Tuntuu etten ole olemassa, jos olen yksin kotona

Minulle tulee joskus yksin kotona ollessani tunne, että olen ainoa ihminen maailmassa. Siis että ketään muita ihmisiä ei olekaan olemassa vaan he ovat huomaamattani kadonneet johonkin.

Googleta skitsoidisuus, dissosiaatio, kiintymyssuhdehäiriö

Vierailija kirjoitti:

Googleta skitsoidisuus, dissosiaatio, kiintymyssuhdehäiriö

Hmm, olen noista joskus lukenut, mutta en ole koskaan huomannut mitään kuvailemaan ihan liittyvää. Voisitko avata hieman?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Googleta skitsoidisuus, dissosiaatio, kiintymyssuhdehäiriö

Minun (ei Ap) ongelmani on aina ollut ihmissuhteissa se, että kun esim. kumppani on muualla emmekä ole kontaktissa, koen, että en ole osa hänen elämäänsä lainkaan. Henkisesti olen huomannut usein aivan hätääntyväni, ja miettiväni vain, että kumppani on unohtanut minut ja tekee parhaillaan varmasti jotakin sellaista, että ilmoittaa myöhemmin vain ettei aio palatakaan, hyvästi. Terapiassa olen pohtinut, voisiko tällä olla sen varhaisen kehitysvaiheen kanssa, kun lapsi ei vielä hahmota, että äiti ei ole kokonaan maailmasta kadonnut kun hän on seinän takana näkymättömissä.

Kuulostaa pahalta. Minä yksin kotona ollessani jatkan usein siitä, mitä olen tehnyt, kun muuta perhettä oli paikalla. Katson tv:tä, teen ruokaa, leivon, pesen pyykkiä, imuroin, luen kirjaa, lähden kaupungille, luen lehteä, lähden kävelylle, kuntoilemaan, ystävän kanssa kahville, syömään ulos tai vaan olen.

Olitko lapsena joskus yksin kotona? Oletko koskaan asunut yksin? Haluaisitko opetella olemaan yksin?

Tunnen yhden nelikymppisen naisen, joka tarvitsee joka paikkaan mukaansa perheen ja jollei se ole mahdollista esim. Pikkujoulut, niin puoliso ainakin mukaan. Ahdistavaa kuulla tällaisesta käytöksestä. Hänellä ei ole ystäviä tai kavereita. Äiti, anoppi, oma perhe - ei muuta.

Mulle tulee myös outo olo, kun olen yksin kotona. Pitää vähintään telkka avata, että ikään kuin kiinnittyisin tähän aikaan ja paikkaan. Muuten tuntuu tosiaan siltä kuin ei olisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa pahalta. Minä yksin kotona ollessani jatkan usein siitä, mitä olen tehnyt, kun muuta perhettä oli paikalla. Katson tv:tä, teen ruokaa, leivon, pesen pyykkiä, imuroin, luen kirjaa, lähden kaupungille, luen lehteä, lähden kävelylle, kuntoilemaan, ystävän kanssa kahville, syömään ulos tai vaan olen.

Olitko lapsena joskus yksin kotona? Oletko koskaan asunut yksin? Haluaisitko opetella olemaan yksin?

Tunnen yhden nelikymppisen naisen, joka tarvitsee joka paikkaan mukaansa perheen ja jollei se ole mahdollista esim. Pikkujoulut, niin puoliso ainakin mukaan. Ahdistavaa kuulla tällaisesta käytöksestä. Hänellä ei ole ystäviä tai kavereita. Äiti, anoppi, oma perhe - ei muuta.

Eikös tuossa nyt ole jo riittävästi porukkaa.

Sama täällä! Tämäkin päivä lipsahti ihan ohi.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa pahalta. Minä yksin kotona ollessani jatkan usein siitä, mitä olen tehnyt, kun muuta perhettä oli paikalla. Katson tv:tä, teen ruokaa, leivon, pesen pyykkiä, imuroin, luen kirjaa, lähden kaupungille, luen lehteä, lähden kävelylle, kuntoilemaan, ystävän kanssa kahville, syömään ulos tai vaan olen.

Olitko lapsena joskus yksin kotona? Oletko koskaan asunut yksin? Haluaisitko opetella olemaan yksin?

Tunnen yhden nelikymppisen naisen, joka tarvitsee joka paikkaan mukaansa perheen ja jollei se ole mahdollista esim. Pikkujoulut, niin puoliso ainakin mukaan. Ahdistavaa kuulla tällaisesta käytöksestä. Hänellä ei ole ystäviä tai kavereita. Äiti, anoppi, oma perhe - ei muuta.

Olin varmaan lapsena jonkun verran yksin, mutta yleensä ainakin sisarukset olivat paikalla. Minulla on perhe ja kavereita, joiden kanssa teen juttuja, mutta toisaalta olen myös todella huono pitämään yhteyttä ihmisiin ja voin hävitä heiltä ilman syytä, vaikka en tarkoita pahaa.

Ap

Tiedän tunteen ja useimmiten vain nautin siitä. Tuntuu, että olen turvassa omassa pesässäni ja näkymätön ja olematon muille ihmisille, kukaan ei muista olemassaoloani, eikä siten voi tulla vaatimaan minulta mitään ja sohimaan pesääni kepakoillaan.

Mulla onkanssa vähän sama. Jos olenyksin, niin olen aina vähän allapäin, en saa oikein mitään tehtyä, kaikkituntuu merkityksettömältä. Vielä jokin aika sitten luulin, että tykkään olla yksin. Tajusin sitten, että olen vaan tottunut siihen, kun olen ollut aina niin paljon yksin. Ja jos vaihtoehto on riidellä perheen kanssa, niin mieluummin olenkin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa pahalta. Minä yksin kotona ollessani jatkan usein siitä, mitä olen tehnyt, kun muuta perhettä oli paikalla. Katson tv:tä, teen ruokaa, leivon, pesen pyykkiä, imuroin, luen kirjaa, lähden kaupungille, luen lehteä, lähden kävelylle, kuntoilemaan, ystävän kanssa kahville, syömään ulos tai vaan olen.

Olitko lapsena joskus yksin kotona? Oletko koskaan asunut yksin? Haluaisitko opetella olemaan yksin?

Tunnen yhden nelikymppisen naisen, joka tarvitsee joka paikkaan mukaansa perheen ja jollei se ole mahdollista esim. Pikkujoulut, niin puoliso ainakin mukaan. Ahdistavaa kuulla tällaisesta käytöksestä. Hänellä ei ole ystäviä tai kavereita. Äiti, anoppi, oma perhe - ei muuta.

Eikös tuossa nyt ole jo riittävästi porukkaa.

Ei taida olla. Tuosta kun kuolee äiti ja anoppi ja lapset lehahtaa lentoon, niin jäljelle jää mies, jos jää. Nyt voisi olla hyvä hetki alkaa opetella itsenäisempää olomuotoa, ettei vanhuudesta tule kauhea.

Jos olen yksin, en ole koskaan huonossa seurassa :D Minä nautin kun saan olla yksin, en jaksa enkä kaipaa typeriä ihmisiä länkyttämään ympärille mitään blaa blaa juttuja! Näin on hyvä, suorastaan ihanaa! 

Minulla on helposti sama juttu. Olen testannut netissä omaa kiintymyssuhdetyyliä ja se oli takertuva.

Läheisriippuvaiset ja ekstrovertit on rasittavia. Koita kehittää sisäistä maailmaasi esim lukemalla.

Myös vuorovaikutustaitoja voi opetella. Sairainta on jos äiti tai puoliso omalla holhoavuudellaan estää, että yksin jäätyä ei ole muita tuttavia.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihanaa olla yksin, ja haaveilen aina saavani paljon juttuja tehtyä kun olen yksin kotona. Totuus on kuitenkin se, että kun olen yksin, minusta tuntuu siltä etten oikeasti ole edes olemassa. Sitten vaan haahuilen ja pyörin netissä tmv. ja kaikki aika kuluu siihen. Muita?

Oletko ap masentunut? Minulla aina silloin vahvistuvat tuollaiset ajatukset. Liian paljon yksikseen oleminen ei vain sovi mielenterveydelleni.

Minusta tuntuu kyllä, että olen eniten elossa, kun saan olla yksin. Minulla ei koskaan tule aika pitkäksi, kun olen yksin. En kaipaa mitään tai ketään. 

Olen tosi introvertti ja minulle tulee tuollainen olo, etten ole olemassa silloin, kun en saa olla yksin. Jotenkin kadotan itseni enkä pysty miettimään mitään muuta, kuin että milloin saan olla itsekseni. Seurustelusuhteet ovat tyssänneet tähän ja lapsia en ole edes harkinnut. Ei ole sama asia mennä itsekseen johonkin. Kävin äskettäin viikonloppuvierailulla parhaan ystäväni luona ja tuntui, että kotiin palatessa bussilla räjähdän, kun en vieläkään ole yksin vaan muiden ihmisten keskellä sielläkin.

Minä taas rakastan yksinoloa, en voi muuten olla täysin oma itseni.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu kyllä, että olen eniten elossa, kun saan olla yksin. Minulla ei koskaan tule aika pitkäksi, kun olen yksin. En kaipaa mitään tai ketään. 

Sama, vaikka on rakas kumppani ja lapsia. Mutta vaan silloin kun olen yksin, tuntuu että olen 100 % minä, kun ei tarvitse miettiä muiden (vaikkakin tärkeiden) ihmisten tarpeita tai haluja. Olen myös monessa mielessä tosi yksityinen luonteeltani, enkä halua esim. puhua puhelimessa jos muita ihmisiä on läsnä vaikka ei edes puhuttaisi mitään pintapuolisia kuulumisia kummempaa. Tykkään myös valvoa silloin kun muut nukkuvat, joko myöhään illalla tai aikaisin aamulla.