Tunteet sikiötä kohtaan

Kaikki ihmiset eivät ole yhtä tunteellisia. Esim itse en yleensä reagoi tunteella muihinkaan asioihin. Muistan, että esikoista odottaessa oli vähän epätodellinen olo-tuntui että minä leikin aikuista ja on alieni vatsassa. Ensimmäisen kerran koin tunteita lasta kohtaan silloin kun jouduin sairaalaan raskausmyrkytyksen vuoksi ja oli ihan oikea huoli siitä meneekö kaikki hyvin.

Minusta tuo on normaalia. Varsinkin kun ensimmäisen kohdalla sitä ei oikein ymmärrä mitä tuleman pitää. Älä myöskään säikähdä jos tunteet eivät syntymän jälkeen heti nouse pintaan. Monet pitävät yllä sitä myyttiä silmittömästä rakkaudesta ja onnesta heti synnytyssalissa. Lapseen rakastutaan ajan kanssa tutustuen. Älä ressaa suotta ja onnea loppuraskauteen.

Ja kattia kanssa mahalle mitään leperrellä pitäisi :D

Ihan järkkyä, jos tuollaiseen on kehotettu neuvolassa. Jokaisen tunteet heräävät kun heräävät. Esikoisen kohdalla minulla vasta vauvan ensi hymy sai sen rakkauden syttymään. Ehdin tietty ajatella, että onko jotain minussa vialla, kun lapsi oli terve ja helppohoitoinen.  Hoidin kyllä hellästi ja puhuin hänelle -- mitään suuria rakkaudentunteita en vain kokenut. 

Mutta vähitellen se suuri kiintymys, jota äidinrakkaudesi kutsutaan, kasvoi. 

Kummalta se tuntui minustakin. Sisälläni oli joku tuntematon josta tunnistin vain liikkeet ja kuulin sydänäänet. En yhtään osannut kuvitella sitä jonkinlaiseksi lapseksi. Näin meni oikeastaan koko raskausaika. En osannut edes olla huolissani sen terveydentilasta. Syynä oli ehkä sekin että tuttavapiirissäni ei ollut pienten lasten vanhempia, eikä kukaan hössöttänyt.

Aika meni jotenkin sumussa ja synnyttäminen jännitti. En ollut oikeastaan huolissani vielä silloinkaan kun synnytystä alettiin käynnistää vähäisen lapsiveden määrän ja istukan ongelmien vuoksi. Olin vaan että kun se nyt syntyisi sieltä. Kaikki meni loppujen lopuksi hyvin.

Kyllä siihen vastasyntyneeseen alkoi sitten ensi ihmetyksen jälkeen kiintyä päivä päivältä enemmän. Koko ajan tietysti pelotti että osaako hoitaa ja huolehtia oikein, varsinkin heti kotiintulon jälkeen. Ihmeellistä ja ihanaahan se oli, jos ei ota lukuun unen puutetta alkuaikana. Nyt se on jo iso poika ja niin rakas.

Mitä jos ihan rohkeasti puhuisit asiasta neuvolassa. He ovat siellä asiantuntijoita. Voisi olla hyvä jutella asiasta psykologin tms kanssa ja voisit saada neuvolasta lähetteen. Oletko koskaan käsitellyt tunteita, joita koit raskautta yrittäessänne? Ehkä koit paljon pettymyksiä etkä nyt anna itsellesi lupaa kiintyä vauvaan sisälläsi. Suojelet tunteettomuudella kenties omaa psyykettäsi, jos joutuisit taas pettymään. Onko omassa lapsuudessasi tapahtunut jotain, mikä voisi aiheuttaa sinulle ahdistusta? Jos mahdollista niin katsele omia vauvakuviasi ja yritä prosessoida tunteitasi tämän kautta.

Toivottavasti et syyllistä itseäsi kiintymyksen puuttumisesta. Todennäköisesti lapsen synnyttyä tunteesi kyllä muuttuvat, ei välttämättä ihan heti mutta pikku hiljaa. Onnea tulevasta pienokaisesta!

En mäkään tuntenut niin. Tietenkin olisi ollut traagista jos lapsi olisi kuollut, mutta koska oli elossa, niin otin kyllä tavallaan vaan ihan itsestäänselvyytenä. Olin raskaana ja mahassa oli vauva, so what? Normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Kummalta se tuntui minustakin. Sisälläni oli joku tuntematon josta tunnistin vain liikkeet ja kuulin sydänäänet. En yhtään osannut kuvitella sitä jonkinlaiseksi lapseksi. Näin meni oikeastaan koko raskausaika. En osannut edes olla huolissani sen terveydentilasta. Syynä oli ehkä sekin että tuttavapiirissäni ei ollut pienten lasten vanhempia, eikä kukaan hössöttänyt.

Aika meni jotenkin sumussa ja synnyttäminen jännitti. En ollut oikeastaan huolissani vielä silloinkaan kun synnytystä alettiin käynnistää vähäisen lapsiveden määrän ja istukan ongelmien vuoksi. Olin vaan että kun se nyt syntyisi sieltä. Kaikki meni loppujen lopuksi hyvin.

Kyllä siihen vastasyntyneeseen alkoi sitten ensi ihmetyksen jälkeen kiintyä päivä päivältä enemmän. Koko ajan tietysti pelotti että osaako hoitaa ja huolehtia oikein, varsinkin heti kotiintulon jälkeen. Ihmeellistä ja ihanaahan se oli, jos ei ota lukuun unen puutetta alkuaikana. Nyt se on jo iso poika ja niin rakas.

Mä en kiintynyt vauvaan edes sen synnyttyä. Kotiuduinkin ilman vauvaa, ja olin siitäkin vain ihan helpottunut. Lapsi joutui olemaan viikon lastensairaalassa tutkimuksissa, kun mahasta löytyi verta synnytyksen jälkeen, mutta syy ei ikinä selvinnyt.

Vasta toiseen lapseen tunsin jonkinlaisia kiintymyksentunteit kun hän syntyi, ehkä osaksi siksi, että hän oli tyttö. Pojatkin on mulle ihan ok, mutta en näe suojeluntarvetta heitä kohtaan vaikka varmaan kuuluisi. En toki ajattele, että heitä pitää karaistakaan. He vain ovat mitä ovat. Tyttöjä pitää katsoa, ettei kukaan häiriköi. Pojankin kohdalla jos joku häiriköi, toimin totta kai. Mutta noin tunteen tasolla siinä on eroa. Tai sitten johtui siitä, että toisen kohdalla lapsi ei ollut enää uusi asia.

En mäkään leperrellyt mahalle raskaana ollessani. Yritin, mutta ei ollut mulle ollenkaan luontevaa. Rakkaus lapsiin syttyi sitten kun niiden kanssa pääsi kotiin sairaalasta. Kaikki ei käy niin tunteella ja se on ihan ok :)

Miksi hankitte lapsia jos ette koe mitään ihmeellistä heitä kohtaan? Halusitte perheen ajatuksen tasolla, saavutuksia mitä muillakin? Mikä se prosessi on että lasta kaipaamaton päätyy sen hankkimaan? "Koska muutkin ja näin on aina tehty? Etten olis vanhana yksin?"

Vierailija kirjoitti:

Miksi hankitte lapsia jos ette koe mitään ihmeellistä heitä kohtaan? Halusitte perheen ajatuksen tasolla, saavutuksia mitä muillakin? Mikä se prosessi on että lasta kaipaamaton päätyy sen hankkimaan? "Koska muutkin ja näin on aina tehty? Etten olis vanhana yksin?"

Tiedätkö sinä etukäteen mitä tulet missäkin tilanteessa tuntemaan? Vai tunnetko vaan tunteita joiden oletat kyseisessä tilanteessa olevan muiden mielestä normaaleja?