Milloin mieleni muuttuu lapsettomuuden suhteen? Kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sinkku vai parisuhteessa? Mun miel muuttui 21 v. kun tapasin mieheni ja käytiin se 'haluaisitko joskus lapsia' keskustelu ja hän sanoi että haluaisi kolme lasta. Varsinainen vauvakuume tuli tosi vahvana noin 25 v. ja mielessä oli koko ajan että haluan lapsia koska mun mies on niin ihana että haluan tehdä hänestä kopioita (sitähän se lisääntyminen periaatteessa on...) Nyt olen 30 v. ja yritetään vauvaa mutta vaikka edelleen haluan lapsia on alkanut elämän realiteetit painamaan enkä ole enää han niin varma. Tätä tunnetta on ollut noin viimeisen vuoden ajan ja mua huolestuttaa että jos kohta ei tärppää niin päätänkin et tää oli tässä, lapsista on liikaa stressiä ja vaivaa. Ja toisaalta on sellainen olo että en oikein usko koskaan kasvavani aikuiseksi jos me ei hankita lapsia... Oishan se ihanaa vaan matkustella ja 'nauttia elämästä' mut mulle jäisi ehkä aika tyhjä olo kaiken tän lopuksi.

Ajattelin, että itsestäänselvyys mutta joo ehkä ei - olen kyllä parisuhteessa. Olen havainnut että 30v puolella tapahtuu kyllä paljonkin henkistä kasvua ja aikuistumista, ihminen kasvaa ilman lapsiakin. Pelkästään iän vuoksi esimerkiksi omista vanhemmista huolehtiminen, läheisten vakavat sairastumiset ja menehtymiset, työelämän vaatimukset jne. pitävät kyllä huolen, että elämä ei ole nauttimista ja matkustelua. Ei se minulle ole koskaan sellaisena kyllä näyttäytynytkään tai ole minulle mikään arvo. Eniten arvostan vähäeleistä elämää, eräänlaista sisäistä harmoniaa ja tyytymistä siihen mitä on.

Lapsien hankkiminen on myös elämän katoavaisuuden pelkoa, vanhempien vanheneminen on kipeää kuin myös oma.. Tavallaan lapsettomilla elämä on tässä mielessä rehellisempää, useinhan he ovat niitä jotka jotuvat vanhempiaan hoitamaan kun perheelliset ottaa rusinat pullasta. Lapsi on "hyvä syy" olla välittämättä, "hyvä syy" ajatella että vanhathan nyt kuolee, "hyvä syy" elää kuplassa johon todellisuus ei ulotu.

Ha-ha, hauska otsikko sinulla. Eihän se mieli muutu jollet itse päätä sitä muuttaa. Elämässä on niin valtavasti kiinnostavia asioita mitä voi lähestyä, oppia ja tehdä jos sinulla on itsellä utelias mieli, olet sinut itsesi kanssa etkä kuuliaisesti seuraa muiden, esim äitisi, käskyjä. Itselläni on pieni perhe, rakas mieheni ja minä, olemme 50-vuotiaita ja  valmistelen juuri leipomuksia viikonlopun vapaa-aikaa odottaen. Kutsumme tuttavapariskunnan huomisillaksi kylään ilman suurempia koukeroita, pääasia on nauttia elämästä ja vaihtaa kuulumisia. Sunnuntaina pitää ehkä vähän kuntoilla, jollei sitten mieli muutu. Nautitaan elämästä ja toivottavasti olet itsevarma ja rohkea löytämään omien arvojesi mukaisen elämäntavan!

Vierailija kirjoitti:

No mitä sitä turhaan pohtimaan? Muuttuu, jos muut

tuu, jos ei muutu, niin sitten ei.

Niinpä, kyllä sen sitten huomaa jos ja kun muuttuu. Tosin joskus voi huomata sen liian myöhään.

dink kirjoitti:

Ha-ha, hauska otsikko sinulla. Eihän se mieli muutu jollet itse päätä sitä muuttaa. Elämässä on niin valtavasti kiinnostavia asioita mitä voi lähestyä, oppia ja tehdä jos sinulla on itsellä utelias mieli, olet sinut itsesi kanssa etkä kuuliaisesti seuraa muiden, esim äitisi, käskyjä. Itselläni on pieni perhe, rakas mieheni ja minä, olemme 50-vuotiaita ja  valmistelen juuri leipomuksia viikonlopun vapaa-aikaa odottaen. Kutsumme tuttavapariskunnan huomisillaksi kylään ilman suurempia koukeroita, pääasia on nauttia elämästä ja vaihtaa kuulumisia. Sunnuntaina pitää ehkä vähän kuntoilla, jollei sitten mieli muutu. Nautitaan elämästä ja toivottavasti olet itsevarma ja rohkea löytämään omien arvojesi mukaisen elämäntavan!

Aistin, että halusit jostain syystä olla sarkastinen, mutta en oikein ymmärrä miksi. Eli vastaus sinulta on, että ei tapahdu mielen muutosta? Vastoin kaikkea sitä, mitä aika moni ajattelee ja hokee? Toisaalta tässäkin ketjussa on puhuttu "mielen muutoksesta" muiden osalta, niin antisi keskusteluun jäi nyt vähän oman hännän nostamiseksi. Se siitä.

Jos tietoisesti toistelee itselleen, ettei halua lasta, on aika epätodennäköistä, että mieli muuttuu. Korkeintaan jos olosuhteet rajusti muuttuvat, esim uusi rakkaus sekoittaa hormonitoiminnan.

Jos taas suhtautuu asiaan ihan neutraalin positiivisesti, aika monilla tulee jonkinlainen halu lisääntyä. Ihminen on kuitenkin aika primitiivinen ja lisääntyminen on yksi keskeisimmistä vieteistämme.

Mulla iski vähän ennen 40 v ihan järjetön vauvakuume, vaikka sitä ennen olin aina ajatellut että minä en ole sitten yhtään äiti- enkä edes parisuhdetyyppiä. Pidin itseäni liian erakkona koskaan haluamaan toista ihmistä kattoni alle asumaan, lasta tai aikuista, ja liian boheemina haluamaan alkaa elää kunnollista perhe-elämää.

Siinä sitten pakkomielteisesti deittailemaan että löytyisi mies. Kaikenkarvaista kollia tuli tavattua, mutta ei löytynyt sellaista jonka kanssa itse haluaisi perheen ja joka olisi minusta ollut kiinnostunut. Yksin en halunnut lapsen tekoon ryhtyä, koska ei ole mitään tukiverkkoja (vanhemmat ulkomailla) joten olisin aika yksin ollut isättömän lapsen kanssa. 

No, siinä se sitten meni ohi tuo hurahdus kuten tulikin. Vuosi-puolitoista kului vauvakuumeen alusta, ja yhtäkkiä tajusin: taivaan kiitos ei löytynyt miestä enkä sitonut itseeni lapseen tässä iässä! Nyt olen 44 ja olen edelleen onnellinen ettei minulla ole lapsia tuosta vauvakuumehöyrähdyksestä huolimatta. Toisaalta jos sillloin olisin miehen löytänyt ja lapsen saanut, varmaan olisin siitä sitten onnellinen myös.

Olen 48 v, vielä ei ole muuttunut, on vaan vahvistunut näkemys että hyvä kun en tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Jos tietoisesti toistelee itselleen, ettei halua lasta, on aika epätodennäköistä, että mieli muuttuu. Korkeintaan jos olosuhteet rajusti muuttuvat, esim uusi rakkaus sekoittaa hormonitoiminnan.

Jos taas suhtautuu asiaan ihan neutraalin positiivisesti, aika monilla tulee jonkinlainen halu lisääntyä. Ihminen on kuitenkin aika primitiivinen ja lisääntyminen on yksi keskeisimmistä vieteistämme.

Noh, musta lapsissa ei ole mitään vikaa. Ne on kivoja ja hauskoja, varsinkin omaan sukuun syntyneistä on kiehtovaa seurailla miten jotkut piirteet (henkiset ja fyysiset) on selkeästi geneettisiä. Olen kiinnostunut kasvatuksesta teoriatasolla ja mielläni esim puhun lapsista vaikka tuntitolkulla pienten lasten vanhempien kanssa, jotka pohtii elämäänsä ja lapsiaan. Meillä on 2 kummilasta, vanhempi ja ihan pieni, ja paljon on heidänkin kanssaan koettu.

Että enpä mä nyt koe "toistelevani itselleni" mitään, ja en usko että aloitusviestinikään antaa sitä kuvaa? Onko sinulla ehkä omia ennakkokäsityksiä ihmisistä jotka eivät halua lapsia?

Vierailija kirjoitti:

dink kirjoitti:

Ha-ha, hauska otsikko sinulla. Eihän se mieli muutu jollet itse päätä sitä muuttaa. Elämässä on niin valtavasti kiinnostavia asioita mitä voi lähestyä, oppia ja tehdä jos sinulla on itsellä utelias mieli, olet sinut itsesi kanssa etkä kuuliaisesti seuraa muiden, esim äitisi, käskyjä. Itselläni on pieni perhe, rakas mieheni ja minä, olemme 50-vuotiaita ja  valmistelen juuri leipomuksia viikonlopun vapaa-aikaa odottaen. Kutsumme tuttavapariskunnan huomisillaksi kylään ilman suurempia koukeroita, pääasia on nauttia elämästä ja vaihtaa kuulumisia. Sunnuntaina pitää ehkä vähän kuntoilla, jollei sitten mieli muutu. Nautitaan elämästä ja toivottavasti olet itsevarma ja rohkea löytämään omien arvojesi mukaisen elämäntavan!

Aistin, että halusit jostain syystä olla sarkastinen, mutta en oikein ymmärrä miksi. Eli vastaus sinulta on, että ei tapahdu mielen muutosta? Vastoin kaikkea sitä, mitä aika moni ajattelee ja hokee? Toisaalta tässäkin ketjussa on puhuttu "mielen muutoksesta" muiden osalta, niin antisi keskusteluun jäi nyt vähän oman hännän nostamiseksi. Se siitä.

"Aistimuksesi" saattoi olla enemmän oman ennakkoasenteesi vahvistamista. Kirjoitin vilpittömässä mielessä ja hämmästyin otsikon kysymyksen asettelua. Ihminenhän itse muuttaa mieltään, ei ole sellaista "en vain voinut itselleni mitään", - jollaista selitystä et usko itsekään jos esimerkiksi miehesi sen esittää syynä sivusuhteilleen. En arvota ihmisiä sen mukaan millaisen elämäntyylin he ovat valinneet. Uskon, että sinäkin valitsit itsellesi sopivimman. 

Vierailija kirjoitti:

Jos tietoisesti toistelee itselleen, ettei halua lasta, on aika epätodennäköistä, että mieli muuttuu. Korkeintaan jos olosuhteet rajusti muuttuvat, esim uusi rakkaus sekoittaa hormonitoiminnan.

Jos taas suhtautuu asiaan ihan neutraalin positiivisesti, aika monilla tulee jonkinlainen halu lisääntyä. Ihminen on kuitenkin aika primitiivinen ja lisääntyminen on yksi keskeisimmistä vieteistämme.

Viestin 20 kirjoittanut tässä. Itse suhtauduin asiaan neutraalisti, hoidin nuorena kavereiden vauvoja, fiilistelin, yritin olla avoin ja neutraali.

Totta on, että suurimmalle osalle ihmisistä tulee lisääntymishalu. Osalle ei tule, eikä siihen mitään erityistä syytä aina ole. Kyllä sitä vian ja syyn etsimistä on saanut kuunnella.

dink kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

dink kirjoitti:

Ha-ha, hauska otsikko sinulla. Eihän se mieli muutu jollet itse päätä sitä muuttaa. Elämässä on niin valtavasti kiinnostavia asioita mitä voi lähestyä, oppia ja tehdä jos sinulla on itsellä utelias mieli, olet sinut itsesi kanssa etkä kuuliaisesti seuraa muiden, esim äitisi, käskyjä. Itselläni on pieni perhe, rakas mieheni ja minä, olemme 50-vuotiaita ja  valmistelen juuri leipomuksia viikonlopun vapaa-aikaa odottaen. Kutsumme tuttavapariskunnan huomisillaksi kylään ilman suurempia koukeroita, pääasia on nauttia elämästä ja vaihtaa kuulumisia. Sunnuntaina pitää ehkä vähän kuntoilla, jollei sitten mieli muutu. Nautitaan elämästä ja toivottavasti olet itsevarma ja rohkea löytämään omien arvojesi mukaisen elämäntavan!

Aistin, että halusit jostain syystä olla sarkastinen, mutta en oikein ymmärrä miksi. Eli vastaus sinulta on, että ei tapahdu mielen muutosta? Vastoin kaikkea sitä, mitä aika moni ajattelee ja hokee? Toisaalta tässäkin ketjussa on puhuttu "mielen muutoksesta" muiden osalta, niin antisi keskusteluun jäi nyt vähän oman hännän nostamiseksi. Se siitä.

"Aistimuksesi" saattoi olla enemmän oman ennakkoasenteesi vahvistamista. Kirjoitin vilpittömässä mielessä ja hämmästyin otsikon kysymyksen asettelua. Ihminenhän itse muuttaa mieltään, ei ole sellaista "en vain voinut itselleni mitään", - jollaista selitystä et usko itsekään jos esimerkiksi miehesi sen esittää syynä sivusuhteilleen. En arvota ihmisiä sen mukaan millaisen elämäntyylin he ovat valinneet. Uskon, että sinäkin valitsit itsellesi sopivimman. 

Minusta tuntuu, että monellakaan ei ole käsitystä siitä, että lapsen haluamattomuus on sillä syvimmällä tasolla juuri sitä; ei tule edes mieleen ilman muita ja jatkuvaa muistuttelua. Ei ole kyse siitä, että viitsiikö hankkia lapsia vai ei, onko kivempaa elämää ilman lapsia vai ei vaan ihan puhtaasti; haluanko minä vai en. Kun ei halua, niin on vaikea "päättää haluta". Siksi olen odottanut juurikin jotain minusta riippumatonta muutosta, sillä on täysin minusta riippumatonta, että en halua lapsia. Sitä ei voi päätöksellä muuttaa.

Ihan kuin sanoisin sinulle; sinä voit muuttaa mielesi siitä, onko sinulla nälkä! Ymmärtänet, ettet voi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tietoisesti toistelee itselleen, ettei halua lasta, on aika epätodennäköistä, että mieli muuttuu. Korkeintaan jos olosuhteet rajusti muuttuvat, esim uusi rakkaus sekoittaa hormonitoiminnan.

Jos taas suhtautuu asiaan ihan neutraalin positiivisesti, aika monilla tulee jonkinlainen halu lisääntyä. Ihminen on kuitenkin aika primitiivinen ja lisääntyminen on yksi keskeisimmistä vieteistämme.

Noh, musta lapsissa ei ole mitään vikaa. Ne on kivoja ja hauskoja, varsinkin omaan sukuun syntyneistä on kiehtovaa seurailla miten jotkut piirteet (henkiset ja fyysiset) on selkeästi geneettisiä. Olen kiinnostunut kasvatuksesta teoriatasolla ja mielläni esim puhun lapsista vaikka tuntitolkulla pienten lasten vanhempien kanssa, jotka pohtii elämäänsä ja lapsiaan. Meillä on 2 kummilasta, vanhempi ja ihan pieni, ja paljon on heidänkin kanssaan koettu.

Että enpä mä nyt koe "toistelevani itselleni" mitään, ja en usko että aloitusviestinikään antaa sitä kuvaa? Onko sinulla ehkä omia ennakkokäsityksiä ihmisistä jotka eivät halua lapsia?

En minä sano, että sinä toistelet. Yleisellä tasolla tarkoitan, että elämässä on lukuisia valintoja, joista seuraa niin hyvää kuin huonoakin. Jos aktiivisesti ajattelee huonoja puolia, ei ole todennäköistä että ne hyvät jotenkin sieltä pomppaavat. Tai toisinpäin, yhtä lailla. Ihminen pystyy mielensä avulla aika hyvin itseään motivoimaan.

Lapsen hankinnassa usein biologia hoitaa johonkin kohtaan, että jälkeläisiä haluaa, jos ei erityisesti yritä olla haluamatta. Toki on poikkeuksia, joille ei näin käy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tietoisesti toistelee itselleen, ettei halua lasta, on aika epätodennäköistä, että mieli muuttuu. Korkeintaan jos olosuhteet rajusti muuttuvat, esim uusi rakkaus sekoittaa hormonitoiminnan.

Jos taas suhtautuu asiaan ihan neutraalin positiivisesti, aika monilla tulee jonkinlainen halu lisääntyä. Ihminen on kuitenkin aika primitiivinen ja lisääntyminen on yksi keskeisimmistä vieteistämme.

Noh, musta lapsissa ei ole mitään vikaa. Ne on kivoja ja hauskoja, varsinkin omaan sukuun syntyneistä on kiehtovaa seurailla miten jotkut piirteet (henkiset ja fyysiset) on selkeästi geneettisiä. Olen kiinnostunut kasvatuksesta teoriatasolla ja mielläni esim puhun lapsista vaikka tuntitolkulla pienten lasten vanhempien kanssa, jotka pohtii elämäänsä ja lapsiaan. Meillä on 2 kummilasta, vanhempi ja ihan pieni, ja paljon on heidänkin kanssaan koettu.

Että enpä mä nyt koe "toistelevani itselleni" mitään, ja en usko että aloitusviestinikään antaa sitä kuvaa? Onko sinulla ehkä omia ennakkokäsityksiä ihmisistä jotka eivät halua lapsia?

En minä sano, että sinä toistelet. Yleisellä tasolla tarkoitan, että elämässä on lukuisia valintoja, joista seuraa niin hyvää kuin huonoakin. Jos aktiivisesti ajattelee huonoja puolia, ei ole todennäköistä että ne hyvät jotenkin sieltä pomppaavat. Tai toisinpäin, yhtä lailla. Ihminen pystyy mielensä avulla aika hyvin itseään motivoimaan.

Lapsen hankinnassa usein biologia hoitaa johonkin kohtaan, että jälkeläisiä haluaa, jos ei erityisesti yritä olla haluamatta. Toki on poikkeuksia, joille ei näin käy.

Eli uskot että minulle biologia hoitaa johonkin kohtaan sen haluamisen? Olishan se kiva, mutta 32-vuotiaana tosiaan hieman jo odottaa että milloin se tapahtuisi.