Miten teihin on vaikuttanut etäinen isä taikka isän puuttuminen?

En tiedä muusta. Olen ollut etäisen isän lapsi, enkä osaa kuvitella itseäni muunlaiseksi, paremmaksi enkä huonommaksi.  Mihin ja kehen  edes vertaisi? Ei kenenkään kokemuksia voi verrata suoraan, että tämä johtuu juuri tästä tai tästä syystä. Olen monien elämänvarrella tapahtuneiden asioiden summa plus perimä. Outoa ja jopa minusta turhaa analysoida yhden yksittäisen seikan vuoksi persoonaansa. Liian yksinkertaista.

Minkä ikäinen olet, ap? Onko sinulla sisaruksia?

Minusta on vaikea olla luonteva miesten seurassa. En kyllä tiedä johtuuko siitä..

3 mulla sama. Uskon myös, ettei kukaan aidosti ole minusta kiinnostunut.

En muista aikaa kun isäni vielä asui kanssamme, vasta vauva olin. Kävi pikkulapsi-aikaan muutaman vuoden välein, koulu-iässä muutaman kerran, myöhemmin ei olla oltu missään tekemisissä.

En osaa kaivata jotain, mitä ei ole koskaan ollut. Äitini ei ottanut uutta miestä enää, joten isäpuoltakaan ei ollut. Pidin ihan normaalina ja hyvänä sitä, että on se yksi vanhempi.

Ainoa ikävä muistamani asia oli pienempänä isänpäivät. Askarreltiin päiväkodissa/ala-asteella lahjat, jotka myös tein ja odotin isääni hakemaan lahjani. No ei se sitten koskaan tullut, vaikka kuinka lupaili ensin.

Myöhemmin en itse edes häntä halunnut nähdä, kun ymmärsin enemmän.

Ei aavistustakaan. Olen nelikymppinen mies eikä isää koskaan ollut. Vaikea sanoa miten se on vaikuttanut, uskon että jollain tasolla hyvinkin perustavanlaatuisesti. Ainakaan en saanut mitään ydinperheen mallia lapsuudesta, ja ehkä se selittää miksi viihdyn yksikseni ilman parisuhteita tai perhehaaveita.

Omat välini isään viilenivät n. 12-vuotiaana, kun vanhemmat erosivat ja jäin asumaan äitini ja siskoni kanssa. Suuri merkitys oli sillä, että isä ei osannut olla isä, kun kukaan ei enää tukenut häntä isyyteen. Silti siellä isän luona piti käydä jokatoinen viikonloppu. Alkuun se oli säännöllistä, mutta vuosi vuodelta harveni niin, että lukioiässä jo vierailut isän luona olivat ihan muutaman kerran vuodessa. Viimeisinä vuosina pakolliset isän synttärit, isänpäivä ja joulu. Se oli aina ahdistavaa ja etukäteen stressaavaa. Aina isän luota lähtiessä oli helpottunut olo, että se oli ohi. Ja kun se tapaamisten syksy oli jouluna suoritettu loppuun, oli helpottunut, että ei tarvitse käydä yhdeksään kuukauteen. 

Isä piti tärkeänä opiskelua ja koulumenestystä. Se voi olla yksi syy siihen, että "häpesin" yo-todistustani, jossa laudatur jäi yhden pisteen päähän. Kun etääntymisen myötä muutuimme toisillemme tuntemattomiksi, isä tarrautui tällaisiin ulkoisiin asioihin, joissa jostain syystä koin vielä alle kaksikymppisenä miellyttämisen tarvetta ainakin alitajuisesti. 

Etäinen, vieras mutta "pakollinen" isä on tehnyt minusta yhdellä tapaa itsenäisen ja pärjäävän. Toisaalta parisuhteissa varoivaisen, valkoivan ja vaativan. Nykyinen mieheni on vasta toinen kumppanini. Olen seurustellut itseäni 15 vuotta vanhemman miehen kanssa. Nyxä on 8 vuotta vanhempi. Joku on joskus epäillyt, että yritän vanhemmalla miehellä korvata isääni. Itse en usko siihen. Isäsuhteeseen liittyy paljon sellaisia kipupisteitä, joiden vuoksi toivoin jo teini-iässä, että isää ei olisi ollenkaan. Uskon ja tunnen vahvasti, että hän on kuitenkin ainoa isä, joka minulla on. Minulla vain on etäinen ja vaikea isäsuhde, ja sille paikalle ei voi kukaan mies tulla. Omassa miehessäni arvostan erilaisia ominaisuuksia enkä ole koskaan hyväksynyt ketään isääni muistuttavaa miestä. 

En usko miehen ja naisen rooleihin, vaan siihen, että olemme kaikki ensisijaisesti ihmisiä ja että jokainen sukupuolesta riippumatta toimii omien yksilöllisten kykyjensä ja taipumustensa mukaan. Mies ja nainen ovat minulle varsin merkityksettömiä käsitteitä ja liittyvät lähinnä lisääntymiseen, joka ei omalla kohdallani ole mikään prioriteetti.

Isäni oli työmatkojen ja pitkien päivien takia paljon poissa kotoa, joten äitini käytännössä huolehti yleensä kaikesta. Hyvin pysyi talo pystyssä vaikkei ollutkaan miestä tekemässä ns. miesten töitä.

Jos tapaan joskus jonkun ihastuttavan ihmisen, joka sattuu olemaan mies, toivotan hänet mielelläni tervetulleeksi elämääni. Mutta en ole koskaan tuntenut itseni riippuvaiseksi miehistä, heidän hyväksynnästään tai että parisuhde ylipäätään olisi välttämätön osa elämää. Koen itseni varsin itsenäiseksi ihmiseksi. Mutta myös jonkun verran tunnekylmäksi.

Kotona oli etäistä ja koulussa olin kiusattu (osittain kotiolojen vuoksi). Itsetunto oli aivan umpisurkea nuorena ja siksi juuri baari-iän saavuttaneena petin herkästi sitä ekaa poikaystävää, jonka epätoivoisena ilman sen kummempia tunteita otin, kun vihdoin sainkin joltain huomiota. Todella säälittävää. Lisäksi rakastuin alkoholiin ja kohelsin aina kännissä jotain. Nykyään olen rauhoittanut mutta aika epäluuloinen miehiä kohtaan enkä vieläkään meinaa uskoa että minusta pidetäänkin ehkä oikeasti. En siis ole hyppinyt vieraissa enää vuosiin, se oli nuoruuden joku vaihe jota kyllä syvästi kadun.

En usko että on vaikuttanut mitenkään. Siihen aikaan kun itse olin lapsi, lähes kaikilla oli ns. etäinen isä, koska miehet vileä noudattivat perinteisiä rooleja että mies tuo leivän taloon ja nainen hoitaa mukulat. Ihan tavallisia ihmisiä meistä on tullut, kustakin oman temperamenttinsa ja luonteensa mukaan. 

Eipä oikeastaan mitenkään. Enkä oo koskaan isää nähnykkää.

Silleen että kaikki negailevat pelimiehet jotka kohtelee huonosti sytyttää. Kaipaan miehestä sitä samanlaista välinpitämättömyyttä kuin isästäni.

Isäni oli etäinen ja tavallaan hylkäsi minut äitini mukana eron tullessa. Olin myös hänelle neljäs tyttö (edelliset aiemmasta liitosta) ja tiedän hänen toivoneen kiihkeästi poikaa.

Seuraus: itsetuntoni on aina ollut täysi nolla. Takerrun ihmisiin, mutta toisaalta epäilen kaikkien pohjimmiltaan inhoavat minua. Koen olevani paljon muita huonompi aina ja kaikkialla. Nuorena harrastin paljon epäterveitä irtosuhteita, lähdin aina mukaan, jos joku mies osoitti kiinnostustaan. Päädyin

onneksi yhteen ihanan ja turvallisen miehen kanssa, jossa ei ole mitään samaa kuin isässäni. Silti olen yhä huomionkipeä ja ihastun helposti saavuttamattomissa oleviin ihmisiin, varsinkin jos he osoittavat yhtään ystävällisyyttä minua kohtaan.

Näin jälkikäteen tarkasteltuna uskon, että henkisesti ja usein fyysisestikin poissaoleva, vakavasti masentunut isä on osaltaan syynä siihen, että olen hakenut miesten ja varsinkin vähän vanhempien miesten hyväksyntää, huomiota ja kiintymystä aika epätoivoisestikin. Olen ollut hirveän miellyttämishaluinen ja suorituskeskeinen ja olen pyrkinyt olemaan aina se paras, joka saa kiitosta ja huomiota esim. opiskeluaikana yliopiston opettajilta, varsinkin miehiltä ja myöhemmin sitten työelämässä esimiehiltä. Vuosien terapian jälkeen nyt kohta 5-kymppisenä olen alkanut ymärtää mistä se vuosikymmenten ajan jatkunut käyttäytyminen kumpuaa. Olen oppinut arvostamaan itseäni ja pyrkinyt pois suorittamisesta ja miellyttämisestä ja olen omasta mielestäni oikein hyvin onnistunutkin siinä. Olisinpa aikaisemmin elämässäni ymmärtänyt nämä käyttäytymistäni ohjaavat kuviot. Mutta parempi kai nyt viisikymppisenä kuin ei ollenkaan.

3 ja 4, sama täällä. En osaa luoda pysyviä parisuhteita. Olen aina lievästi ahdistunut miesten seurassa, tuntuu etten osaa olla oma itseni. En esim. voi kuvitella itseäni miesvaltaiselle alalle töihin tämän takia, vaikka yksi haaveammateistani on miesvaltainen ala. 😔 terapiassa käyn ja tiedostan onneksi ongelman.

Moni etäisen isän tytär sanoo täälläkin kaipaavansa miehiltä huomiota ja hyväksyntää. Haluaisitteko vielä kertoa, millainen äitinne on/oli? Miten hän suhtautui isänne (henkiseen/fyysiseen) poissaoloon, millaista naisen mallia hän teille tarjosi?

Uskon että ns. kunnolliset miehet olisivat kiinnostuneet minusta jos isä olisi elänyt.

Kiinnostin lähinnä renttuja ynnä muita epämääräisiä tyyppejä.

Olen tavallinen ihminen, en juo enkä vietä epämääräistä elämää.

Rahalliset ym. hyväksikäyttäjät piirittivät minua.

Tajusin aika vanhana, että isän olemassa olo olisi suojannut minua

heiltä henkisesti, heillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia huijata minua.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on vaikea olla luonteva miesten seurassa. En kyllä tiedä johtuuko siitä..

Mä olen aina ollut vaivaantunut tai änkyttävän ujo, kun mua vanhemmat miehet puhuttelee mua.

Koulussa mies opettajat oli hankalia kohdattavia ja töissä mies puoliset pomot. Välttelin tilanteita, kun joudun ottamaan sanallista kontaktia. Muutoin olen hurjan iloinen ja pulppuava ihminen, kunnes paikalle tulee mies, mä sujahdan kuoreeni automaattisesti. Monia kiusallisia tilanteita on ollut. Dösässä vanhempi herra tulee istumaan viereeni, mä olen pari kertaa mennyt oman pysäkkini ohi, kun en ole uskaltanut kohdata.

Eikä kyse ole pelkästään auktoriteettisessa asemassa muhun olevien miesten seurasta.. Mua nuorempien miesten kanssa tulen toimeen duunissakin.

Olin yli kolmenkymmenen, kun piipahti mielessä, että johtuisiko siitä, että oma isä suhde oli juurikin sitä, että isä komensi ja mä olin hiljaa ja tein. Jos yritin sanoa, että teen esim läksyt ensin ja sitten vaikkapa imuroin. Isä raivostui ja alkoi uhkailemaan selkäsaunalla. En muista, että olisin koskaan selkääni saanut, mutta uhkailua oli läsnä päivittäin.

Kun oli kotona se nukkui tai rähjäs. Eikä montaa vuotta ollut mun elämässä, eikä mulla ketään muutakaan ns. miehen mallia ole ollut.

Isäongelmani, kun hoksasin, niin mun on ollut helpompi lähestyä tilanteita. Jopa tarkoituksellisesti menen nyt tilanteisiin, että kohtaan vanhempia miehiä. Esim lounaskokkina pystyn tapaamaan paljon isäni ikäistä porukkaa. Jutustelu on toisinaan väkinäistä, muttei enää niin pelottavaa, enkä automaattisesti suljeudu.

Sillä ajatuksella, ettei kaikki miehet voi olla ilkeitä ja kiukkusia, lyttääviä. Ei kaikkia ihmisiä tarvitse pelätä, vaikka yksi edustaja on omalla käytöksellään paljonkin pelottanut. Mulla on upea mies itsellä ja ihania poikia. Muutamia miespuolisia kavereitakin, mutta mua nuorempia kuinkas muutenkaan.

Ehkä tää on mun omaa keittiöpsykologiaa, mutta toistaiseksi olen tällä pärjännyt.

Tsemppiä kaikille huonosti kohdelluille.

Vierailija kirjoitti:

Oma isäni on ollut hyvin etäinen, ja olen miettinyt sitä, miten tämä on vaikuttanut omaan luonteeseeni. Olen lukenut useita artikkeleita heikohkosta isä-tytär -suhteesta ja miten se vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen sekä kasvamiseen. Miten teillä oman isän puuttuminen elämästä on vaikuttanut taikka sellainen tilanne, että oma isä on hyvin etäinen? Olen yrittänyt analysoida mistä tämä valtava riittämättömyyden tunne ja ainainen suorittaminen johtuu.

Mulla oli hyvä ja läheinen isä suhde lapsena (on edelleenkin) ja silti minulla on riittämättömyyden tunnetta ja olen kasvanut suorittajaksi.

Ei tälläiset asiat ole niin yksiselitteisiä, vaan se riippuu myös pitkälti toisestakin vanhemmasta, kasvu ympäristöstä, omasta luonteesta ja muista ihmissuhteista.

Oletko varma etteivät tuntemuksesi esimerkiksi kumpua nyt aikuisiällä siitä, että sinulta on vain lapsena vaadittu enemmän ja enemmän kuin olet voinut antaa?

Vierailija kirjoitti:

Uskon että ns. kunnolliset miehet olisivat kiinnostuneet minusta jos isä olisi elänyt.

Kiinnostin lähinnä renttuja ynnä muita epämääräisiä tyyppejä.

Olen tavallinen ihminen, en juo enkä vietä epämääräistä elämää.

Rahalliset ym. hyväksikäyttäjät piirittivät minua.

Tajusin aika vanhana, että isän olemassa olo olisi suojannut minua

heiltä henkisesti, heillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia huijata minua.

Haistaako ne renttu miehet sen, että sulta puuttuu isä?

Ei.