Milloin mieleni muuttuu lapsettomuuden suhteen? Kokemuksia?

Ei se välttämättä muutu. Minulla mieli muuttui vasta kun tulin raskaaksi vaikka ajatus oli että ei ikinä.

Kyllä se mieli siitä muuttuu!

Vierailija kirjoitti:

Ei se välttämättä muutu. Minulla mieli muuttui vasta kun tulin raskaaksi vaikka ajatus oli että ei ikinä.

Vahingossa?

Miksi mielesi tuosta muuttuisi?

Minä en ole varsinaisesti halunnut lapsia koskaan. Mietin asiaa omakohtaisesti ensi kerran joskus 26-vuotiaana, ja silloin aika pian totesin että ei kiitos minulle. Nyt olen 33, ja vanhemmuus kiinnostaa vuosi vuodelta yhä vähemmän.

Kannattaa tuosta elämäntilanteesta muistaa: sellaiset olosuhteet, joihin lapsi sopii - koulut käyty, työtä on, ihmissuhteet kunnossa, elämä tuntuu hyvältä - ovat myös aivan erinomaiset olosuhteet olla lapseton. Lapsettomuus on ihan hitosti mukavampaa työssä käyvänä kuin köyhänä opiskelijana!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se välttämättä muutu. Minulla mieli muuttui vasta kun tulin raskaaksi vaikka ajatus oli että ei ikinä.

Vahingossa?

Joo vahingossa, tämä toinen jota odotan on aivan suunniteltu.

Lapsiperhe-elämä on koko lailla yliopiston vastakohta: se kaventaa sekä älyllistä, kokemus- että elämänpiiriä, ei suinkaan laajenna niitä.

Ei välttämättä koskaan. Riippuu siitä kai miksi sinulla ei jo ole lapsia. Itse en ole koskaan erityisemmin pitänyt lapsista, lapsiperheen arki tuntuu erittäin kammottavalta ajatukselta jo vierestä seuraavana. Olen 45-vuotias ja kertaakaan en ole katunut päätöstäni. Miksi olisin "pilannut" parhaat vuoteni lasten kanssa ja kun niistä ei pääse eroon senkään jälkeen kun ovat aikuisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se välttämättä muutu. Minulla mieli muuttui vasta kun tulin raskaaksi vaikka ajatus oli että ei ikinä.

Vahingossa?

Joo vahingossa, tämä toinen jota odotan on aivan suunniteltu.

Olen aina ajatellut, että vahinko voisi olla teoriassa ok, mutta toisaalta järeillä (kapseli) ehkäisymenetelmillä tuskin tapahtuu. Lisäksi, hiljattain siskoni juuri myönsi että oli lapsensa kanssa alkuun hämmentynyt, kun ei tuntenut häntä kohtaan mitään, ja hän todella halusi äidiksi. Tuon jälkeen päätin, että vahingot ei kyllä minulla nekään realisoituisi.

Vierailija kirjoitti:

Ei välttämättä koskaan. Riippuu siitä kai miksi sinulla ei jo ole lapsia. Itse en ole koskaan erityisemmin pitänyt lapsista, lapsiperheen arki tuntuu erittäin kammottavalta ajatukselta jo vierestä seuraavana. Olen 45-vuotias ja kertaakaan en ole katunut päätöstäni. Miksi olisin "pilannut" parhaat vuoteni lasten kanssa ja kun niistä ei pääse eroon senkään jälkeen kun ovat aikuisia.

Miksi minulla ei ole lapsia? En jotenkin ymmärrä kysymystä. Varmaan samasta syystä kun minulla ei ole hevosta, urheiluautoa tai jeesustatuointia. En ole halunnut?

ap

Ei se välttämättä muutu koskaan tai sitten vaan yhtäkkiä mieli muuttuu. Hyvä ystäväni oli 40 vuotiaaksi asti sitä mieltä ettei halua koskaan lasta. Niillä main tapasi sitten uuden miehen jolla oli jo yksi varhaisteini ja he tulivat hyvin toimeen keskenään jolloin myös ystäväni rupesi miettimään asiaa uudelleen. On nyt 43v 1,5 vuotiaan äiti ja aivan hurahtanut äitiyteen. :D Itsekin sanoo ettei olisi todellakaan voinut runsas 3v sitten uskoa että hänestä tulisi äiti ja varsinkaan että näin hurahtanut äiti.

Oletko sinkku vai parisuhteessa? Mun miel muuttui 21 v. kun tapasin mieheni ja käytiin se 'haluaisitko joskus lapsia' keskustelu ja hän sanoi että haluaisi kolme lasta. Varsinainen vauvakuume tuli tosi vahvana noin 25 v. ja mielessä oli koko ajan että haluan lapsia koska mun mies on niin ihana että haluan tehdä hänestä kopioita (sitähän se lisääntyminen periaatteessa on...) Nyt olen 30 v. ja yritetään vauvaa mutta vaikka edelleen haluan lapsia on alkanut elämän realiteetit painamaan enkä ole enää han niin varma. Tätä tunnetta on ollut noin viimeisen vuoden ajan ja mua huolestuttaa että jos kohta ei tärppää niin päätänkin et tää oli tässä, lapsista on liikaa stressiä ja vaivaa. Ja toisaalta on sellainen olo että en oikein usko koskaan kasvavani aikuiseksi jos me ei hankita lapsia... Oishan se ihanaa vaan matkustella ja 'nauttia elämästä' mut mulle jäisi ehkä aika tyhjä olo kaiken tän lopuksi.

Kaikilla ei koskaan muutu mieli. Itelläni ajatukset perheenperustamisen suuntaan heräsivät n.30v, mutta ajattelin etten tähän maailmaan yhtäkään lasta halua kuitenkaan tehdä. 34-35v. Vauvakuume iski niin voimakkaana, ettei mitkään aikaisemmat ajatukseni enää merkinneet mitään. Jos mies ei olisi suostunut yrittämään olisin varmasti siinä hulluudessa keksinyt jonkin muun keinon , vaikka tehnyt sen kumppanuusvanhempana jonkun lasta haluavan homomiehen kanssa.

Saimme lapsen 2016, olen siis onnekas sillä pelkäsin lasta yrittäessämme, että en ehkä saa kuitenkaan lasta toiveestani huolimatta. Raskausaikakin on ihanana muistona mielessäni.

Rankempaa on ollut kuin kuvitellin, mutta sitäkin antoisampaa. En vaihtaisi entiseen.

No mitä sitä turhaan pohtimaan? Muuttuu, jos muuttuu, jos ei muutu, niin sitten ei.

Mieti asiaa niinpäin, että lasta ei tarvitse haluamalla haluta, jotta sellaisen voi tehdä. Aika moni suhtautuu asiaan neutraalisti ja jossain vaiheessa vaan päättyy joko lisääntyä tai olla lisääntymättä.

Eli käy ajatuksissasi se keskustelu, jossa päätät hankkia lapsen. Mitä tunteita se herättää. Jos koet lähinnä inhoa, tuskin koskaan asia muuttuu todella halutuksi. Jos asia on aika neutraali edelleen, saattaa mieli kääntyä. Jos päätös ilahduttaa, ei muuta kuin tuumasta toimeen.

Sitten voi luonnollisesti käydä saman keskustelun mielessään myös niinpäin, että "päättää", ettei lasta koskaan tule. Mitä ajatuksia siitä herää.

Vierailija kirjoitti:

Oletko sinkku vai parisuhteessa? Mun miel muuttui 21 v. kun tapasin mieheni ja käytiin se 'haluaisitko joskus lapsia' keskustelu ja hän sanoi että haluaisi kolme lasta. Varsinainen vauvakuume tuli tosi vahvana noin 25 v. ja mielessä oli koko ajan että haluan lapsia koska mun mies on niin ihana että haluan tehdä hänestä kopioita (sitähän se lisääntyminen periaatteessa on...) Nyt olen 30 v. ja yritetään vauvaa mutta vaikka edelleen haluan lapsia on alkanut elämän realiteetit painamaan enkä ole enää han niin varma. Tätä tunnetta on ollut noin viimeisen vuoden ajan ja mua huolestuttaa että jos kohta ei tärppää niin päätänkin et tää oli tässä, lapsista on liikaa stressiä ja vaivaa. Ja toisaalta on sellainen olo että en oikein usko koskaan kasvavani aikuiseksi jos me ei hankita lapsia... Oishan se ihanaa vaan matkustella ja 'nauttia elämästä' mut mulle jäisi ehkä aika tyhjä olo kaiken tän lopuksi.

Ajattelin, että itsestäänselvyys mutta joo ehkä ei - olen kyllä parisuhteessa. Olen havainnut että 30v puolella tapahtuu kyllä paljonkin henkistä kasvua ja aikuistumista, ihminen kasvaa ilman lapsiakin. Pelkästään iän vuoksi esimerkiksi omista vanhemmista huolehtiminen, läheisten vakavat sairastumiset ja menehtymiset, työelämän vaatimukset jne. pitävät kyllä huolen, että elämä ei ole nauttimista ja matkustelua. Ei se minulle ole koskaan sellaisena kyllä näyttäytynytkään tai ole minulle mikään arvo. Eniten arvostan vähäeleistä elämää, eräänlaista sisäistä harmoniaa ja tyytymistä siihen mitä on.

Vierailija kirjoitti:

Oletko sinkku vai parisuhteessa? Mun miel muuttui 21 v. kun tapasin mieheni .

Tämä oli ehkä lapsellisin kommentti ikinä. Olit siis vakaasti ja harkiten päättänyt ennen 21 vuoden ikää, että et halua koskaan lapsia. Ja sitten hups mieli muuttui kun aloitkin seurustella. 

Vierailija kirjoitti:

Mieti asiaa niinpäin, että lasta ei tarvitse haluamalla haluta, jotta sellaisen voi tehdä. Aika moni suhtautuu asiaan neutraalisti ja jossain vaiheessa vaan päättyy joko lisääntyä tai olla lisääntymättä.

Eli käy ajatuksissasi se keskustelu, jossa päätät hankkia lapsen. Mitä tunteita se herättää. Jos koet lähinnä inhoa, tuskin koskaan asia muuttuu todella halutuksi. Jos asia on aika neutraali edelleen, saattaa mieli kääntyä. Jos päätös ilahduttaa, ei muuta kuin tuumasta toimeen.

Sitten voi luonnollisesti käydä saman keskustelun mielessään myös niinpäin, että "päättää", ettei lasta koskaan tule. Mitä ajatuksia siitä herää.

Niitä keskusteluja uskon käyneeni enemmän kuin yksikään lapsen hankkinut, ihan rehellisesti. Joskus kun luulin olevani raskaana, ensimmäiset tunteet oli oksetus ja jostain syystä häpeä. Uskoakseni en jotenkin arvosta ehkä äitiyttä, kun ei se ole koskaan tuntunut omalta jutulta. Siksi siihen vahingossa ajautuminen etenkin herätti jopa niitä häpeän tunteita, näin olen arvioinut.

Minäkään en arvosta vanhemmuutta pätkän vertaa. Pidän sitä aidosti vahingollisena asiana.

Ei kaikille tule mitään vauvakuumeita. Veikkaan että useimmille lapsen hankkiminen on enemmän ihan järkipäätös, tajuaa sen, että haluaa jatkaa sukua ja elää lapsiperheenä. Lasta oppii sitten rakastamaan jne.

Jos ajatus lapsesta kuitenkin enemmän ärsyttää ja inhottaa, ei tietenkään kannata lasta yrittää.

En ole koskaan halunnut lasta. Tämä ajatus vahvistui murrosiässä. 30-vuotiaana teetin sterilisaation, koska olin varma asiasta ja ehkäisy muuten oli hankalaa. Halusin vapautua raskaaksitulemisen pelosta.

Toimenpide oli elämäni parhaita päätösiä.

Olen nyt viisikymppinen. En ole koskaan tuntenut minkäänlaista halua lisääntyä.

Nuorempana kuulin jatkuvasti näitä ”mieli muuttuu” ja ”mikä maksaa, ettei noin järkevä ihminen halua lasta, mikä on vialla?”.

Olen onnellinen, etten lisääntynyt vain ympäristön paineiden vuoksi.

Jos olisin tullut vahingossa raskaaksi, mieli tietenkin olisi voinut muuttua. Olisin voinutkin innostua asiasta, sitähän ei voi tietää.

Minulla tämä homma meni kuitenkin näin ja olen onnellinen.