Synnytyksestä vuosi ja vieläkin oireilen henkisesti

Puhu neuvolassa, tuo on hyvin mahdollisesti synnytyksenjälkeistä masennusta, mikä on ihan yleinen asia, eikä sitä kannata jäädä yksin potemaan. Tuo nimenomaan johtuu hormooneista, eli mitään masennus oireita tai muuta psyykkistä ei ole tarvinnut sairastaa koskaan aikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Puhu neuvolassa, tuo on hyvin mahdollisesti synnytyksenjälkeistä masennusta, mikä on ihan yleinen asia, eikä sitä kannata jäädä yksin potemaan. Tuo nimenomaan johtuu hormooneista, eli mitään masennus oireita tai muuta psyykkistä ei ole tarvinnut sairastaa koskaan aikaisemmin.

On mulla masennusta ollut aiemminkin menneisyydessä. Neuvolassa puhuin tästä ja sain sieltä lähetteen tuolle psykologille joka ei ikinä puhu mitään. Kävin myös synnytyssairaalassa käymässä asiaa läpi, mutta ei siitäkään ollut apua. Voimat on loppu kun tuntuu, että olen ihan näkymätön tämän asiani kanssa.

Edellinen siis ap.

Käyt läpi suruprosessia siitä, että haaveesi ja odotuksesi eivät toteutuneetkaan. Aina ei mene kuten asiat on ajatellut, se täytyy vain kyetä hyväksymään. 

Vuosi? Eikö olisi jo aika lopettaa vatvominen ja keskittyä lapseen?

Niin. Tai sitten se suuri onnen, autuuden ja täyttymyksen tunne on myytti ja vanhempien ihan sukupuolesta riippumatta pitää ihan ajan kanssa antaa sen vanhemmanrakkauden syntyä lapseen tutustumisen myötä.

Sulla on hoitamaton synnytyksen jälkeinen masennus. Googleta Äimän sivut, siellä on myös tietoa eri paikkakunnilla kokoontuvista vertaistukiryhmistä. Pyydä lähete psykiatrian poliklinikalle.

t. myös synnytyksen jälkeisen masennuksen kokenut

Minkä ikäinen olet? Ehkä toisen lapsen aika voisi olla sitten, kun esikoisen hoitaminen on jo helpottunut?

Minulla sitä vaihtoehtoa ei ole ja vauvani jäänee ainokaiseksi. Kuten sinulle, myös minulle kävi niin etten synnytyksen jälkeen jaksanut välittää vauvasta, eikä häntä minulle edes suoraan tarjottu vaan isälleen. Itse sain hänet vasta myöhemmin, ja harmittaa kyllä.

Mutta kyllä se suhde lapseen on silti ihan hyvin luotavissa. Uskon psykologisi turhauttavan, mutta ehkä kannattaisi silti vielä jatkaa käyntejä. Ehkä se hänen tyylinsä tarkoitus vielä selviää ja on hyvä? Tai jos ei, niin pyydä sellaista apua mitä tarvitset. Tai kysy voisiko ohjata sinut kollegalleen.

Ei niin, että olisit mitenkään pöpi (et ole), vaan koska itse olet huolissasi jaksamisestasi, suhteesta lapseen ja ehkä masennuksestakin. Nuo huolet kannattaa hoitaa nyt saman tienihan jo lapsenkin takia.

Vierailija kirjoitti:

Niin. Tai sitten se suuri onnen, autuuden ja täyttymyksen tunne on myytti ja vanhempien ihan sukupuolesta riippumatta pitää ihan ajan kanssa antaa sen vanhemmanrakkauden syntyä lapseen tutustumisen myötä.

Ei se ole pelkkä myytti. Mulle autuus koitti imetyksen myötä. Oikeasti olo oli kuin oltaisiin Jeesus ja Maria enkelten ympäröimänä. Lapsen vieressä nukkuminen oli toinen ihanuus.

Mutta ei tuo euforinen täyttymys missään nimessä ole välttämätön äiti-vauva suhteen luomiselle, ja joka tapauksessa kestävä vanhemmanrakkaus syntyy juuri niin kuin sanoit. Sitä kautta tullee bonuksena niitä täyttymyksen hetkiäkin! Vielä korostan ettei imetyskään ole pakollista. Tutuissani on useampia upeita, syvästi rakastavia, menestyvien lasten äitejä jotka eivät ole imettäneet.

Minkä takia aina ajatellaan, että kyseessä olisi synnytyksen jälkeinen masennus jos on traumatisoitunut/ järkyttynyt synnytyksestä? Joillain voi synnytys olla jopa hyvä kokemus, joillekin se on yhtä helvettiä eikä siitä toivukaan heti kun saa sen vauvan syliinsä. Trauma voi sitten tietysti pitkittyessään johtaa masennukseen muttei se nyt ihan asia ole.

Mulla esikoinen oli niin huono nukkumaan että luulen tilanteiden johtuneen osaksi suunnattomasta väsymyksestä, osaksi hormoneista, joku vois sanoa että sektiolla ja viikon tehollakin oli osansa asiaan. En tiiä. Mutta hitto että mielelläni annoin lasta hoitoon mummoille ekan vuoden aikana eikä puhettakaan sellaisesta 'leijonaemo'-meiningistä ettei annettais lasta edes syliin muille, mä olin vaan että joo ottakaa, saapahan hetken olla ilman. Voi kuulostaa karulta mutta oli siinä ihanaakin kaiken lomassa.

Jotain tapahtui sitten kun se oppi sanomaan "äitä". <3 Nyt kolmevuotias ja... no, sitä kuuleekin nyt sitten ihan riittämiin. :D

Täällä on sanottu ihan hyviä juttuja. Olisipa psykologi osannut sanoa edes jotain tällaista. Jotenkin kaikki aina jauhaa siitä, että vaikka synnytys sattuu helvetisti, niin saman tien kaikki unohtuu kun saa vauvan syliin. Ei unohtunut, enkä muistakaan sitä hetkeä edes kun olin sekaisin väsymyksestä ja halusin vain olla rauhassa. Ja tosiaan niin kuin tuossa sanoin, nyt tuo asia on vain kaukainen muisto, ja tilalle on tullut suru siitä, etten saa kokea ikinä toisenlaista synnytystä.

Kukaan ei synnytyksessä sanonut, että kokemani kipu on aivan normaalia ja ohjannut minua rentoutumaan, vaan ihmeteltiin, että "noinko paljon sinua sattuu?", ja nyt kukaan ei ole kertonut, että kaikenlaiset tunteet synnytyksen jälkeen ja vauva-aikana o ihan normaaleja. Tiedän sen kyllä sisimmässäni, mutta sekin auttaisi, jos joku ammattilainen vaan sanoisi sen minulle ääneen.

Nyt minulla on ihan hyvä suhde lapseen, meillä on kivaa ja nauretaan paljon yhdessä, ja rakastan häntä, mutta olen aivan uupunut.

Ap

Pienissä sairaaloissa tai kotona synnyttäneillä ei yleensä ole tuollaisia oireita. Noissa paikoissa äitiä ja tukihenkilöitä huomioidaan paremmin, koska kiire ei ole häiritsemässä kätilöiden työtä. 

Pakko Ap kommentoida tohon että miksi kukaan ammattilainen ei sanonut? Että miksi et itse ottanut selvää? Oppiminen on aina itsen vastuulla.

Sekin kannattaa sanoa neuvolassa että olet nyt uupunut. Minusta tämä on enimmäkseen uupumusta. Koin itsekin ainutkertaisen synnytyksen joka oli aivan karsea. Ja sitä seurasi puolentoista vuoden uupumus haastavan vauvan kanssa. Lepo ja palautuminen saa sinut ap palautumaan kun keskityt hyviin asioihin tässä hetkessä ja hyväksyt sen, ettei kaikkien synnytyskokemukset ole hyviä.

Tutkitusti ensisynnytys on keskimäärin traumatisoivampaa kuin raiskatuksi tuleminen.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on sanottu ihan hyviä juttuja. Olisipa psykologi osannut sanoa edes jotain tällaista. Jotenkin kaikki aina jauhaa siitä, että vaikka synnytys sattuu helvetisti, niin saman tien kaikki unohtuu kun saa vauvan syliin. Ei unohtunut, enkä muistakaan sitä hetkeä edes kun olin sekaisin väsymyksestä ja halusin vain olla rauhassa. Ja tosiaan niin kuin tuossa sanoin, nyt tuo asia on vain kaukainen muisto, ja tilalle on tullut suru siitä, etten saa kokea ikinä toisenlaista synnytystä.

Kukaan ei synnytyksessä sanonut, että kokemani kipu on aivan normaalia ja ohjannut minua rentoutumaan, vaan ihmeteltiin, että "noinko paljon sinua sattuu?", ja nyt kukaan ei ole kertonut, että kaikenlaiset tunteet synnytyksen jälkeen ja vauva-aikana o ihan normaaleja. Tiedän sen kyllä sisimmässäni, mutta sekin auttaisi, jos joku ammattilainen vaan sanoisi sen minulle ääneen.

Nyt minulla on ihan hyvä suhde lapseen, meillä on kivaa ja nauretaan paljon yhdessä, ja rakastan häntä, mutta olen aivan uupunut.

Ap

Mun lapseni täyttää keväällä 18. Eivät synnytyksen tuskat koskaan unohtuneet, joten jäi ainoaksi. Muistan edelleen sekä avautumisen puukoniskut selkään, ponnistuksen repeämiskivut ja palautumisen lonkkasäryt. Myös imetys meni pieleen tavalla, joka nykyään tunnistettaisiin d-meriksi, mutta joka tuolloin oli vain epäonnistumista. Rakastan nuortani aivan valtavasti, mutta ei se kaiken tuon jälkeen syttynyt hetkessä eikä edes kahdessa. En sitten tiedä, sairastinko jotakin diagnosoimatonta masennusta, mutta jo vauva-ajan rankkuus selittäisi sen ankeuden. T

Tämä tosin on vain oma, suppea mielipiteeni, mutta minusta on vahingollista ylläpitää noita täyttymys- ja ekstaasimyyttejä, nimittäin ne, jotka jäävät sitä vaille, tuntevat itsensä umpiluusereiksi ja täysin epäonnistuneiksi...niin kuin vanhemmuudessa ei olisi muutenkin riittämiin aihetta huonoon omatuntoon. Nuori kansalainen on muuten ihan perusonnellinen, eli hyvin kävi lopulta, vaikka vielä murrosiän myrskyissä epäilin epäilemästä päästyäni tehneeni jotain peruuttamatonta vahinkoa äiti-tytärsuhteelle vähintään jo heti laitoksella. :D

Itsellä ihan samat kokemukset. Uskaltauduin "tehdä" toisenkin lapsen reilu 3v ikäerolla, koska halusin lapselle sisaruksen ja koska halusin ns. normaalisynnytys- ja vauva-aikakokemuksen. Tiedostin kyllä, että oli riski kokea yhtä traumaattinen synnytys uudelleen, mutta otin riskin.

Tuloksena oli se, että kyllä, toinen synnytys oli todella voimaannuttava ja eheyttävä kokemus! Kaikki meni oppikirjojen mukaisesti, imetys lähti toimimaan heti ja rakkaus lapseen iski välittömästi.

Ongelmana vain on se, että katkeruuden tunteet esikoista kohtaan eivät edelleenkään ole täysin lakanneet, vaikka tiedostan, ettei traumaattinen synnytys ole hänen vikansa. Itseasiassa päinvastoin. Nyt kun sain kokea helpon synnytyksen ja vauva-ajan, konkretisoitui vielä enemmän se, että ensimmäinen oli todella vaikea.

Tunnen syyllisyyttä katkerista tunteistani ja koen, että minunkin pitäisi mennä juttelemaan asiasta jollekkin ulkopuoliselle. Esikoinen on jo 9v. ja hänelle pyrin antamaan yhtä paljon huomiota kuin kuopuksellekin ja olla tasaveroinen muutenkin, mutta siellä ne negatiiviset tuntemukset edelleen kummittelevat syvän rakkauden rinnalla :(.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on sanottu ihan hyviä juttuja. Olisipa psykologi osannut sanoa edes jotain tällaista. Jotenkin kaikki aina jauhaa siitä, että vaikka synnytys sattuu helvetisti, niin saman tien kaikki unohtuu kun saa vauvan syliin. Ei unohtunut, enkä muistakaan sitä hetkeä edes kun olin sekaisin väsymyksestä ja halusin vain olla rauhassa. Ja tosiaan niin kuin tuossa sanoin, nyt tuo asia on vain kaukainen muisto, ja tilalle on tullut suru siitä, etten saa kokea ikinä toisenlaista synnytystä.

Kukaan ei synnytyksessä sanonut, että kokemani kipu on aivan normaalia ja ohjannut minua rentoutumaan, vaan ihmeteltiin, että "noinko paljon sinua sattuu?", ja nyt kukaan ei ole kertonut, että kaikenlaiset tunteet synnytyksen jälkeen ja vauva-aikana o ihan normaaleja. Tiedän sen kyllä sisimmässäni, mutta sekin auttaisi, jos joku ammattilainen vaan sanoisi sen minulle ääneen.

Nyt minulla on ihan hyvä suhde lapseen, meillä on kivaa ja nauretaan paljon yhdessä, ja rakastan häntä, mutta olen aivan uupunut.

Ap

Mun lapseni täyttää keväällä 18. Eivät synnytyksen tuskat koskaan unohtuneet, joten jäi ainoaksi. Muistan edelleen sekä avautumisen puukoniskut selkään, ponnistuksen repeämiskivut ja palautumisen lonkkasäryt. Myös imetys meni pieleen tavalla, joka nykyään tunnistettaisiin d-meriksi, mutta joka tuolloin oli vain epäonnistumista. Rakastan nuortani aivan valtavasti, mutta ei se kaiken tuon jälkeen syttynyt hetkessä eikä edes kahdessa. En sitten tiedä, sairastinko jotakin diagnosoimatonta masennusta, mutta jo vauva-ajan rankkuus selittäisi sen ankeuden. T

Tämä tosin on vain oma, suppea mielipiteeni, mutta minusta on vahingollista ylläpitää noita täyttymys- ja ekstaasimyyttejä, nimittäin ne, jotka jäävät sitä vaille, tuntevat itsensä umpiluusereiksi ja täysin epäonnistuneiksi...niin kuin vanhemmuudessa ei olisi muutenkin riittämiin aihetta huonoon omatuntoon. Nuori kansalainen on muuten ihan perusonnellinen, eli hyvin kävi lopulta, vaikka vielä murrosiän myrskyissä epäilin epäilemästä päästyäni tehneeni jotain peruuttamatonta vahinkoa äiti-tytärsuhteelle vähintään jo heti laitoksella. :D

Kiitos tästä vastauksesta. Onko muuten lastasi koskaan harmittanut sisarusten puute?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on sanottu ihan hyviä juttuja. Olisipa psykologi osannut sanoa edes jotain tällaista. Jotenkin kaikki aina jauhaa siitä, että vaikka synnytys sattuu helvetisti, niin saman tien kaikki unohtuu kun saa vauvan syliin. Ei unohtunut, enkä muistakaan sitä hetkeä edes kun olin sekaisin väsymyksestä ja halusin vain olla rauhassa. Ja tosiaan niin kuin tuossa sanoin, nyt tuo asia on vain kaukainen muisto, ja tilalle on tullut suru siitä, etten saa kokea ikinä toisenlaista synnytystä.

Kukaan ei synnytyksessä sanonut, että kokemani kipu on aivan normaalia ja ohjannut minua rentoutumaan, vaan ihmeteltiin, että "noinko paljon sinua sattuu?", ja nyt kukaan ei ole kertonut, että kaikenlaiset tunteet synnytyksen jälkeen ja vauva-aikana o ihan normaaleja. Tiedän sen kyllä sisimmässäni, mutta sekin auttaisi, jos joku ammattilainen vaan sanoisi sen minulle ääneen.

Nyt minulla on ihan hyvä suhde lapseen, meillä on kivaa ja nauretaan paljon yhdessä, ja rakastan häntä, mutta olen aivan uupunut.

Ap

Mun lapseni täyttää keväällä 18. Eivät synnytyksen tuskat koskaan unohtuneet, joten jäi ainoaksi. Muistan edelleen sekä avautumisen puukoniskut selkään, ponnistuksen repeämiskivut ja palautumisen lonkkasäryt. Myös imetys meni pieleen tavalla, joka nykyään tunnistettaisiin d-meriksi, mutta joka tuolloin oli vain epäonnistumista. Rakastan nuortani aivan valtavasti, mutta ei se kaiken tuon jälkeen syttynyt hetkessä eikä edes kahdessa. En sitten tiedä, sairastinko jotakin diagnosoimatonta masennusta, mutta jo vauva-ajan rankkuus selittäisi sen ankeuden. T

Tämä tosin on vain oma, suppea mielipiteeni, mutta minusta on vahingollista ylläpitää noita täyttymys- ja ekstaasimyyttejä, nimittäin ne, jotka jäävät sitä vaille, tuntevat itsensä umpiluusereiksi ja täysin epäonnistuneiksi...niin kuin vanhemmuudessa ei olisi muutenkin riittämiin aihetta huonoon omatuntoon. Nuori kansalainen on muuten ihan perusonnellinen, eli hyvin kävi lopulta, vaikka vielä murrosiän myrskyissä epäilin epäilemästä päästyäni tehneeni jotain peruuttamatonta vahinkoa äiti-tytärsuhteelle vähintään jo heti laitoksella. :D

Kiitos tästä vastauksesta. Onko muuten lastasi koskaan harmittanut sisarusten puute?

Ap

Ei, olen kysynyt. Sinänsä vähän hämmentävää, sillä hän on minun näkökulmastani yltiösosiaalinen ekstrovertti ja rokotettu grammarineulalla. Kavereita on paljon, ja niissä on kuulemma riittämiin tekemistä. - Niin oli aikanaan minullakin, joka olen myös ainokainen, mutta aivan eriluonteinen toista ääripäätä, kokomörkö ja puolierakko.