Lue keskustelun säännöt.
Ymmärrän uskovaisesta ateistiksi siirtymisen mutta en ateistista uskovaiseksi, tapahtuuko sitä edes?
17.12.2018 |
Kun moni on kasvatettu uskoon ja varttuessaan sitä alkaa ottamaan oman elämänsä haltuun, kyselemään kysymyksiä liittyen moraaliin, Raamattuun, Jumalaan, perisyntiin tai sovitukseen, eikä valmiit yksinkertaiset vastaukset enää tyydytä, vaan huomaa aukkoja argumenttien logiikassa ja kehoituksen ”vain uskomaan” eikä edes yrittää ymmärtää. Silloin yleensä ihminen jättää uskonnot ja toteaa olevansa ateisti tai agnostikko tai jotain muuta, mutta ei uskovainen.
Törmäsin ihmiseen joka kertoi olevansa uskovainen, entinen ateisti, ja jäin miettimään asiaa.. miten se on mahdollista. Tilanne ei ollut sellainen että olisin voinut luontevasti siinä tilanteessa kysyä lisää joten ajattelin saada täältä hiukan näkökulmia, miten on mahdollista, että kertaalleen itsensä uskosta ulos järkeillyt ihminen, joka luottaa omiin aisteihinsa, tieteeseen ja logiikkaan voi yhtäkkiä menettää järkensä ja ruveta uudestaan epäloogiseksi sokeasti uskovaksi?
Kommentit (61)
Miksipä ei tapahtuisi. Valtaosa mielenterveysongelmista puhkeaa ennestään täysin terveille ihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jumalan vastaanottamisella sydämeen ei ole mitään tekemistä logiikan tai järjen kanssa.
Mun perhe on ateisti, ja mä myös olin pitkälle aikuisuuteen.
Elämässä on muutakin kuin järki. On tunne.
Tiede käy järkeen, mutta ei poissulje uskoa, tunnetta. Rakkautta.
Todista yhteys sinun ja rakkaasi välillä niin todistat Jumalan.
Vierailija kirjoitti:
Miksipä ei tapahtuisi. Valtaosa mielenterveysongelmista puhkeaa ennestään täysin terveille ihmisille.
Jotenkin todella pelottavaa.. väitätkö että en voi luottaa omaan järkeeni, että yhtä todennäköisesti kuin että sairastun skitsofreniaan, saatan pamahtaa uskoon, itse sitä haluamatta?
Jos ei usko yliluonnolliseen, niin ei usko yliluonnolliseen. Eikä siihen voi alkaa yhtäkkiä uskoa, koska se edellyttää yliluonnollista kokemusta. Sitä taas ei voi tulla, koska yliluonnollista ei ole. On ihan se ja sama, kulkeeko yliluonnollinen horoskooppien, keijujen, islamin vai minkä vaan nimellä. Jos tosiaan yhtäkkiä kilahtaa, ei ole ateisti ollutkaan, vaan esimerkiksi agnostikko, joka etsii syytä uskoa tai haluaa jostain syystä uskoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen tällainen tapaus. Olin uskova lapsena ja nuorena, menin siis itse omasta tahdostani helluntaiseurakuntaan kasteelle 14-vuotiaana, eli ihan vakavissani uskova olin eikä mikään taustalla oleva lapsenusko vain.
No, moni asia alkoi ajan myötä kyrsiä. Seurakunnassa ihmiset oli ihan yhtä pahoja kuin "maallisetkin", vain tekopyhän kuoren alla. Monet profetiat ja paranemiset osoittautuivat pelkäksi inhimilliseksi toiveajatteluksi, eikä Pyhän Hengen työksi. Lähdin ensin helluntaiseurakunnasta vähemmän "hihhuloivaan" luterilaisuuteen, jossa usko oli enemmän teologiaa ja järjen (uskomusten tason) asia, ja vähemmän tunnehurmosta ja ihmeitä.
Olin luterilainen yli 10 vuotta kunnes huomasin että en enää pysty uskomaan myöskään siihen koko pelastusoppiin, että ihmisiä rangaistaan ajallisista synneistä ikuisella hel_vetillä, mutta että rangaistukselta pelastuu omaksumalla oikeanlaisen uskomuksen koskien Jeesusta Jumalan Poikana. Uskomus kuitenkin lopulta on vain ajatus ihmismielessä, miksi sillä olisi niin paljon merkitystä? Vähitellen totesin myös, että en itse asiassa mitenkään enää koe tai usko että mitään Jumalaa on edes olemassa, lopetin seurakunnassa käynnin ja totesin olevani kai sitten agnostikko.
Mutta vuosien myötä kaipuu jonkinlaiseen henkisyyteen palasi. Ei varsinaisesti uskontoon, mutta meditaatioon, joogaan, jotain new age juttujakin lueskelin. Ajan myötä kävi niin että aloin tuntea Pyhyyden kaiken ytimenä, itsessäni ja kaikessa muussakin. Vähitellen tästä kokemuksesta lähti prosessi, jossa omalla tavallani palasin uskovaiseksi, mutta en varsinaisesti mihinkään tiettyyn uskontoon, vaan minusta kaikki uskonnot puhuvat samasta hengellisestä todellisuudesta jonka itse nyt koin. Aloin ymmärtää eri pyhien kirjojen tekstejä uudella tavalla, ei kirjaimellisesti otettavina ohjeina tai faktoina maailmasta ja Jumalasta, vaan ikään kuin karttana joka opastaa ihmiset näkemään ja kokemaan itse. En minä nykyään enää ainakaan agnostikko tai ateisti ole, joskin varmaan myös minkä tahansa perinteisen uskonnon päälinjojen näkökulmasta katsoen olen vakavasti harhaoppinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksipä ei tapahtuisi. Valtaosa mielenterveysongelmista puhkeaa ennestään täysin terveille ihmisille.
Jotenkin todella pelottavaa.. väitätkö että en voi luottaa omaan järkeeni, että yhtä todennäköisesti kuin että sairastun skitsofreniaan, saatan pamahtaa uskoon, itse sitä haluamatta?
Millä muulla selität sen, että terve aikuinen hylkää yhtäkkiä tieteen ja logiikan ja alkaakin uskomaan satuja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiekun tilaaja ja uskovainen kirjoitti:
Mun perhe on ateisti, ja mä myös olin pitkälle aikuisuuteen.
Elämässä on muutakin kuin järki. On tunne.
Tiede käy järkeen, mutta ei poissulje uskoa, tunnetta. Rakkautta.Todista yhteys sinun ja rakkaasi välillä niin todistat Jumalan.
Olitte tapakristittyjä?
Tuleehan noita linnakundejakin tämän tuosta uskoon. Ja varmasti seassa on jokunen ex-ateisti.
Ja se järki voi mennä kyllä ihan järkevästi ajattelevalta ihmiseltä. Ei se vaadi edes paljoa. Muutama peräkkäinen täysin nukkumaton yö, niin jo alkaa "iso pyörä heittää"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen entinen agnostikko (eli en teknisesti ottaen ihan ateisti), nykyinen kristitty. Tarinani on pitkä ja mua tuntemattomille varmaan aika tylsä, mutta sen voisi tiivistää siihen, että kristityt ystäväni saivat minut kyseenalaistamaan sen, mitä isäni (ateisti) oli minulle opettanut maailmasta. Olen ehkä edelleen agnostisuuteen taipuvaisempi kuin moni muu itseään kristittynä pitävä, mutta minulle ajatus Jumalan olemassaolosta on lohdullinen ja elämäni on uskovana rikkaampaa kuin agnostikkona.
Minun mielestäni kyseessä on jonkinlainen ominaisuus. Minä en pysty yrittämälläkään uskomaan esim. kristinuskoon liittyviä asioita. Ainoa tapa olisi se että löisin pääni tosi kovaa ja käytännössä muuttuisin ihmisenä. Siinä missä addiktiotaipuvaisuus on synnynnäistä niin uskon että taipuvaisuus uskonnollisuuteen on myös. Minullakin oli ystävä joka oli ateistiperheestä, mutta omasta päätöksestään kastautui kristityksi teini-iässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuleehan noita linnakundejakin tämän tuosta uskoon. Ja varmasti seassa on jokunen ex-ateisti.
Ja se järki voi mennä kyllä ihan järkevästi ajattelevalta ihmiseltä. Ei se vaadi edes paljoa. Muutama peräkkäinen täysin nukkumaton yö, niin jo alkaa "iso pyörä heittää"
No jos niillä uskoon pamahtavilla ”linnakundeilla” olisi tarpeeksi korkea älykkyysosamäärä loogiseen itsenäiseen ajatteluun, tuskin olisivat linnassa alunalkaenkaan.
Tiekun tilaaja ja uskovainen kirjoitti:
Mun perhe on ateisti, ja mä myös olin pitkälle aikuisuuteen.
Elämässä on muutakin kuin järki. On tunne.
Tiede käy järkeen, mutta ei poissulje uskoa, tunnetta. Rakkautta.Todista yhteys sinun ja rakkaasi välillä niin todistat Jumalan.
Tunnen kyllä vahvaa yhteyttä vaimoni välillä, mutta ei meillä mitään yliluonnollista ryhmäseksikumppania kolmantena pyöränä hääri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse tiedän joitakin uskonnottomiin perheisiin syntyneitä, jotka ovat liittyneet kirkkoon. Kai se silloin on ollut jotain omaa etsintää, koska uskonnottomuus ei tällöin ole ollut oma valinta alun alkaen.
Vierailija kirjoitti:
Minun mielestäni kyseessä on jonkinlainen ominaisuus. Minä en pysty yrittämälläkään uskomaan esim. kristinuskoon liittyviä asioita. Ainoa tapa olisi se että löisin pääni tosi kovaa ja käytännössä muuttuisin ihmisenä. Siinä missä addiktiotaipuvaisuus on synnynnäistä niin uskon että taipuvaisuus uskonnollisuuteen on myös. Minullakin oli ystävä joka oli ateistiperheestä, mutta omasta päätöksestään kastautui kristityksi teini-iässä.
Luin joskus erillään kasvaneilla identtisillä kaksosilla tehdystä tutkimuksesta, jossa tätä tutkittiin. Kaksoset olivat tilastollisesti merkittävässä määrin joko molemmat uskovaisia tai molemmat ateisteja. Itse uskonto, johon tutkittavat kuuluivat, sen sijaan vaihteli elinolosuhteiden mukaan, siis esim. toinen oli kristitty ja toinen muslimi.
Itse olen agnostikkona välillä miettinyt millaista elämä olisi, jos olisin uskossa. Mitään uskoon tulemista ei kuitenkaan ole toistaiseksi tapahtunut, joten tällä mennään.
Meillä ollaan tapakristittyjä, eli ei mitään uskovaisia, mutta ei myöskään suhtauduta asiaan niin kiihkeästi jaksaisin silti erota kirkosta tai edes pohtia mitä mieltä olen, ihan sama. Juhlissa perinteet näkyvät, lapset on kastettu ja sitä rataa. Vanhin kävi riparin ja meni isoseksi ja nuorempi ilmoitti 13-vuotiaana että on ateisti, eikä lähde riparilla kun ei usko eikä kukaan saa hänen mieltään muuttumaan vaikka kaverit menevät ripareille. Että kyllä jokainen ajattelee itse, riippumatta perheestä, jos on normaaliälyinen.
Tiekun tilaaja ja uskovainen kirjoitti:
Mun perhe on ateisti, ja mä myös olin pitkälle aikuisuuteen.
Elämässä on muutakin kuin järki. On tunne.
Tiede käy järkeen, mutta ei poissulje uskoa, tunnetta. Rakkautta.Todista yhteys sinun ja rakkaasi välillä niin todistat Jumalan.
Näitä höpinöitä, joissa ei ole mitään tolkkua. Tietenkin tunne on olemassa, mutta ei siinä ole mitään yliluonnollista. Laumaeläin kokee yhteyttä lajitoveriin. Ei sillä ole uskonnon kanssa mitään tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun mielestäni kyseessä on jonkinlainen ominaisuus. Minä en pysty yrittämälläkään uskomaan esim. kristinuskoon liittyviä asioita. Ainoa tapa olisi se että löisin pääni tosi kovaa ja käytännössä muuttuisin ihmisenä. Siinä missä addiktiotaipuvaisuus on synnynnäistä niin uskon että taipuvaisuus uskonnollisuuteen on myös. Minullakin oli ystävä joka oli ateistiperheestä, mutta omasta päätöksestään kastautui kristityksi teini-iässä.
Luin joskus erillään kasvaneilla identtisillä kaksosilla tehdystä tutkimuksesta, jossa tätä tutkittiin. Kaksoset olivat tilastollisesti merkittävässä määrin joko molemmat uskovaisia tai molemmat ateisteja. Itse uskonto, johon tutkittavat kuuluivat, sen sijaan vaihteli elinolosuhteiden mukaan, siis esim. toinen oli kristitty ja toinen muslimi.
Aivan. Ja miten huvittavaa, että kunkin uskonnon edustaja yleensä kiihkeästi uskoo, että juuri se oma juttu on se ainoa oikea. Kun se on puhdasta sattumaa, minkä uskonnon vaikutuspiiriin sattuu joutumaan.
Tutkimusten mukaan uskovainen uskoo helpommin myös valeuutisia. Kyse on persoonallisuudesta, joka nyt vain kokee tarvetta uskoa.
Ei tapahdukaan. Hän ei ole alunpitäenkään ollut ateisti.