Pelottaa, että en saa enää töitä jos teen lapsen.

Ammattini työtilanne on huono. Valmistumisen jälkeen olen kuitenkin aina saanut töitä, sillä olen ollut valmis muuttamaan minne vaan. Eri puolilla Suomea olen asunut, joka vuosi olen muuttanut uuteen osoitteeseen. Kaksi vuotta sitten miesystäväni kyllästyi etäsuhteeseemme ja antoi minulle kaksi vaihtoehtoa: Joko muutan takaisin opiskelukaupunkiimme, jossa hänellä on pysyvä työpaikka (= ei ole muuttamassa muualle) tai sitten suhteemme on ohi. Päätin muuttaa miehen luokse, vaikka töitä en kyseisestä kaupungista saanut. Päätin palata yliopistoon ja jatkaa opiskelua sillä toiveella, että lisäpätevöityminen parantaisi työnsaantimahdollisuuksia. Koko ajan olen hakenut myös töitä ja muutamissa haastatteluissakin olen käynyt, mutta töitä en ole saanut.

Olin alunperin toivonut, että tekisimme lapsen yhteen muutettaessa, koska raskaus ja pikkulapsiaika sopisi hyvin opiskelun oheen. Mutta sitten tulikin anoppikriisi, parisuhdekriisi ja vielä vähän sairautta päälle, joten lapsentekoa on jouduttu lykkäämään. Nyt ollaan tilanteessa, jossa olen ollut jo kaksi vuotta poissa työelämästä. Mies toivoisi nyt avioliittoa ja lasta. Itse myös haluaisin lapsen, mutta pelottaa, että tipun kokonaan pois oman ammattini työmahdollisuuksista. Jos olen raskaana, ei kukaan ota minua töihin. Sen jälkeen olisin mamma lomalla ainakin vuoden. Sitten voisin töitä taas hakea, mutta en ole saanut kyseiseltä paikkakunnalta töitä kymmeneen vuoteen (olen hakenut sieltä töitä joka vuosi aina valmistumisestani lähtien), joten olisiko yhtään paremmat mahdollisuudet sitten kun olen ollut poissa töistä 4 vuotta ja kotona on pieni lapsi? Muualle muuttaminenkaan ei sitten enää olisi oikein mahdollisuus.

Ahdistusta lisää se, että olen jo 33 vuotias. Biologinen kello tikittää eikä hedelmällisiä vuosia ole enää rajattomasti. Mitä siis valita? Perheen perustaminen vai se, että saa tehdä työtä josta oikeasti tykkää? Olen lapsesta lähtien halunnut kyseisen ammatin ja käyttänyt nyt 7 + 2 vuotta opiskelua + vuosia työelämässä siinä pätevöitymiseen. Meneekö se kaikki sitten hukkaan? Tai jäänkö sitten lapsettomaksi jos lähden taas työnperässä muualle, eikä mies sitä varmaan sitten jaksa ja/tai kroppa vanhenee liikaa.

Mitäpä tekisitte jos olisitte minä?

Täytyy vielä tunnustaa, että viime aikoina katkeruus miestä kohtaan on kyllä alkanut kasvaa. On epäreilua, että minun pitää tuhota oma urani perheen perustamiseksi samalla kun hän porskuttaa uraohjuksena eteenpäin ja puhuu siitä, miten kivaa olisi elää lapsiperheen elämää. Kivaahan se sille on, joka ei seuraamuksista kärsi.