Miten teihin on vaikuttanut etäinen isä taikka isän puuttuminen?

Vierailija kirjoitti:

Moni etäisen isän tytär sanoo täälläkin kaipaavansa miehiltä huomiota ja hyväksyntää. Haluaisitteko vielä kertoa, millainen äitinne on/oli? Miten hän suhtautui isänne (henkiseen/fyysiseen) poissaoloon, millaista naisen mallia hän teille tarjosi?

Tätä minäkin mietin.

Voihan se olla oikeasti äidin puolelta opittu "malli", eikä isäsuhteella ole mitään tekemistä asian kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma isäni on ollut hyvin etäinen, ja olen miettinyt sitä, miten tämä on vaikuttanut omaan luonteeseeni. Olen lukenut useita artikkeleita heikohkosta isä-tytär -suhteesta ja miten se vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen sekä kasvamiseen. Miten teillä oman isän puuttuminen elämästä on vaikuttanut taikka sellainen tilanne, että oma isä on hyvin etäinen? Olen yrittänyt analysoida mistä tämä valtava riittämättömyyden tunne ja ainainen suorittaminen johtuu.

Mulla oli hyvä ja läheinen isä suhde lapsena (on edelleenkin) ja silti minulla on riittämättömyyden tunnetta ja olen kasvanut suorittajaksi.

Ei tälläiset asiat ole niin yksiselitteisiä, vaan se riippuu myös pitkälti toisestakin vanhemmasta, kasvu ympäristöstä, omasta luonteesta ja muista ihmissuhteista.

Oletko varma etteivät tuntemuksesi esimerkiksi kumpua nyt aikuisiällä siitä, että sinulta on vain lapsena vaadittu enemmän ja enemmän kuin olet voinut antaa?

Tiedän kyllä sen. Hämmentävää, että vanhempani eivät ole koskaan vaatineet minulta mitään.

Paljon, uskon niin. Isäni oli paljon poissa työn takia kotoa. Hän oli myös alkoon menevä, hieman epävakaa. Silloin, kun isä oli kanssani, eikä tehnyt töitä, hän oli lämmin ja tunteitaan ilmaiseva, hänen kanssaan pystyi juttelemaan mistä vaan. Mutta muista usein ikävöineeni isää.

Luulen, että tämän takia minulla on tarve miellyttää, valloittaa, tulla nähdyksi. Olen kova flirttailemaan. Nuorempana oli suhteita, joista jo heti tiesi, ettei ne tule onnistumaan, koska rakastuin epävakaisiin miehiin. Ja itsekin olin sellainen. Minun on vaikeaa tietää, mitä voin vaatia itselleni parisuhteessa.

Ei vaikuta mitenkään. Ei sitä osannu kaivata koska häipyi silloin, kun olimme pieniä.  Otti yhteyttä 38v jälkeen minuun ja veljeeni. Minä tapasin hänet ja olen tekemisissä nykyään, mutta veljeni oli haistatellut suoraan ja sanonut että älä ota enää koskaan yhtetyttä. Mutta jos esim joulua pitäisi viettää yhdessä ja veljeni olisi tulossa, niin silloin sanoisin isälle ettei tulisi. On minulla selkeä puoli kumpi minulle on tärkeämpi. Enkä sillai edes pidä häntä isänä, mutta silti haluan olla tekemisissä. En tiedä onko tämä tytöille vaikeampaa olla olematta tekemisissä, koska veljeni oli heti että ei onnistu. Itsessä huomasin tunnepuolen edelleen, kun taas veli on tunteeton tässä asiassa.

Eniten isän puuttuminen on vaikuttanut siihen, että haen huomiota ja hyväksyntää miehiltä. En nyt petä, mutta esim töissä kaveeraan ja puhun miesten kanssa enemmän, haluan kuulua porukkaan etc.

Isä lähti viettämään poikamieselämää kun olin puolivuotias poikavauva. Äiti ei koskaan päätynyt edes väliaikaisesti yksiin uuden miehen kanssa, kotona ei siis ollut miehen mallia eikä toista aikuista äitiä tukemassa. Tässä on mielestäni kaksi elementtiä jotka nousevat muiden edelle: yksinhuoltajan väsymys ja sitten erikseen se oman isän tai muun miehen mallin puuttuminen.

Monien muidenkin mainitsemalla tavalla lapsena, nuorena ja vielä aikuisenakin miellyttämisenhalu ja syvä kelvottomuuden tunne ovat vaivanneet. Kotona en oppinut pitämään lainkaan puoliani ja päädyin koulukiusatuksi. Sydämellinen ja idealistinen, mutta myös umpiväsynyt äitini olisi tarvinnut rinnalleen toisenkin kasvattajan joka olisi näyttänyt tasapainon vuoksi toisenlaistakin mallia. Kiusaaminen ja mielestäni kotona vajaaksi jäänyt kasvatus tunteiden käsittelyssä ovat johtaneet masennusdiagnoosiin ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon.

Kun olin kasvanut sellaiseen ikään että aloin käydä isän luona silloin tällöin viikonloppuisin, nämä visiitit loivat kaipuun "miehiseen maailmaan", jossa ei olisi tarvinnut hävetä ja piilotella kiinnostustaan ajopeleihin ja vaikkapa aseisiin, siis ihan tyypillisiin pikkupojan juttuihin. Kotona oppi häpeämään tällaisia kiinnostuksia ja sai palkintoja jos esim. opetteli virkkaamaan. Ilmankos ne koulukiusaajat iskivät...

Nyt neljänkympin korvilla olen kalliissa terapiassa paikkailemassa jälkiä. Oman elämän riistäminen on pyörinyt mielessä 11-vuotiaasta asti. En pidä realistisena esim. perheen perustamista, unelmissa on lähinnä se että löytäisi "oman juttunsa" edes jossain vaiheessa ja löytäisi kumppanin jonka kanssa jakaa asioita.

Joillekin tulee tuon myötä se, että haetaan turvaa vanhemmasta perheellisestä miehestä, perustamalla uusperhe sen kanssa. Sitten siinä suhteessa ollaan sellaisessa puoliaikuisen roolissa, vähän kuin ikuisena teininä, on valtaa ja vastuuta mutta lopulta kuitenkin on isä... ei kun siis mies joka sanoo viimeisen sanan kaikessa. Ensivaikutelmaltaan nämä naiset voivat vaikuttaa hyvin vahvoilta, koska ovat joutuneet nuoresta asti olemaan omillaan ilman sitä isän tukea, mutta totuus on sitten ihan päinvastainen...

tosi surullista monen teidän kertomukset. onneksi tiedostatte ongelmanne, se on jo puoli ratkaisua! :)

Elämääni vaikutti isän kuolema siten, että kasvoin (enimmäkseen) äitini kanssa. Silloin ei ollut esim. omaisten kerhoja, joissa surun tunteita olisi voinut käydä läpi ammattilaisen läheisyydessä. Eikä äitiäni olisi kai sellaiseen saanutkaan. Oltiin kotona aina eikä suvun ulkopuolisia käynytkään, kuten joku muukin vastaavassa tilanteessa ollut sanoi myöhemmin. Äiti taisi olla vaihdevuosissa, dementia t. pahempi aluillaan. Kaatoi kaiken mun niskaan. Minkä minä millekään mahdoin?

Tapakasvatus jäi heikoksi. En esim. oikein hallinnut kättelyä tms. Oliko kasvatuksen vai luonteen aiheuttamaa, etten ole kovin sosiaalinen? Äidille olisi varmaan sopinut, että olisin jäänyt vanhaksipiiaksi ja asunut hänen kanssaan elämäni!

Rippikouluiän pakeilla olin kai kaltevalla pinnalla ja elämä olisi voinut lähteä huonoon suuntaan. HYväksyntää hakee muualta, jos sitä ei kotona saa. Tapasin sitten mieheni, kuutisen vuotta vanhempi ja saimme sittemmin kaksi poikaa. Oli sitten opettelua siihen menoon! Meillä ei juoda edes saunakaljaa. Joskus viiniä jouluna yms. Viinan kanssa räppäämistä en ole koskaan oppinut.

Äidillä on suurin merkitys, isä on melko tarpeeton siinä sivussa.

Mulla on myös ollut etäinen isä, joka mökötti suurimman osan lapsuudesta koko meidän perheelle, eikä oikein osannut olla meidän lasten kanssa. Mulle on jäänyt miessuhteisiin tästä kyllä ongelmaa, varsinkin auktoriteettiasemassa olevia miehiä olen pelännyt nuorempana, enkä ole osannut käyttäytyä mitenkään heidän seurassaan. Nuorempana taannuin vikiseväksi hiireksi tällaisten miesten seurassa, kuten tapahtui lapsena isäni kanssa. Nyt vanhemmalla iällä tämä on enimmäkseen mennyt onneksi ohi, olen saanut itseluottamusta äitiydestä ja perheestä. Oma mieheni on lämmin ja rakastava, enemmän äitini kaltainen.

Eiköhän suurempia traumoja aiheuta läsnäolevan vanhemman kaltoinkohtelu, mielivaltaisuus ja epävakaisuus - kuin poissaoleva tai etäinen, mutta suhteellisen tasapainoinen vanhempi. Tietystikään ei saa miehen paijausta tai perhemallia, mutta ihan kaikkeen omaan ongelmaan on turha hakea isättömyydestä sitä syytä.

Minä olen ydinperheestä, ja isälläni oli vielä toimisto kotona. Hän usein luki minulle iltasatuja, ja nukutti minut uneen. Omat outoutensa tosin oli hänessäkin, mutta läsnä oli.

Silti: olin nuorena kova flirttailemaan, ensimmäinen avioliitto meni pieleen kun hain turvallista ja vahvaa perheenpäätä, jota vain miellytin ja miellytin, ja minua vaivasi nelikymppiseksi asti riittämättömyyden tunne.

Ihmisellä on luontainen halu löytää syy-seuraussuhde. Se on vaan usein vaikeasti löydettävissä.