Lue keskustelun säännöt.
Miten nähdä valoa tunnelin päässä?
Ahdistunut äitee
24.10.2018 |
Olen reilu vuosi sitten avioliitosta eronnut kolmen lapsen äiti. 36-vuotias, ihan mukava tyyppi, jolla on ainakin jonkunlaista maalaisjärkeä päässä, että lasten kasvattaminen sujuu yksinkin. Entisen puolisoni kanssa ollaan asuttu nyt erillään noin vuoden päivät. Parisuhde päättyi monesta syystä,mm. entisen puolisoni jatkuviin, selittämättömiin raivokohtauksiin, läheisyyden puutteeseen, kommunikointipulmiin ja siihen, että itse olin äärimmäisen masentunut ja onneton etenkin loppuajasta, jolloin raivokohtauksia tuli jokaisesta väärästä sanasta. Suhteen loppupuolella ihastuin mieheen, joka tavallaan auttoi minut pois entisestä suhteestani. Fyysistä kanssakäymistä ei ollut, mutta henkisesti olin muutaman viikon uskoton entistä kumppaniani kohtaan. Edelleen tämä mies on aika-ajoin kuvioissa, en kuitenkaan ole valmis esittelemään perheelleni häntä vielä tai muutenkaan viemään suhdetta eteenpäin.
Kerroin tästä ihastumisesta ex-puolisolleni ja kerroin samalla myös erohaluista. Sain järjettömät haukkuryöpyt päälleni, entinen puolisoni mm.sylki kasvoilleni ja huoritteli lasten kuullen. Kuitenkin kaikesta huolimatta halusin tavallaan yrittää pelastaa avioliittoa vielä lasten takia ja menimme terapiaan. Käytiin pari kk terapiassa ja asuttiin tämä aika samassa talossa, eri huoneissa. Entinen puolisoni oli viikonloput menoissamme, minä lasten kanssa kotona. Hoidin kaikki laskut, ruoat jne, vähäiset säästöni menivät tällöin kaikki. Kerran olin illanvietossa tämän ihastukseni kanssa (jep, virhe! Tiedän.) ja sen jälkeen exäni uhkaili sellaisilla asioilla, että en pysty edes niitä kirjoittamaan. Terapia ei tuottanut tulosta, entinen mieheni vaan haukkui ja syyllisti minua siellä.
Kaikesta huolimatta nyt kun asun erilläni entisestä puolisostani, olen peloissani. Taloudellinen tilanne ahdistaa, pärjätään hädin tuskin jotenkin. Olen vastavalmistunut yliopistosta, työllisyysnäkymät kyllä hyvät kun saa jalan oven väliin. Syyllisyys erosta painaa niin paljon, että se vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Koen olevani superepäonnistunut ihminen. Tavallaan tulevaisuuden suhteen ei ole enää mitään odotuksia, elämä on vaan selviytymistä päivästä toiseen. Tämän ihastukseni kanssa olemisesta koen valtavaa syyllisyyttä ja ajattelen, että yhdessä rikoimme lasteni perheen. Tämä ihminen on hyvä tyyppi, luotettava, rauhallinen, sovitteleva ja selkeästi välittää minusta. Yhdessäoleminen vaan tuntuu tavallaan tuhoontuomitulta, koska suhde alkoi väärällä tavalla. Miten ihmeessä päästä eteenpäin tällaisessa tilanteessa? Pitäisikö minun vaan kylmästi lopettaa tämän miehen tapailu? Parantaako aika koskaan näitä haavoja ja jääkö lapsille ikuiset arvet erosta? Pitäisikö kuitenkin vielä yrittää entisen miehen kanssa yhdessä? Avioero on astunut jo voimaan, mutta olisiko kuitenkin mahdollisuuksia saada suhde toimimaan? Onko kenelläkään omakohtaista kokemusta samankaltaisesta tilanteesta? Viimeiset 500 vrk paininut näiden ajatusten kanssa, mutta aina olen palannut vaan takaisin lähtöpisteeseen.
Kommentit (5)
Avioero on yksi elämän isoimmista kriiseistä. Hanki ammattiapua, tarvitset selkeästi apua käydä tilanteen läpi. Tsemppiä. Kun jaksat hapuilla eteenpäin pimeässä se valo kyllä tulee sieltä jossain vaiheessa.
T. Saman kokenut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, miksi sinun kuuluisi olla sellaisen ihmisen kanssa joka kohtelee sinua huonosti?
Onko sinulla mitään itsekunnioitusta?
Syy miksi palaisit vanhaan suhteeseen on koska tahdot lapsille ehjän perheen, muttei teillä olisi ehjää. Ei rakkautta tai välinpitoa.
Parisuhde on kaksi toisistaan välittävää ihmistä.
Jos lapsesi löytää jonkun, joka kohtelee häntä väärin niin sanoisitko hänelle että kuuluu jäädä suhteeseen, koska joskus on niin alkanut?
Suhteet muuttuu, ihmiset muuttuu ja sitten ollaan joko yksin tai jonkun toisen kanssa.
Ei kenenkään pidä jäädä suhteeseen jossa voidaan huonosti.
En tiedä mitä olet puhunut siellä terapiassa, mies on itse vastuussa sanoistaan itselleen. Jos ei puhuta tosiasioita, ei terapia auta.
Minusta sinun kannattaa mennä yksin terapiaan ja puhua ääneen omia ajatuksia, silloin terapeutti voi kertoa vaikka vaihtoehtoja tai joitain tehtäviä jotka helpottavat sinun elämää. Ei kukaan voi sanoa miten täällä eletään, sinä olet omissa nahoissasi.
Mutta voitko olla senkään päätöksen jälkeen onnellinen jos palaat vanhaan suhteeseen?
Mielestäsi kuulostaa siltä että ex-miehen syyllistys on purrut sinuun. Ehkä olet ihmistyyppiä joka muutenkin ottaa itseensä aika helposti, huolehtii vähän kaikesta ja asettaa muut itsensä edelle. Sanoisin että tän hetkinen ongelmasi on se että olet kerrankin rohjennut seistä oman itsesi takana ja tehdä fiksuja päätöksiä elämälläsi, ja heti se piru olkapäällä alkaa urputtaa siitä että "voi voi kun nyt et ajatellut miestä ja lapsia, taas olet niin itsekäs" vaikka oikeastaan olet laittanut kaikki muut itsesi edelle koko elämäsi ajan.
Helppo olisi sanoa että ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja ravistele, jota näet kuinka hyvässä paikassa vihdoin olet, mutta uskon että helpommin pääset tähän tavoitteeseen kun juttelet ammattiihmisen kanssa. Omista haitallisista ajatuskuvioista voi olla vaikea päästä yli ilman ulkopuolisen apua, joten uskonkin että lyhytaikaisesta terapiasta voisi olla sinulle valtavasti apua!
Olen käynyt yksin terapiassa jo vuosia näiden asioiden takia, pohtinut eroa siellä siis ja puhunut siitä miten entinen mieheni minua ja lapsia kohtelee. Kävin myös eron jälkeen puolisen vuotta, mutta kesällä jäi tauolle töiden takia ja en ole nyt uudestaan ottanut kontaktia. Lasten kanssa käyn kasvatus- ja perheneuvolaan. Tuo on totta, että olen ihmistyyppi, jonka elämässä on aina joku kriisi meneillään. Pitäisi oppia katsomaan eteenpäin eikä vilkuilla taakse!
-ap
Ihan kuin olisit niitä ihmisiä, joilla on pakko olla joku huoli ja pelko päällään koko ajan. Kerroit, miten vaikea aviomiehesi oli, ja miten hän jopa sylki päällesi riidan aikana. Hyi! Tuota miestä nyt sitten vieläkin ajattelet ja syyllistät itseäsi?
Miten niin tulevaisuuden suhteen ei ole mitään odotuksia? Totta kai sulla on odotuksia, sullahan on kolme lastakin! Ja miten niin olisit epäonnistunut?
"Suhde alkoi väärällä tavalla." No okei, jos sen niin haluat olevan. Se on täysin itsesi asettama määritelmä. Joku muu olisi ikionnellinen, jos olisi löytänyt rinnalleen "hyvän tyypin, luotettavan, rauhallisen, sovittelevan ja sellaisen, joka selkeästi välittää." Mutta sinun täytyy tuskitella, kuinka se alkoi väärällä tavalla, joten tuhoontuomittua, ilman muuta! No, heitä tämä mies elämästäsi menemään, sillähän siitä tuskasta pääset. Etkä sitten ala katua koskaan! Toivottavasti elämääsi joskus tulee sitten vastaava mies ja "oikealla tavalla." Kun silläkin niin suuri merkitys sitten on.
Ehkä et sitten elänyt sitä avioliittoasi loppuun asti, vaan olisit halunnut kärsiä niistä miehesi raivokohtauksista, läheisyyden puutteesta ja kommunikaatio-ongelmista vielä enemmän ja kauemmin. Tämähän se naisten tapa on, kestetään huonoa liittoa vaikka hammasta purren ja sitten kun joskus viimein vanhoilla päivillään on pakko jo se ero ottaa, niin sitten ihmetellään, että miksi en tehnyt sitä ennemmin.
Anteeksi jos olen vähän ilkeä tai kyyninen, mutta minua aina ärsyttää ihmiset, jotka jahkailee ja jahkailee ja analysoi viimeiseen asti kaikkia asioitaan eikä mitään määrätietoisuutta missään. Totta kai pärjään elämässä! Olet nuori ja sulla on ne lapset, joiden takia on pärjättävä! Sulla on koulutus ja uskot saavasi töitäkin. Olet paremmassa jamassa kuin moni muu. Pää pystyyn ja eteenpäin!