaan varmuutta näillä alueilla. Jos taas jokin tökkii ihan liikaa, liian pitkäksi aikaa ei kannata siihen jäädä.
Tsemppiä sinulle, hienoa, että olet tunnistanut uupumisen mahdollisuuden jo ennen kuin mitään vakavaa on ehtinyt tapahtua.
Olipa hyviä vinkkejä, olen tuo kirjoittaja, jolle vastasit.
Suurin ongelmani on jo varmaan vuosia ollut tuo hämärtynyt raja työn ja vapaa-ajan välillä. Työt jatkuvat ajoittain illalla ja lasten mentyä nukkumaan, koska en vaan ehdi tehdä kaikkea työpäivän aikana. Lisäksi jatkokouluttautuminen, johon minut velvoitettiin, tapahtuu osin omalla ajalla.
Ilman tuota kouluttautumista olisin omassa työssäni jo melko kokenut ja siksi keveämmässä vaiheessa, mutta kouluttautumisvelvoitteen vuoksi tunnen jatkuvaa riittämättömyyttä ja osaamattomuutta. Epäilen vähintään joka toinen päivä, etteivät kykyni riitä viemään koulutusta loppuun. Olen saanut kyllä viedä työtäni minulle mielekkääseen suuntaan, ja tiedän olevani pidetty työntekijä, mutta tällä hetkellä kaikkea on vain liikaa. Ymmärrän, että tämä on tilapäinen, noin neljä vuotta kestävä vaihe, mutta tunnen itseni todella väsyneeksi.
Perhe tukee kyllä työtäni ja kaikki mahdollinen on jo ulkoistettu arkea keventämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paremmat pärjää ja onnistuu. Olet jossain toisessa asiassa hyvä. Se voi olla vaikka tiskaus tai konmaritus, mikä vain! Tsemppiä aplle ja voimia!
Tämäkin ketju vahvistaa käsitystäni siitä, että naisista ei saa hyviä johtajia. Jos pistetään vähänkin painetta päälle niin heti ollaan sirpaleina lattialla ja mennään lääkärille itkemään työuupumusta. Syytellään kaikkia muita ihmisiä ja esitetään tunnollista marttyyriä.
Meilläkin on töissä yksi tällainen naisihminen. Olemme asiantuntijoista koostuva työyhteisö, joka elää yksityisen puolen neljännesvuosibudjettien ja tavoitteiden mukaan. Normaalia rauhallista tilannetta ei siis ikinä tule olemaan vaan päällä on jatkuva kiire ja loputon tekemättömien töiden lista.
Tämä nainen koki olevansa työuupunut ja jäi kuukauden saikulle. No työt on kuitenkin jonkun tehtävä ja meidän muiden niskaanhan ne tietenkin kaatui. Me muut olemme perheellisiä miehiä ja teemme aivan samoja hommia kuin tämä nainenkin.
Häntä tuetaan ja tsempataan ja otetaan mielellään mukaan kaikkiin firman tapahtumiin ja illanistujaisiin, mutta hän ei vain yksinkertaisesti saa hommiaan hoidettua.
Pomo on viivytellyt tämän naisen irtisanomista hienotunteisuuttaan, mutta luulempa, että kohta tytöllä (31v) on monon kuva kannikassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin ketju vahvistaa käsitystäni siitä, että naisista ei saa hyviä johtajia. Jos pistetään vähänkin painetta päälle niin heti ollaan sirpaleina lattialla ja mennään lääkärille itkemään työuupumusta. Syytellään kaikkia muita ihmisiä ja esitetään tunnollista marttyyriä.
Meilläkin on töissä yksi tällainen naisihminen. Olemme asiantuntijoista koostuva työyhteisö, joka elää yksityisen puolen neljännesvuosibudjettien ja tavoitteiden mukaan. Normaalia rauhallista tilannetta ei siis ikinä tule olemaan vaan päällä on jatkuva kiire ja loputon tekemättömien töiden lista.
Tämä nainen koki olevansa työuupunut ja jäi kuukauden saikulle. No työt on kuitenkin jonkun tehtävä ja meidän muiden niskaanhan ne tietenkin kaatui. Me muut olemme perheellisiä miehiä ja teemme aivan samoja hommia kuin tämä nainenkin.
Häntä tuetaan ja tsempataan ja otetaan mielellään mukaan kaikkiin firman tapahtumiin ja illanistujaisiin, mutta hän ei vain yksinkertaisesti saa hommiaan hoidettua.
Pomo on viivytellyt tämän naisen irtisanomista hienotunteisuuttaan, mutta luulempa, että kohta tytöllä (31v) on monon kuva kannikassa.
Jos nyt ei tehtäisi tästäkin asiasta mies-naisvääntöä ja pidettäisiin kerrankin hyvä keskustelu asialisena? Ainakin itse tiedän runsaasti myös työelämässä loppuunpalaneita miehiä, näistä kaksi päätyi valitettavasti hyvin lopulliseen ratkaisuun tilanteesta pääsemiseksi :(
asiantuntijat voi vaihtaa lennosta firmaa, sen verran kysyttyjä henkilöitä. Jos ei tunnu mukavalle niin heti vaihtaa vaan firmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olen huomannut, että rehellisyys on valttia LinkedInissäkin. Itse kertoisin rehellisesti parin vuoden tauosta ja avaisin vähän syytä. Jos ei ole mitään menetettävää niin rehellisyys kannattaa. Jos ei onnistu niin ulkomaille töihin. Tsemppiä ap!
Vierailija kirjoitti:
asiantuntijat voi vaihtaa lennosta firmaa, sen verran kysyttyjä henkilöitä. Jos ei tunnu mukavalle niin heti vaihtaa vaan firmaa.
Hahahaa! Elätkö sinä lama-Suomessa vai omassa utopiassasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
duunarit ei voi vaihtaa helpolla duunia. Mutta tuollaiset äärimmäiset huippu-asiantuntijat, joita tämä palsta täynnä ovat ihan eri juttu. Se erottaakin oikean asiantuntijan ja normi konttorirotan joka kutsuu itseään asiantuntijaksi.
Vierailija kirjoitti:
duunarit ei voi vaihtaa helpolla duunia. Mutta tuollaiset äärimmäiset huippu-asiantuntijat, joita tämä palsta täynnä ovat ihan eri juttu. Se erottaakin oikean asiantuntijan ja normi konttorirotan joka kutsuu itseään asiantuntijaksi.
Asiantuntijan osaamisalue voi olla tosi kapea, välttämättä tämän kokoisesta maasta ei löydy montaakaan sopivaa ja riittävän haastavaa työpaikkaa. Vaihto ei todellakaan onnistu noin vaan.
Alue: Aihe vapaa
Olin vasta burnoutin partaalla, johtuen huonosta johtamisesta.
Yleensäkin olen sitä mieltä, että ihmiset palaa loppuun huonon johtamisen takia. Myös sen, ettei työpaikkaa vaihdeta ajoissa, kun huomaa itse ettei siellä ole enää hyvä olla.
Vaihdoin siinä kohtaa työpaikkaa, vaikka uskoin jo itse niin kuin sinäkin, että olen jo hyödytön, tehoton, vanhentunein tiedoin ja taidoin.
Yllätin itseni todella. Kun oli uusi tilanne ja ympäristö, kellään ei ollut minuun asennetta ettenkö olisi kelvollinen se olikin narsistiesimieheni luoma harha.
Uudessa työpaikassa oli tavallisia ihmisiä, ja olin energinen ja tehokas. Huomasin, että minulla olikin päässyt kertymään aiemmassa työssä paljon hyödyllistä kokemusta, jolla säästin uudelle työnantajalle heti rahaa, viilasin prosessia sujuvammaksi, otin käyttöön aiemmin itse tekemäni projektinhallintatavan, josta sain heti kiitosta.
Ehkä et ole päivittänyt tietotekniikkataitoja vähään aikaan, mutta muu kokemus on kertynyt eikä sitä saa koulusta.
Ammatillinen itsetuntoni on palannut ja olen alkanut taas verkostoitua.
Olen seurannut sivusta yhden totaaliburnoutin kollegan paluuta työelämään. Hän ei loppuaikana edes tullut töihin, ennen kuin sitten ymmärsi hakea sairaslomaa. Hän irtisanoutui sairaslomalla, ja hänet otettiin määräaikaiseksi eri paikkaan, koska kaikki tietävät että hän on osaava ammattilainen. Hänen täytyy vaan itse tehdä työnsä normaalisti, mitään ylisuorituksia ei kukaan odota.
Kaikki tietävät hänen burnoutista, mutta mehän olemme kaikki olleet jossain vaiheessa siinä pisteessä tai sen partaalla. Siitä voi toipua. En vaan usko että samassa työpaikassa, missä se tapahtui.
Siis tietenkin jos taustalla ei esim. Alkoholinkäyttö. Siitä ei taida olla paluuta ilman jotain Minnesota-hoitoa ja täysraittiutta.