Te ihmiset, jotka koette olevanne keskimääräistä vähemmän kateellisia, kertokaa miksi luulette näin olevan?

Näen vaivaa asioiden eteen joita haluan.

Miksi en ole kateellinen, hmm. Minulla on tunne, että asiat, joista jotkut ovat kateellisia, ovat vain pintaa, eikä pinta kiinnosta minua kovinkaan paljoa. Jokaisella on pinnan alla kuitenkin omat murheensa, epävarmuutensa, sairautensa ym, joista en välttämättä tiedä kitään. Ehken ole kateellinen myöskään siksi, että olen melko onnellinen, optimistinen ja hyvinvoiva. Olen melko tyytyväinen omaan elämääni enkä usko, että mikään pinnallinen asia lisäisi tyytyväisyyttäni mitenkään.

Olen elämääni kokonaisuutena varsin tyytyväinen. Tiedän myös, että jonkun toisen suurempi varallisuus, upeampi ulkonäkö tms. ei ole mitenkään minulta pois eikä mitenkään vähennä arvoani ihmisenä. Miksi siis kadehtisin, onhan se ilkeä tunne, josta ei ainakaan oma onni lisäänny.

Minulla on hyvä itsetunto.

Elän itseni näköistä ja omien arvojeni mukaista elämää.

Tiedän, mitkä arvoni ovat ja olen saavuttanut niiden mukaisia asioita. Muuta en kaipaa.

Olen itse tehnyt paljon töitä ja ottanut riskejäkin elämässä, että saan elää arvojeni mukaista elämää. Olen uskaltanut ja ollut rohkea, miksi kadehtisin ketään.

Osittain samanlaisia ajatuksia itselläni. Meillä kotona ihmisten ulkonäkö tai omaisuus eivät koskaan olleet kenenkään mielestä mielenkiintoisia, ihmisten ajatukset, ideat ja vuorovaikutus olivat. Tuo asenne oli niin vahva, että nuorena koin todellista hämmennystä siitä, kun tajusin miten eri tavalla moni muu asiat näki. En kertakaikkiaan kyennyt tajuamaan, miten vaikka autoa tai merkkitakkia voisi kadehtia.

Nykyään lapsuuden esimerkki vaikuttaa yhä, toki ajatukset ovat muokkautuneet. Olen huomannut, etten pääasiassa kaipaa samoja asioita, kuin ehkä suurin osa ihmisistä: en kaipaa kallista tai isoa asuntoa, en hienoa autoa, en oikeastaan edes parisuhdetta tai lasta, ulkomaanlomia, enkä lapsia. Asiat joita kaipaan, ovat selkeästi saavutettavissani ja itsestäni kiinni (niin kauan, kuin terveyttä riittää). Siksi on vaikea olla kateellinen muille.

Täysin immuuni en väitä missään nimessä olevani. Joskus kadehdin väsyneenä jonkun energisyyttä jaksaa aina lenkille töiden jälkeen. Tai toisen idearikkautta silloin, kun itse en nähnyt ongelmaan mitään ratkaisua. 

Ainoa "materiaalinen" asia jonka olen kokenut kadehtimisen arvoiseksi, on tietty taloudellinen turvallisuus eli se, että joko omaisuutta on sen verran tai työ sen verran varma, ettei tarvitse stressata siitä, pärjääkö jotenkin vielä ensi vuonna. Mutta onneksi tuokin on asia, jonka kohtuullisen hyvinvoiva ihminen voi lähes aina saavuttaa, eikä olekkaan aikoihin tarvinnut olla muille kade.

Terveys on asia, josta olisin aivan varmasti kateellinen jos sitä ei olisi. Se rajoittaisi vähän ongelmasta riippuen helposti monia niitä asioita, joita elämältä haluan.

Mitä kateus on?

Usein tuntuu, että kateellisuus määritellään siten, että ihminen haluaisi jotekin pahantahtoisesti toiselta onnen pois ja itselleen.

Tällaista kateutta en ole huomannut tuntevani, mutta saatan joskus toivoa/kaivata itsellekin jotain, mitä toisella on (esim huolettomuus, rakastavat ja kiinnostuneet vanhemmat, parempi rahatilanne yms.)

Nämä tunteet eivät kuitenkaan ole sellaisia, että toivoisin sen asian toiselta pois. Haluaisin vain itsellekin helpompia asioita.

Tutkimusten mukaan kateus on tärkeä piirre, koska se saa ihmisen toimimaan kohti tavoitteitaan.

Koen, ettei omaan kateuteen liity negatiivisia tunteita toisia kohtaan, joten voinko sitten sanoa etten ole kateellinen? Onko se enemmän eroavaisuuksien huomiointia, ja siihen reagointia?

Miksi sitten en tunne ikävästi toisia kohtaan? Varmaankin siksi, että minulla on perusasiat hyvin; hyvä seksielämä, rakastava parisuhdeja perhe. Muissakin elämän osa-alueissa on paljon hyvää, joten perustarpeeni ovat riittävän tyydytetyt.

Jos voisin pahoin, niin varmaan sitten tuntisin helpommin kielteisiä tunteita.

Mä kyllä tunnen kateutta, mutta en kyllä ole kovin kateellinen. En tiedä, miksi. Joku tuossa mainitsi, ettei kotona ole tavattu puhua arvottavasti muista ihmisistä, joten voi johtua siitä. Mulla ei ole hyvä itsetunto, tai ehkä joissain asioissa on, mutta yleisesti ottaen varmasti keskivertoa huonompi. Voihan jopa olla, että en ajattele ansaitsevani monia hyviä asioita. 

Olen varakkaasta perheestä ja minua on rakastettu. Mulla oli lapsena sellainen tunne, että piti vähän hävetä, kun asiat oli niin paljon paremmin kuin ilmeisesti muilla.

En ole erityisen katellinen, mutta se johtuu siitä, että olen aika vähän kiinnostunut asioista, jotka eivät liity itseeni.

Esim. useammat ystävistäni ovat miljonääriperheistä, mutta ei se jotenkin liity minuun mitenkään, niin en ole kateellinen.

Koen muiden omaisuuden ja ominaisuudet jotenkin ihan erillisinä itsestäni, niin en jotenkin ymmärrä miksi olisin kateellinen, ne eivät kosketa minua, vaan ne on sen toisen elämää.

Olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Kaikki asiat ovat oikein hyvin. 

Mulla täysin sama kuin aloittajalla, paitsi että olen kotoisin perheestä, jossa painotetaan vain ja ainoastaan materialistisia ja pinnallisia arvoja. Kaikki mitataan rahassa, kauneudessa, laihuudessa. Sain siitä lapsena ja nuoruudessa niin tarpeekseni, että kun huomasin olevan olemassa muunkinlaisia ihmisiä, käännyin heti näiden puoleen. Nimenomaan tiede, taide, politiikka ja kaikenlaiset elämän ilmiöt ovat paljon kiinnostavampaa pohdittavaa kuin jokin uusin vaatemuoti tai laihduttaminen!

Perheen mielestä olen epäonnistunut ja tehnyt kaikki väärät valinnat, nyt kun elän omannäköistäni elämää. Kyynelehtien mummo viimeksi nähdessä kertoi, miten oli nähnyt mun lapsuuden aikaisen parhaan ystävän ajamassa ”oikein kalliilla autolla”. Omasta mielestä mulla taas on kaikki niin hyvin, ettei mun todellakaan tarvitse kadehtia ketään. Riittämättömyyden tunteestahan tuo kateuden tunne taitaa muutenkin kummuta.

En tiedä syytä. Sinänsä koulussa minulle oli helppoa saada hyviä kymppejä, olen ylittänyt Mensan pääsyrajan ja olisin nuorena päässyt valokuvamalliksi. Mutta käytännössä olen ujo, hiljainen, harmaavarpusmaisesti pukeutuva hissukkanainen, joka ei isommassa porukassa uskalla sanoa juurikaan mitään, jottei kiinnittäisi huomiota tai jäisi ihmisten mieleen, koska pelkää niin kovin nälvimistä ja kiusaamista.

Koulussa minua kiusattiin siis vuosikaudet ja olen oppinut pitämään ns. kynttilää vakan alla, jotten kiinnittäisi mitään huomiota aikuisenakaan. Myös omat sukulaiseni härnäsivät ominaisuuksistani pienestä pitäen ja itsetuntoni on äärimmäisen heikko.

Tuntuu siltä, että ihan teoriassa olisi ollut moneenkin asiaan mahdollisuuksia, mutta en vain itse jaksanut tehdä asioiden hyväksi paljoakaan. Ajattelen, että ihmisen saavutukset ovat hånen oman yrittämisen, jaksamisem ja vaivautumisensa tulosta, joten mitäpä minä sellaista kadehtisin.

Ajattelen, että kateus on täysin hyödytöntä - useimmille asioille ihminen voi tehdä jotain ja niille, joille ei voi tehdä mitään, ei auta kadehtiminen tai harmittelukaan. Lisäksi lapsuudenkodissani ei ollut tapana kadehtia oikein mitään. Ehkä se on lapsuuden kasvuympäristön, ominaisuuksien ja elämänfilosofian yhdistelmä ainakin omalla kohdallani.

Mun aikani loistaa meni jo. Mitä sitä turhaan kadehtimaan.

Ohis mutta vaikutat upealta ihmiseltä.

En osaa oikein kadehtia muita, koska tiedän itse mitä haluan elämässäni tehdä, tiedän rajani ja kykyni ja mihin ne riittävät. Itsetuntoni kestää kuunnella, jos muilla menee hyvin ja käännän ne itsellenikin voimavaraksi. Kaverilla menee hyvin, joten joskus minullakin! :D Joskus olen ollut kateellinen materialistisista syistä, nykyään en niinkään. En tarvitse pleikkaria tai iphonea. En edes autoa ja noiden kustannuksetkin olisi aivan liikaa. Juuri tällä hetkellä omistan kaiken, mitä tarvitsen. Tosin liput Nightwishin keikalle ois jees ja kaverilla on... Jospa hän lähettäis mulle videota ja kuvia sieltä?

Mulla on hyvä itsetunto, osaan iloita pienistä asioista elämässä ja materia ja sen haaliminen ei ole minulle mitenkään merkityksellistä elämässä, nautin taiteesta, kirjallisuudesta, luonnosta ja liikunnasta. Tunnen oloni harvoin kateelliseksi. Voin kadehtia jotain mitä jollain on, mutta tiedostan samalla että se ei ole minulta pois, jos tuo toinen menettäisi asian jota ihailen, en olisi oikeasti onnellisempi kuin nytkään olen.

Täällä on paljon samanlaisia ajatuksia kuin itselläni. Vähän ehkä negatiivisena se, että muiden elämä ei ole kamalan kiinnostavaa ylipäätään, niin vaikea sieltä on mitään yksittäisiä palasia kadehtia.

Raskainta on kateelliset ystävät, joita tunnun keräävään ympärilleni. He kokevat olevansa jossain kilpailussa kaikkea ja kaikkia vastaan koko ajan, ja varmaan se, että minussa ei ole tuota "kilpailuhenkeä" tekee minusta heille hyvän ystävän. Seurassani voi rentoutua, koska minulla ei ole kallista autoa (esim.).

Mutta heille on todella vaikea kertoa esim uusista työpaikoista, matkoista tai mistä vaan, koska he eivät oikeastaan halua, että sinulla olisi noita asioita. Jossain määrin ystävyys perustuu siihen, että olen heitä "huonompi", heidän jossain sisäisessä arvotusketjussa. Jos tämä asetelma jotenkin muuttuu, niin en ole enää mukava, vaan uhka. Kertoilen usein paljon kaikesta epäonnesta ja noloista sattumuksista, koska ne oikeastaan huvittavat minuakin ja tuovat ehkä jotain iloa sitten heille :D

ap

Sama kuin sinulla, eli ensinnäkin tolkun vanhemmat, joilla on oikeat arvot. Hyvä lapsuus ja rakastava perhe, en jäänyt paitsi huomiosta ja hoivasta.  Uskovaisia, jolle pinnallisuus on jotain kauhistuksen, käsittämättömyyden ja säälittävyyden välimaastossa. Syvällisiä ja aitoja keskusteluja pienestä pitäen läheisessä ja kunnioittavassa ilmapiirissä.

En siis keksi syytä, miksi erityisesti olisin kateellinen, koska olen itse saanut niin paljon olen oleellisia asioita. No, tietenkin joskus häivähtää kateuden tunne, enkö esim. voisi olla yhtä kaunis kuin se tai hän, mutta ei se tunne kauaa kestä :)

En yleensä kadehdi siksi, että ongelmien määrä on kuitenkin vakio. Kaikilla on aina jotain.

Kyseinen tunnetila on myös täysin epähedelmällinen sekä negatiivista ajattelumallia jo itse itsessään ruokkiva.

Siksi mielummin ihailen, otan mallia tai vain ohitan, josko koen että joku omaa sellaista, mikä minulta muka 'puuttuu'.

Hyvä kysymys. Ehkä sen takia että tiedän että jos haluan jotain riittävän paljon niin pystyn sen työlläni hankkimaan? Ja jos en jotain saa niin en vain halua sitä kylliksi.