Onko muita joiden elämä vaan luisuu ohitse

Hep! Elämäni ei todellakaan ole mennyt niinkuin luulin nuorempana. En pysynyt terveenä, en kykene haaveilemaani ammattiin, en saanut itselleni ihanaa miestä, en saa lapsia... Nyt vain käyn töissä, kaupassa ja lenkillä. Mietin että tässäkö tämä on.

Sairastuin vähän päälle parikymppisenä mistä johtuen en voi työskennellä haaveammatissani. Sairaus vaikuttaa myös arkeeni. Luulin löytäväni hyvän miehen, joka tukisi minua vaikeina hetkinä ja haluaisi kanssani perheen. Sen sijaan löysin ok miehen joka ei jaksa tukea eikä halua lapsia. Hän ei halua auttaa minua edes koiran hoidossa, eli jää lemmikkikin hommaamatta... En saanut edes pieniä häitä mennessämme naimisiin koska miestä ahdisti. Olisin halunnut paikalle vain muutaman lähimmän ihmisen ja ravintolaillallisen.

Rahat ovat aina tiukilla. Haaveilin myös rakennuttavani omakotitalon ihanalle paikalle, mutta rahatilanne ei tule varmaankaan koskaan antamaan tälle myöten.

Kaikista elämäni haaveista olen luopunut ja alan olla sitä mieltä että elämäni on ohi. Ei ole mitään kivaa mitä muistella eikä mitään kivaa mitä odottaa. Pelkkää harmaata arkea. Onko tässä mitään järkeä?

Ei ole minkäänlaista omaa elämää, ei voi lähteä muualle kuin kovalla kiireellä käydä ruokakaupassa, kaikki entiset ystävät on hävinneet kukaan ei käy ei edes soittele.

Mitää ei voi suunnitella eteenpäin, ei edes haaveilla mistään.

Kukaan ei välitä, kukaan ei kuuntele.

Oikeutta ihmisarvoiseen elämään ei ole, muuta ei ole kuin velvollisuudet.

Yhteiskunnan ulkopuolelle pudotettu ja unohdettu omaishoitaja.

Oottepa kovia valittajia. Jokaisella joka ei ole vuodepotilas on elämä omissa käsissä.

Kyllä. Viimeiseen 11 vuoteen elämässäni ei ole muuttunut mikään muu paitsi että pääsin neitsyydestäni vihdoin eroon ja sain mt-diagnoosin. Kaikki muu on täysin samaa; sama työpaikka, sama kämppä, sama itseinho, sama yksinäisyys, edelleen ikisinkku, edelleen täysin toivonsa menettänyt.

Päivät lipuvat ohitse kuin viivaa vetäisi. On ollut vaikea hyväksyä työkyvyttömyyseläkkelle joutuminen. Köyhyys estää suuremmat suunnitelmat. Tällä en tarkoita että raha ratkaisisi millään kaikkia ongelmia mutta kyllähän se edesauttaisi joitakin asioita. Lisäksi ulkopuolinen paine aiheuttaa paineita myös itselleni. Kumppani hokee viikottain että 'mene töihin' ja moni ihmissuhde tuntuu takertuneen siihen etten ole työkykyinen. Se olisi ihmisarvoni mittari monelle henkilölle. Sosiaalinen ahdistus estää ihmissuhteiden luomisen ja ne vähätkin ovat aika yksipuolisia eli minulle usein vain valitetaan elämän ongelmista muttei muuten huomioida eikä yhteyttä pidetä. Tosin avoimuuteni on karissut matkan varrella enkä pysty enkä kykene avautumaan mistään oikein kenellekkään. Aikamoinen umpikuja johon en koskaan toivonut joutuvani. Yhtään päivää en ole ollut vapautuneesti työkyvytön.

Vierailija kirjoitti:

Hep! Elämäni ei todellakaan ole mennyt niinkuin luulin nuorempana. En pysynyt terveenä, en kykene haaveilemaani ammattiin, en saanut itselleni ihanaa miestä, en saa lapsia... Nyt vain käyn töissä, kaupassa ja lenkillä. Mietin että tässäkö tämä on.

Sairastuin vähän päälle parikymppisenä mistä johtuen en voi työskennellä haaveammatissani. Sairaus vaikuttaa myös arkeeni. Luulin löytäväni hyvän miehen, joka tukisi minua vaikeina hetkinä ja haluaisi kanssani perheen. Sen sijaan löysin ok miehen joka ei jaksa tukea eikä halua lapsia. Hän ei halua auttaa minua edes koiran hoidossa, eli jää lemmikkikin hommaamatta... En saanut edes pieniä häitä mennessämme naimisiin koska miestä ahdisti. Olisin halunnut paikalle vain muutaman lähimmän ihmisen ja ravintolaillallisen.

Rahat ovat aina tiukilla. Haaveilin myös rakennuttavani omakotitalon ihanalle paikalle, mutta rahatilanne ei tule varmaankaan koskaan antamaan tälle myöten.

Kaikista elämäni haaveista olen luopunut ja alan olla sitä mieltä että elämäni on ohi. Ei ole mitään kivaa mitä muistella eikä mitään kivaa mitä odottaa. Pelkkää harmaata arkea. Onko tässä mitään järkeä?

Kuka pakottaa olemaan tuon miehen kanssa? Itse tuon miehen valitsit ja silti valitat kaikesta.

Jep. Itse asiassa toivon ja odotan kuolemaa jo kovasti, tämä elämä on niin nähty. Eikä mulla edes varsinaisesti mikään ole huonosti. On työ, on rahaa, on kiva koti, ei ole sairauksia. Jotenkin vaan ei riitä tyytyväisyyteen ja elämänhaluun tämä rutiineja toistava elämä, jossa käydään töissä, syödään, nukutaan, loputtomiin. Miestä ja lapsia en saanut eikä läheisiä ihmisiä muutenkaan ole. Enää en edes haluaisi, olen tullut hyvin erakoksi vanhemmiten. Mutta kyllä usein ihmettelen, miksi kaltaiseni otus täällä planeetalla luonnonvaroja kuluttaa, että joutaisin poiskin jo.

Kuvittelisin, että suurimmalla osalla ihmisistä elämä nimenomaan on tasaista harmaata arkea vuodesta toiseen ja kymmenen vuotta menee ihan huomaamatta. Aika harva loppujen lopuksi pääsee oikeasti toteuttamaan mitään suuria haaveita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hep! Elämäni ei todellakaan ole mennyt niinkuin luulin nuorempana. En pysynyt terveenä, en kykene haaveilemaani ammattiin, en saanut itselleni ihanaa miestä, en saa lapsia... Nyt vain käyn töissä, kaupassa ja lenkillä. Mietin että tässäkö tämä on.

Sairastuin vähän päälle parikymppisenä mistä johtuen en voi työskennellä haaveammatissani. Sairaus vaikuttaa myös arkeeni. Luulin löytäväni hyvän miehen, joka tukisi minua vaikeina hetkinä ja haluaisi kanssani perheen. Sen sijaan löysin ok miehen joka ei jaksa tukea eikä halua lapsia. Hän ei halua auttaa minua edes koiran hoidossa, eli jää lemmikkikin hommaamatta... En saanut edes pieniä häitä mennessämme naimisiin koska miestä ahdisti. Olisin halunnut paikalle vain muutaman lähimmän ihmisen ja ravintolaillallisen.

Rahat ovat aina tiukilla. Haaveilin myös rakennuttavani omakotitalon ihanalle paikalle, mutta rahatilanne ei tule varmaankaan koskaan antamaan tälle myöten.

Kaikista elämäni haaveista olen luopunut ja alan olla sitä mieltä että elämäni on ohi. Ei ole mitään kivaa mitä muistella eikä mitään kivaa mitä odottaa. Pelkkää harmaata arkea. Onko tässä mitään järkeä?

Kuka pakottaa olemaan tuon miehen kanssa? Itse tuon miehen valitsit ja silti valitat kaikesta.

Tavatessamme hän oli erilainen. Hän sanoi huolehtivansa minusta ja olevansa tukena. Silloin olikin aivan ihana. Tiesin ettei hän halua lapsia, mutta ajattelin että hyvä parisuhde kyllä riittää ja ajattelin että voin elää ilman lapsiakin. Minulla ei ole kuitenkaan ns. "vara valita", sillä en ole mikään miss Suomi ja sairastan parantumatonta tautia. Kovin moni mies ei minua huolisi enkä halunnut jäädä yksin.

Mies ei kuitenkaan kestä vastoinkäymisiä. Kun voin huonosti ja vetäydyn pahan oloni takia hän ottaa tuskan itseensä. Auttamisen sijaan hän vaipuu itsesääliin ja surkuttelee omaa kohtaloaan kun joutuu kärsimään tautini takia. Hän syyllistää myös minua siitä kun en vain hymyssä suin sinnittele ja elä "normaalia elämää" taudistani huolimatta. Luultavasti joudun siis elämään tämän turhan elämäni yksin loppuun. Mies olisi onnellisempi ilman minua.

Ehkä on tullut katseltua liikaa esim. Salkkareita, jossa joka jaksossa tapahtuu jotain jännää. Plus tyytymätön, nariseva perusluonne - pahenee vain iän myötä.

Perse ylös penkistä ja ala elämään elämääsi. Ei sitä kukaan tule puolestasi tekemään.