Lue keskustelun säännöt.
Isällä Alzheimer, rakas isä häviää
03.11.2018 |
En meinaa pärjätä. Olen kaatua tämän surun alle. Viikko viikolta, kuukausi kuukauden jälkeen. Tauti todettiin kolme vuotta sitten, lääkitys aloitettiin, mutta jo silloin lääkäri sanoo, että liian myöhään. Isä on ahdistunut ja surullinen ja peloissaan, juuri oli pakko siirtää vanhainkotiin, koska minun ja sisarten hoidossa ei enää me pärjätty, ajoittain myös ahdistuksissaan väkivaltainen hoitotilanteissa.
Kommentit (38)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Halauksia teille kenellä on tämä nyt meneillään. En voi edes kuvitella.
Minä vain seuraan vierestä oman isäni surua kun äitinsä sairastaa samaa tautia, vieläpä ovat mahdottoman pitkäikäisiä naisia sillä puolella. Hyvin ristiriitaiset tunnelmat isällä, mielipahaa siitä kun käy näkemässä äitiänsä ja toisaalta taas siitä, jos ei käy.
Pahinta minusta on nähdä isän huoli siitä, että jos häntä odottaa sama kohtalo. Miettivät jo äidin kanssa keskenänsä omia salaisia koodisanoja sun muita, että jos toinen menisi siihen kuntoon niin miten voisi kuitenkin välittää toiselle että on vielä siinä. Ja miettivät että olisiko parempi lähteä oman käden kautta aiemmin, kuin entä jättää rakkaalleen moinen taakka kannettavaksi (sairaan omaisena).
Että huhhuh, sanompahan vaan.
Siis etkö itse sure isoäitisi sairautta? Kuulostaa ihan kuin olisit ulkoistanut suremisen isällesi.
Ihmettelin aivan samaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ehkä tällä hetkellä eniten surettaa se, ettei läheiseni saa nähdä koko lastenlastensa kasvua aikuiseksi tai toisin päin. Menetämme kaikki niin paljon, varsinkin jos sairaus etenee kovin nopeasti, mitä emme toki vielä tiedä.
Olinkohan nro 3
Ei tähän ketjuun kyllä yhtään moraalisaarnaajaa tarvita. Jokainen suree ja kokee tavallaan, kaikki tunteet ovat oikeutettuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Halauksia teille kenellä on tämä nyt meneillään. En voi edes kuvitella.
Minä vain seuraan vierestä oman isäni surua kun äitinsä sairastaa samaa tautia, vieläpä ovat mahdottoman pitkäikäisiä naisia sillä puolella. Hyvin ristiriitaiset tunnelmat isällä, mielipahaa siitä kun käy näkemässä äitiänsä ja toisaalta taas siitä, jos ei käy.
Pahinta minusta on nähdä isän huoli siitä, että jos häntä odottaa sama kohtalo. Miettivät jo äidin kanssa keskenänsä omia salaisia koodisanoja sun muita, että jos toinen menisi siihen kuntoon niin miten voisi kuitenkin välittää toiselle että on vielä siinä. Ja miettivät että olisiko parempi lähteä oman käden kautta aiemmin, kuin entä jättää rakkaalleen moinen taakka kannettavaksi (sairaan omaisena).
Että huhhuh, sanompahan vaan.
Siis etkö itse sure isoäitisi sairautta? Kuulostaa ihan kuin olisit ulkoistanut suremisen isällesi.
Kyllä minäkin suren. Ajattelin vaan lapsen surua vanhempansa sairaudesta. Ihan kamala sairaus. :/
Onhan se surullista, mutta paljon kauheampaa on katsoa sitä, kun sairastunut ymmärtää mitä hänelle on tapahtumassa ja suree sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun alzh.äiti kuoli juuri.
Olen jo sanonut surunvalittelijoille, että äidin kuolema on helpotus.
Mulle kerrotaan että olen shokissa, suru tulee myöhemmin 🙄.
On se hienoa, kun muut kertoo, mitä tunnet
Silloin yli 20 v. sitten kun oli vaikeinta, ihmiset välttelivät ja häipyivät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos.
Onko joku kokenut saman? Voiko tästä selvitä hengissä?
Minulla on aikuisia lapsia. Tunnen miten mieli on kahtiajakautunut: toisaalla isä ja sisaret, äiti, joka somaattisista syistä on hoitokodissa ollut jo pitkään, meidän yhteinen surumme. Toisaalla lapseni, jotka tietysti myös surevat omalla tavallaan, mutta elävät omaa aikuisuuttaan haasteineen kaikkineen, töineen parisuhteineen omine kriiseineen ja tarpeineen. Yhdellä lapsistani(vanhin, ja joka tosin ei ole "omani", vaan tytärpuoli, jonka elämässä olen ollut hänen 14 vuoden iästään asti) on on jo lapsia, kahdella muulla (biologisesti minun) ei. Tunnen myös miten olen tämän isän sairauden ja omaishoitajuuden myötä etääntynyt lapsenlapsistani (siis biologisesti miehen lapsenlapsista) kun energiani ja aikani vaan menevät tähän isän juttuun.
Työhönkin tämä kaikki tietysti vaikuttaa ja on vaikuttanut jo vuosia.
Selviytymiskeinojani ovat liikunta, jooga ja kulttuuri. Ja ovat olleet myös sisarten tuki, aikuisten lasten tuki (rajoitetusti; en halua käyttää heitä likaämpäreinä) ja oman puolison tuki. Olen käynyt jopa lyhyen terapiajakson asian tiimoilta. Nyt tuntuu että en vaan kestä enää mitään. Laitoshoitoon siirtyminen monimutkaisen hoitovuorottelusysteemin jälkeen on tavallaan iso helpotuskin, mutta tuska hyökkää ja isän suru ja ahdistus tuntuvat minussa tavallaan enemmän kuin silloin kun joka kolmas viikko hoidin enemmän häntä käytännön arjessa päivittäin.
Helpottaako tää joskus?
Ehkä sua rassaa myös lapsuudenkotisi menetys.
Moni joutuu elämään vanhuuden kahteen kertaan. Ensin vanhempiensa tukena ja kohta onkin jo oma vanhuus.
Eivät vanhempani ole enää vuosiin asuneet lapsuudenkodissani. He muuttivat pienempään asuntoon parikymmentä vuotta sitten. Lapsuudenkodissani asuu tällä hetkellä serkkuni - olen iloinen, että talo myytiin tutulle, koska näin voin ainakin silloin tällöin vierailla siellä, ja ennen kaikkea tiedän että talo on hyvissä käsissä ja siitä huolehditaan. Mutta siis ei, lapsuudenkotiani en nyt ikävöi enkä haikaile, kyllä se on tää isä itse jota ikävöin. Viime yökin meni taas isäunia katsellessa.
Kiitos kommenteista.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on kauhea sairaus, omalla äidilläni oli. Yritä käydä usein katsomassa, vaikka on raskasta. Valvo hoitoa ja lääkitystä. Vaikka ihminen muuttuu, jotain siitä vanhasta ihmisestä aina säilyy, ja tulee esiin joskus.
Jos isälläsi lempimusiikkia, soita sitä joskus, se auttaa saamaan yhteyden. Tsemppiä.
Ole ap tyytyväinen että isäsi pääsi hoitokotiin. On siellä hyvässä hoidossa. Paljon on kotona asuvia muistisairaita joita yhtä vanha puoliso joutuu hoitamaan tai yksin asuvana ovat melkeinpä heitteillä.
Oma äitini pärjäilee vanhan sydänsairaan isäni kanssa, laitospaikkajonoon ei ole vielä mitään asiaa kun
kotihoito käy vain kahdesti päivässä. Kun muistisairaus etenee potilaan ahdistus vähenee. Juttele vanhoista
asioista, vie lempiherkkuja, pidä kädestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alzheimer on järkyttävä sairaus. Ennen niin mukava ja kiltti isä on muuttunut täysin toiseksi persoonaksi. Kiltistä isästä on tullut rumia puhuva, ilkeä mies. Fyysisesti pärjää kotona, ei saa kotihoitoa, mutta psyyke on jonkun muun ihmisen.
Heheh, jos isäni sairastuisi Alziin, tulisiko hänestä kiltti ja mukava isä? Ikänsä ollut rumia puhuva, alkoholisoitunut ja väkivaltainen kusipää?
Ei kaise mikään mahdottomuus ole.
Muistan, kun mummoni ekan kertan puhelimesda ei muistanutkaan kuka soittaja eli minä olin. Se muistamattomuus loitonsi hänet vähitellen, hän kuin kuoli vähitellen jo silloin. Kuoli fyysisesti muutama vuosi myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alzheimer on järkyttävä sairaus. Ennen niin mukava ja kiltti isä on muuttunut täysin toiseksi persoonaksi. Kiltistä isästä on tullut rumia puhuva, ilkeä mies. Fyysisesti pärjää kotona, ei saa kotihoitoa, mutta psyyke on jonkun muun ihmisen.
Heheh, jos isäni sairastuisi Alziin, tulisiko hänestä kiltti ja mukava isä? Ikänsä ollut rumia puhuva, alkoholisoitunut ja väkivaltainen kusipää?
Minusta tuntuu, että alemmat aivolohkoni ovat otsalohkoani "mukavammat". Innolla odotan, kun ne kuoriutuvat esiin tämän takakireän v*ttipään alta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
otan osaa
kokemusta on.
Pidä huoli itsestäsi.Itsestä huolehtiminen on tärkeetä!Mutta koita pitää äijästä myös huoli.Mutta sinä ensin.
Pidä huoli tai anna hoitajien hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos.
Onko joku kokenut saman? Voiko tästä selvitä hengissä?
Minulla on aikuisia lapsia. Tunnen miten mieli on kahtiajakautunut: toisaalla isä ja sisaret, äiti, joka somaattisista syistä on hoitokodissa ollut jo pitkään, meidän yhteinen surumme. Toisaalla lapseni, jotka tietysti myös surevat omalla tavallaan, mutta elävät omaa aikuisuuttaan haasteineen kaikkineen, töineen parisuhteineen omine kriiseineen ja tarpeineen. Yhdellä lapsistani(vanhin, ja joka tosin ei ole "omani", vaan tytärpuoli, jonka elämässä olen ollut hänen 14 vuoden iästään asti) on on jo lapsia, kahdella muulla (biologisesti minun) ei. Tunnen myös miten olen tämän isän sairauden ja omaishoitajuuden myötä etääntynyt lapsenlapsistani (siis biologisesti miehen lapsenlapsista) kun energiani ja aikani vaan menevät tähän isän juttuun.
Työhönkin tämä kaikki tietysti vaikuttaa ja on vaikuttanut jo vuosia.
Selviytymiskeinojani ovat liikunta, jooga ja kulttuuri. Ja ovat olleet myös sisarten tuki, aikuisten lasten tuki (rajoitetusti; en halua käyttää heitä likaämpäreinä) ja oman puolison tuki. Olen käynyt jopa lyhyen terapiajakson asian tiimoilta. Nyt tuntuu että en vaan kestä enää mitään. Laitoshoitoon siirtyminen monimutkaisen hoitovuorottelusysteemin jälkeen on tavallaan iso helpotuskin, mutta tuska hyökkää ja isän suru ja ahdistus tuntuvat minussa tavallaan enemmän kuin silloin kun joka kolmas viikko hoidin enemmän häntä käytännön arjessa päivittäin.
Helpottaako tää joskus?
Helpottaa paljon, kun isäsi sairaudentunne katoaa. Sitten hän elää tyytyväisenä maailmassaan. Koeta elää isäsi maailmassa silloinkun hänet tapaat. Hyvä lääkitys auttaa asiaa, juttele hoitokotisi kanssa asiasta.
Itse ole koulutuksekseltani muistihoitaja. Eväät loppuivat alussa, kun äitini sairastui. Se oli se pahin vaihe. Totut kyllä tilanteeseen pikkuhiljaa. Itselle oli pahin pelko siinä, ettei äitini tunne minua. No, se päivä on tullut, ja selvisin. Tilanteet vaihtelevat, välillä muistaa minut, välillä olen siskonsa. Ja kaipuu lapsuudenkotiin on kova. Syynä on keli, auto huonokuntoinen yms... etten voi häntä viedä. En todellakaan sano, että vanhemmat ovat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten.
Sinä selviät kyllä,
Eikö tuo ole omaiselle kauheaa, kun läheinen alkaa elää omassa maailmassaan. Sittenhän se omainen on menettänyt hänet aivan täysin. Miten se voisi helpottaa?
Juuri kävin äitiäni tervehtimässä. Hän on tyytyväisen oloinen oloonsa, hymyilee. Vaikkei aina tyttärekseen tunnekaan, niin tunnistaa kuitenkin, että olen tuttu ja turvallinen ihminen hänen elämässään. Tässä vaiheessa olemme jopa halanneet aina kun olemme tavanneet, sitä ei tapahtunut koskaan aiemmin.
Sillä omassa maailmassaan olemisella tarkoitan sitä, että hän elää mielessään vielä maalla, huolehtii kuka lypsää lehmät, kuka auttaa äitiään talon töissä, kun niitä on niin paljon... Minä lohduttelen, että asiat ovat tulleet hoidettua, ei mitään hätää. Kysyy myös, näinkö isäni sisään tullessa, kun lähti juuri lenkille (edesmennyt melkein kaksikymmentä vuotta sitten..). Vastaan vain, että ei tullut vastaan, ehkä tulee vastaan kun lähden.
Raskasta, mutta rikasta nähdä tämäkin osa elämää. Kuten joku aiemmin kirjoittikin, toivoo tilanteen jo loppuvan. Lohdutti minua, koska olen kokenut samoja tunteita huonolla omallatunnolla.
Vierailija kirjoitti:
Mun alzh.äiti kuoli juuri.
Olen jo sanonut surunvalittelijoille, että äidin kuolema on helpotus.
Mulle kerrotaan että olen shokissa, suru tulee myöhemmin 🙄.On se hienoa, kun muut kertoo, mitä tunnet
Silloin yli 20 v. sitten kun oli vaikeinta, ihmiset välttelivät ja häipyivät.
Ymmärrän täysin. Vaikka äitini on vielä elossa, olen tehnyt surutyötä vuosia, ja se lopullinen on piste kaikelle. Silloin on äitini vapaa kalvavasta sairaudestaan ja minä pääsen henkäisemään.
Itse menetin pitkäaikaisen ystäväni, hän kun ei tuntunut ymmärtävän pahimmassa vaiheessa, ettei minulta löytynyt ruutia bailaamiseen, ja itselläkin "pätki" asioiden ollessa kriisiytymässä. Eli laulun sanoin "mistä tunnet sä ystävän.."
ylös
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos yhtään lohduttaa sinua niin alzheimer on omaisen sairaus. Näin sanoi eräs geriatri. Eli oikeastaan läheiset kärsivät tilanteesta enemmän.
Olen hoitaja ja olen nähnyt, että muistisairas potilas kyllä vähitellen tottuu uuteen ympäristöön palvelutalossakin.
Isäsi saa nyt hyvää hoitoa. Sinusta tuntuu pahalta ja sinun tunteesi on oikeat sinulle. Lepää ja rauhoittelee itseäsi. Nyt on tämä vaihe elämässänne.Kyllä mun isä kärsii ihan itse ja ihan oikeasti. Varsinkin ns. parempina hetkinään, kun tajuaa enemmän tilaansa. On hoitajien ja omaisten itsensä hemmottelua ja lohduttelua väittää että muut tässä kärsii eikä se potilas itse.
ap (ja kommentti 8 oli myös ap)
Tietyssä pisteessä se potilaan oma kärsimys lakkaa. Kun ei enää osaa murehtia tulevaa ja pelätä. Siihen asti se on ihan kamalaa kaikille.
Kun jouduin jättämään äidin hoitokotiin, hän itki ja huusi, ettei jää sinne, viekää omaan kotiin. Äiti kuitenkin sopeutui ja rauhoittui, nyt ollaan varmaan aika lähellä loppua neljän vuoden jälkeen. Kamala sanoa, mutta odotan sitä jo. Tämä kärsimys alkaa jo riittää.
Samat tuntemukset täälläkin, isä on sairastanut kymmenen vuotta ja enää on jäljellä vaan kuori. Hoitokoti on ihana, se helpottaa omaa oloani, kun tiedän, että isä saa parasta mahdollista hoitoa edes. En tiedä itkenkö enää hänen kuollessaan, sillä isääni ei ole ollut enää moneen vuoteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alzheimer on järkyttävä sairaus. Ennen niin mukava ja kiltti isä on muuttunut täysin toiseksi persoonaksi. Kiltistä isästä on tullut rumia puhuva, ilkeä mies. Fyysisesti pärjää kotona, ei saa kotihoitoa, mutta psyyke on jonkun muun ihmisen.
Heheh, jos isäni sairastuisi Alziin, tulisiko hänestä kiltti ja mukava isä? Ikänsä ollut rumia puhuva, alkoholisoitunut ja väkivaltainen kusipää?
Ei kaise mikään mahdottomuus ole.
Alz oli lahja elämältä. Väkivaltainen häiriintynyt isä on herttainen vanhus.
Äitini sairastui niin että oli jo kuusikymppisenä laitoshoidossa. Viimeiset vuodet vain odotin että kaikki jo loppuisi pian. Kuolema oli helpotus. Yli kymnenen vuotta huolta, murhetta ja surua. Ensimmäiset vuodet pahimpia kun äidistä tuli epäluuloinen,syyttelevä ja harhainen.Aina olin varastanut jotakin. En ollut missään hyvä. Kun sairaus eteni jotenkin helpotti. Hän luuli minua äidikseen. Puhe ja liikuntakyky meni ja viimeiset vuodet hän vain makasi täysin autettavana. Pelkään samaa kohtaloa. Suvussa paljon dementiaa..