Parisuhde/ihastuminen

Moi...paljon puhutaan siitä, että pitkässä parisuhteessa tulee suhteen ulkopuolisia ihastumisia ja että se on ihan normaalia. Maailma kun nyt on täynnä enemmän ja vähemmän ihastuttavia ihmisiä. Tästä ei kuulemma pitäisi olla huolissaan.
Missä menee sitten se raja...? Kun on kaksi mielipidettä joiden välistä koittaa itsensä löytää.
Yksi on, älä luovuta ja heitä hyvää suhdetta hukkaan jonkun ihastuksen takia. Ihastus lakkaa kun et ruoki sitä. Älä ole itsekäs ja hajoita muiden elämää.

Ok.

Toinen on tämä, että älä tuhlaa toisen elämää vaan kaiva selkäranka ja anna toisen löytää onni muualta kun kerran omat ajatukset on muualla.

Mutta milloin? Missä on se raja, etten ole itsekäs ja hukkaa hyvää suhdetta ja elämää? Milloin annan toisen löytää parempaa?

Kysymys tilanteeseen jossa parisuhde on oikeasti hyvä, on rakkautta, on läheisyyttä, eikä voisi kuvitella elämää ilman toista.
Samaan aikaan sydän hakkaa toiseen suuntaan...ei siten että haluaisi jättää nykyisen elämän.

Miten pitkässä, yli 5 vuoden suhteessa elävät olette päässeet tällaisen yli? Onko mahdollista löytää tähän sellaista eimaailmaakaatavaa näkökulmaa, että pidä kiinni hyvästä ja nauti elämän eteen tuomista hyvistä asioista...ehkä tämä ei ole maailmanloppu vaan voi tuoda jotain uutta näkökulmaa omaan elämään ja jooa virikettä toista loukkaamatta...