Isällä Alzheimer, rakas isä häviää
En meinaa pärjätä. Olen kaatua tämän surun alle. Viikko viikolta, kuukausi kuukauden jälkeen. Tauti todettiin kolme vuotta sitten, lääkitys aloitettiin, mutta jo silloin lääkäri sanoo, että liian myöhään. Isä on ahdistunut ja surullinen ja peloissaan, juuri oli pakko siirtää vanhainkotiin, koska minun ja sisarten hoidossa ei enää me pärjätty, ajoittain myös ahdistuksissaan väkivaltainen hoitotilanteissa.
Kommentit (38)
Vierailija kirjoitti:
otan osaa
kokemusta on.
Pidä huoli itsestäsi.
Itsestä huolehtiminen on tärkeetä!Mutta koita pitää äijästä myös huoli.Mutta sinä ensin.
Surullista! Minun läheiselläni todettiin Alz ihan vasta. Kaikki on kovin alussa, mutta mietin jo tulevaisuutta. Tämä tuli minulle ihan liian aikaisin (onko koskaan hyvä hetki?), omat lapset vielä melko pieniä, vaativa työ ja arki kiireistä. Nyt mietin miten autan läheistä, vaihdanko työtä vai miten ihmeessä selviämme. Haluan kuitenkin olla läheisen tukena.
Se on rankkaa, sympatiat sinulle. Hoidan työkseni muistisairaita. Oma isä meni täysin arvaamatta yhtäkkiseen sairaskohtaukseen. Sekin oli kamalaa, jäi jäähyväiset sanomatta. Jos isälläsi on vielä selkeitä hetkiä, kerro että rakastat häntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
otan osaa
kokemusta on.
Pidä huoli itsestäsi.Itsestä huolehtiminen on tärkeetä!Mutta koita pitää äijästä myös huoli.Mutta sinä ensin.
Älä viitsi höpistä asiasta mistä et tiedä!
Dementikkojen omaiset nääntyy syyllistämisestä muutenkin
Sykkeessä oli muuten realistinen kuvaus alzheimerista ja omaisen osasta.
Omko vieläkään vertaistukea tarjolla?
Jos yhtään lohduttaa sinua niin alzheimer on omaisen sairaus. Näin sanoi eräs geriatri. Eli oikeastaan läheiset kärsivät tilanteesta enemmän.
Olen hoitaja ja olen nähnyt, että muistisairas potilas kyllä vähitellen tottuu uuteen ympäristöön palvelutalossakin.
Isäsi saa nyt hyvää hoitoa. Sinusta tuntuu pahalta ja sinun tunteesi on oikeat sinulle. Lepää ja rauhoittelee itseäsi. Nyt on tämä vaihe elämässänne.
Alzheimer on järkyttävä sairaus. Ennen niin mukava ja kiltti isä on muuttunut täysin toiseksi persoonaksi. Kiltistä isästä on tullut rumia puhuva, ilkeä mies. Fyysisesti pärjää kotona, ei saa kotihoitoa, mutta psyyke on jonkun muun ihmisen.
Kiitos.
Onko joku kokenut saman? Voiko tästä selvitä hengissä?
Minulla on aikuisia lapsia. Tunnen miten mieli on kahtiajakautunut: toisaalla isä ja sisaret, äiti, joka somaattisista syistä on hoitokodissa ollut jo pitkään, meidän yhteinen surumme. Toisaalla lapseni, jotka tietysti myös surevat omalla tavallaan, mutta elävät omaa aikuisuuttaan haasteineen kaikkineen, töineen parisuhteineen omine kriiseineen ja tarpeineen. Yhdellä lapsistani(vanhin, ja joka tosin ei ole "omani", vaan tytärpuoli, jonka elämässä olen ollut hänen 14 vuoden iästään asti) on on jo lapsia, kahdella muulla (biologisesti minun) ei. Tunnen myös miten olen tämän isän sairauden ja omaishoitajuuden myötä etääntynyt lapsenlapsistani (siis biologisesti miehen lapsenlapsista) kun energiani ja aikani vaan menevät tähän isän juttuun.
Työhönkin tämä kaikki tietysti vaikuttaa ja on vaikuttanut jo vuosia.
Selviytymiskeinojani ovat liikunta, jooga ja kulttuuri. Ja ovat olleet myös sisarten tuki, aikuisten lasten tuki (rajoitetusti; en halua käyttää heitä likaämpäreinä) ja oman puolison tuki. Olen käynyt jopa lyhyen terapiajakson asian tiimoilta. Nyt tuntuu että en vaan kestä enää mitään. Laitoshoitoon siirtyminen monimutkaisen hoitovuorottelusysteemin jälkeen on tavallaan iso helpotuskin, mutta tuska hyökkää ja isän suru ja ahdistus tuntuvat minussa tavallaan enemmän kuin silloin kun joka kolmas viikko hoidin enemmän häntä käytännön arjessa päivittäin.
Helpottaako tää joskus?
Vierailija kirjoitti:
Alzheimer on järkyttävä sairaus. Ennen niin mukava ja kiltti isä on muuttunut täysin toiseksi persoonaksi. Kiltistä isästä on tullut rumia puhuva, ilkeä mies. Fyysisesti pärjää kotona, ei saa kotihoitoa, mutta psyyke on jonkun muun ihmisen.
Heheh, jos isäni sairastuisi Alziin, tulisiko hänestä kiltti ja mukava isä? Ikänsä ollut rumia puhuva, alkoholisoitunut ja väkivaltainen kusipää?
Vaikea antaa yläpeukkuja vaikealle asialle. Minäkin olen saman vaikea asian äärellä ja tuntuu, että janoan vertaistukea . Äidilläni on sama tauti ja tuntuu, että hukun surun alle. Pitäisi ja haluisi olla äidin rinnalla ja tukena, mutta vaikeaa kun tuntuu ettei ole sama ihminen. Surun lisäksi syyllisyyttä omista ajatuksista.
Olen vastaaja, jonka läheinen sai vasta dg:n. Liityin facessa Muistisairaiden läheiset ryhmään. Olen lukenut sitä nyt viime kuukaudet. Samalla saan vertaistukea, samalla pelkään lähes kuollakseni tulevaa.
Mitä tässä vielä eteen tulee? Ja kuinka pian?
Halauksia teille kenellä on tämä nyt meneillään. En voi edes kuvitella.
Minä vain seuraan vierestä oman isäni surua kun äitinsä sairastaa samaa tautia, vieläpä ovat mahdottoman pitkäikäisiä naisia sillä puolella. Hyvin ristiriitaiset tunnelmat isällä, mielipahaa siitä kun käy näkemässä äitiänsä ja toisaalta taas siitä, jos ei käy.
Pahinta minusta on nähdä isän huoli siitä, että jos häntä odottaa sama kohtalo. Miettivät jo äidin kanssa keskenänsä omia salaisia koodisanoja sun muita, että jos toinen menisi siihen kuntoon niin miten voisi kuitenkin välittää toiselle että on vielä siinä. Ja miettivät että olisiko parempi lähteä oman käden kautta aiemmin, kuin entä jättää rakkaalleen moinen taakka kannettavaksi (sairaan omaisena).
Että huhhuh, sanompahan vaan.
Olin 19-vuotias kun äidilläni todettiin alzheimer. Työikäisenä sairastui, mikä teki asiasta vielä järkyttävämpää. Nyt neljä vuotta myöhemmin on vaipoissa, ei tunnista ketään, ei osaa kunnolla puhua. Eikä oikeastaan mitään muutakaan, paitsi kävellä ja jotenkuten syödä itse. Aggressiivinen ei ole onneksi ainakaan vielä missään vaiheessa ollut.
Otan osaa suruusi, tiedän hyvin tuon järkyttävän surun ja pelon siitä, mitä kaikkea kamalaa sairaus tuo tullessaan. Ja tuohan se, mutta kun ihminen lakkaa tajuamasta oman tilansa (ja on hyvässä hoidossa) , helpottaa myös omaisen tuska. Kuulostaa ehkä julmalta, mutta näin ainakin itse olen kokenut. Paljon voimia.
Vierailija kirjoitti:
Jos yhtään lohduttaa sinua niin alzheimer on omaisen sairaus. Näin sanoi eräs geriatri. Eli oikeastaan läheiset kärsivät tilanteesta enemmän.
Olen hoitaja ja olen nähnyt, että muistisairas potilas kyllä vähitellen tottuu uuteen ympäristöön palvelutalossakin.
Isäsi saa nyt hyvää hoitoa. Sinusta tuntuu pahalta ja sinun tunteesi on oikeat sinulle. Lepää ja rauhoittelee itseäsi. Nyt on tämä vaihe elämässänne.
Kyllä mun isä kärsii ihan itse ja ihan oikeasti. Varsinkin ns. parempina hetkinään, kun tajuaa enemmän tilaansa. On hoitajien ja omaisten itsensä hemmottelua ja lohduttelua väittää että muut tässä kärsii eikä se potilas itse.
ap (ja kommentti 8 oli myös ap)
Vierailija kirjoitti:
Halauksia teille kenellä on tämä nyt meneillään. En voi edes kuvitella.
Minä vain seuraan vierestä oman isäni surua kun äitinsä sairastaa samaa tautia, vieläpä ovat mahdottoman pitkäikäisiä naisia sillä puolella. Hyvin ristiriitaiset tunnelmat isällä, mielipahaa siitä kun käy näkemässä äitiänsä ja toisaalta taas siitä, jos ei käy.
Pahinta minusta on nähdä isän huoli siitä, että jos häntä odottaa sama kohtalo. Miettivät jo äidin kanssa keskenänsä omia salaisia koodisanoja sun muita, että jos toinen menisi siihen kuntoon niin miten voisi kuitenkin välittää toiselle että on vielä siinä. Ja miettivät että olisiko parempi lähteä oman käden kautta aiemmin, kuin entä jättää rakkaalleen moinen taakka kannettavaksi (sairaan omaisena).
Että huhhuh, sanompahan vaan.
Siis etkö itse sure isoäitisi sairautta? Kuulostaa ihan kuin olisit ulkoistanut suremisen isällesi.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos.
Onko joku kokenut saman? Voiko tästä selvitä hengissä?
Minulla on aikuisia lapsia. Tunnen miten mieli on kahtiajakautunut: toisaalla isä ja sisaret, äiti, joka somaattisista syistä on hoitokodissa ollut jo pitkään, meidän yhteinen surumme. Toisaalla lapseni, jotka tietysti myös surevat omalla tavallaan, mutta elävät omaa aikuisuuttaan haasteineen kaikkineen, töineen parisuhteineen omine kriiseineen ja tarpeineen. Yhdellä lapsistani(vanhin, ja joka tosin ei ole "omani", vaan tytärpuoli, jonka elämässä olen ollut hänen 14 vuoden iästään asti) on on jo lapsia, kahdella muulla (biologisesti minun) ei. Tunnen myös miten olen tämän isän sairauden ja omaishoitajuuden myötä etääntynyt lapsenlapsistani (siis biologisesti miehen lapsenlapsista) kun energiani ja aikani vaan menevät tähän isän juttuun.
Työhönkin tämä kaikki tietysti vaikuttaa ja on vaikuttanut jo vuosia.
Selviytymiskeinojani ovat liikunta, jooga ja kulttuuri. Ja ovat olleet myös sisarten tuki, aikuisten lasten tuki (rajoitetusti; en halua käyttää heitä likaämpäreinä) ja oman puolison tuki. Olen käynyt jopa lyhyen terapiajakson asian tiimoilta. Nyt tuntuu että en vaan kestä enää mitään. Laitoshoitoon siirtyminen monimutkaisen hoitovuorottelusysteemin jälkeen on tavallaan iso helpotuskin, mutta tuska hyökkää ja isän suru ja ahdistus tuntuvat minussa tavallaan enemmän kuin silloin kun joka kolmas viikko hoidin enemmän häntä käytännön arjessa päivittäin.
Helpottaako tää joskus?
Helpottaa paljon, kun isäsi sairaudentunne katoaa. Sitten hän elää tyytyväisenä maailmassaan. Koeta elää isäsi maailmassa silloinkun hänet tapaat. Hyvä lääkitys auttaa asiaa, juttele hoitokotisi kanssa asiasta.
Itse ole koulutuksekseltani muistihoitaja. Eväät loppuivat alussa, kun äitini sairastui. Se oli se pahin vaihe. Totut kyllä tilanteeseen pikkuhiljaa. Itselle oli pahin pelko siinä, ettei äitini tunne minua. No, se päivä on tullut, ja selvisin. Tilanteet vaihtelevat, välillä muistaa minut, välillä olen siskonsa. Ja kaipuu lapsuudenkotiin on kova. Syynä on keli, auto huonokuntoinen yms... etten voi häntä viedä. En todellakaan sano, että vanhemmat ovat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten.
Sinä selviät kyllä,
Vierailija kirjoitti:
Kiitos.
Onko joku kokenut saman? Voiko tästä selvitä hengissä?
Minulla on aikuisia lapsia. Tunnen miten mieli on kahtiajakautunut: toisaalla isä ja sisaret, äiti, joka somaattisista syistä on hoitokodissa ollut jo pitkään, meidän yhteinen surumme. Toisaalla lapseni, jotka tietysti myös surevat omalla tavallaan, mutta elävät omaa aikuisuuttaan haasteineen kaikkineen, töineen parisuhteineen omine kriiseineen ja tarpeineen. Yhdellä lapsistani(vanhin, ja joka tosin ei ole "omani", vaan tytärpuoli, jonka elämässä olen ollut hänen 14 vuoden iästään asti) on on jo lapsia, kahdella muulla (biologisesti minun) ei. Tunnen myös miten olen tämän isän sairauden ja omaishoitajuuden myötä etääntynyt lapsenlapsistani (siis biologisesti miehen lapsenlapsista) kun energiani ja aikani vaan menevät tähän isän juttuun.
Työhönkin tämä kaikki tietysti vaikuttaa ja on vaikuttanut jo vuosia.
Selviytymiskeinojani ovat liikunta, jooga ja kulttuuri. Ja ovat olleet myös sisarten tuki, aikuisten lasten tuki (rajoitetusti; en halua käyttää heitä likaämpäreinä) ja oman puolison tuki. Olen käynyt jopa lyhyen terapiajakson asian tiimoilta. Nyt tuntuu että en vaan kestä enää mitään. Laitoshoitoon siirtyminen monimutkaisen hoitovuorottelusysteemin jälkeen on tavallaan iso helpotuskin, mutta tuska hyökkää ja isän suru ja ahdistus tuntuvat minussa tavallaan enemmän kuin silloin kun joka kolmas viikko hoidin enemmän häntä käytännön arjessa päivittäin.
Helpottaako tää joskus?
Ehkä sua rassaa myös lapsuudenkotisi menetys.
Moni joutuu elämään vanhuuden kahteen kertaan. Ensin vanhempiensa tukena ja kohta onkin jo oma vanhuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos yhtään lohduttaa sinua niin alzheimer on omaisen sairaus. Näin sanoi eräs geriatri. Eli oikeastaan läheiset kärsivät tilanteesta enemmän.
Olen hoitaja ja olen nähnyt, että muistisairas potilas kyllä vähitellen tottuu uuteen ympäristöön palvelutalossakin.
Isäsi saa nyt hyvää hoitoa. Sinusta tuntuu pahalta ja sinun tunteesi on oikeat sinulle. Lepää ja rauhoittelee itseäsi. Nyt on tämä vaihe elämässänne.Kyllä mun isä kärsii ihan itse ja ihan oikeasti. Varsinkin ns. parempina hetkinään, kun tajuaa enemmän tilaansa. On hoitajien ja omaisten itsensä hemmottelua ja lohduttelua väittää että muut tässä kärsii eikä se potilas itse.
ap (ja kommentti 8 oli myös ap)
Tietyssä pisteessä se potilaan oma kärsimys lakkaa. Kun ei enää osaa murehtia tulevaa ja pelätä. Siihen asti se on ihan kamalaa kaikille.
Kun jouduin jättämään äidin hoitokotiin, hän itki ja huusi, ettei jää sinne, viekää omaan kotiin. Äiti kuitenkin sopeutui ja rauhoittui, nyt ollaan varmaan aika lähellä loppua neljän vuoden jälkeen. Kamala sanoa, mutta odotan sitä jo. Tämä kärsimys alkaa jo riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos.
Onko joku kokenut saman? Voiko tästä selvitä hengissä?
Minulla on aikuisia lapsia. Tunnen miten mieli on kahtiajakautunut: toisaalla isä ja sisaret, äiti, joka somaattisista syistä on hoitokodissa ollut jo pitkään, meidän yhteinen surumme. Toisaalla lapseni, jotka tietysti myös surevat omalla tavallaan, mutta elävät omaa aikuisuuttaan haasteineen kaikkineen, töineen parisuhteineen omine kriiseineen ja tarpeineen. Yhdellä lapsistani(vanhin, ja joka tosin ei ole "omani", vaan tytärpuoli, jonka elämässä olen ollut hänen 14 vuoden iästään asti) on on jo lapsia, kahdella muulla (biologisesti minun) ei. Tunnen myös miten olen tämän isän sairauden ja omaishoitajuuden myötä etääntynyt lapsenlapsistani (siis biologisesti miehen lapsenlapsista) kun energiani ja aikani vaan menevät tähän isän juttuun.
Työhönkin tämä kaikki tietysti vaikuttaa ja on vaikuttanut jo vuosia.
Selviytymiskeinojani ovat liikunta, jooga ja kulttuuri. Ja ovat olleet myös sisarten tuki, aikuisten lasten tuki (rajoitetusti; en halua käyttää heitä likaämpäreinä) ja oman puolison tuki. Olen käynyt jopa lyhyen terapiajakson asian tiimoilta. Nyt tuntuu että en vaan kestä enää mitään. Laitoshoitoon siirtyminen monimutkaisen hoitovuorottelusysteemin jälkeen on tavallaan iso helpotuskin, mutta tuska hyökkää ja isän suru ja ahdistus tuntuvat minussa tavallaan enemmän kuin silloin kun joka kolmas viikko hoidin enemmän häntä käytännön arjessa päivittäin.
Helpottaako tää joskus?
Helpottaa paljon, kun isäsi sairaudentunne katoaa. Sitten hän elää tyytyväisenä maailmassaan. Koeta elää isäsi maailmassa silloinkun hänet tapaat. Hyvä lääkitys auttaa asiaa, juttele hoitokotisi kanssa asiasta.
Itse ole koulutuksekseltani muistihoitaja. Eväät loppuivat alussa, kun äitini sairastui. Se oli se pahin vaihe. Totut kyllä tilanteeseen pikkuhiljaa. Itselle oli pahin pelko siinä, ettei äitini tunne minua. No, se päivä on tullut, ja selvisin. Tilanteet vaihtelevat, välillä muistaa minut, välillä olen siskonsa. Ja kaipuu lapsuudenkotiin on kova. Syynä on keli, auto huonokuntoinen yms... etten voi häntä viedä. En todellakaan sano, että vanhemmat ovat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten.
Sinä selviät kyllä,
Eikö tuo ole omaiselle kauheaa, kun läheinen alkaa elää omassa maailmassaan. Sittenhän se omainen on menettänyt hänet aivan täysin. Miten se voisi helpottaa?
End of alzheimer kirjasta on kuulemma moni saanut apua.
otan osaa
kokemusta on.
Pidä huoli itsestäsi.