Synnytyksestä vuosi ja vieläkin oireilen henkisesti

Vierailija kirjoitti:

Täällä on sanottu ihan hyviä juttuja. Olisipa psykologi osannut sanoa edes jotain tällaista. Jotenkin kaikki aina jauhaa siitä, että vaikka synnytys sattuu helvetisti, niin saman tien kaikki unohtuu kun saa vauvan syliin. Ei unohtunut, enkä muistakaan sitä hetkeä edes kun olin sekaisin väsymyksestä ja halusin vain olla rauhassa. Ja tosiaan niin kuin tuossa sanoin, nyt tuo asia on vain kaukainen muisto, ja tilalle on tullut suru siitä, etten saa kokea ikinä toisenlaista synnytystä.

Kukaan ei synnytyksessä sanonut, että kokemani kipu on aivan normaalia ja ohjannut minua rentoutumaan, vaan ihmeteltiin, että "noinko paljon sinua sattuu?", ja nyt kukaan ei ole kertonut, että kaikenlaiset tunteet synnytyksen jälkeen ja vauva-aikana o ihan normaaleja. Tiedän sen kyllä sisimmässäni, mutta sekin auttaisi, jos joku ammattilainen vaan sanoisi sen minulle ääneen.

Nyt minulla on ihan hyvä suhde lapseen, meillä on kivaa ja nauretaan paljon yhdessä, ja rakastan häntä, mutta olen aivan uupunut.

Ap

Tiedän varmaan aika pitkälti, miltä sinusta tuntuu. Mulla jäi myös esikoisen synnytys monella tapaa kaihertamaan mieltä eikä siihen ollut saatavilla kauheasti apua. Poika on nyt 4-vuotias ja vasta nyt voin kirjoittaa tästä ilman, että itkettää ja ahdistaa. Omalta osaltani suurin apu traumaattisen synnytyksen käsittelyyn oli seuraavan lapsen synnytys, joka sujui ongelmitta. Pääsin kokemaan myös sen ilon tunteen synnytyksen jälkeen, pakokauhun sijaan.

Mutta. Kummallakaan kerralla en rakastunut ja kiintynyt vauvaan heti. Tähän varmasti vaikutti hormonit, mielialanvaihtelut ja kuten sinullakin, taipumus masennukseen. Sanoisin, että hyödyllisintä oli purkaa ajatuksia ihan oikeasti täällä vauvapalstalla :D Sain paljon vertaistukea - pystyisitkö sinäkin hakemaan sitä neuvolan kautta, jos löytyisi jokin ryhmä, jossa synnytyskokemuksista voisi keskustella?

Iso halaus sinulle, ap. Hienoa on, että pyrit käsittelemään ja työstämään ajatuksiasi, koska ainakin oman kokemukseni perusteella sanoisin, että mitä enemmän sitä synnytystä käy mielessään läpi, sitä paremmin siitä pääsee yli. Myös vanhempainvapaan loppuminen voi auttaa asiaan, kun elämään tulee niin paljon muuta sisältöä.

Mulla on ollut monenlaista ongelmaa ja kun yritin puhua psykiatrille synnytyksessä traumatisoitumisesta lapsuuden aiheuttamien ongelmien lisäksi, hän nauroi ääneen. Mua ei kuitenkaan naurattanut silloin aikanaan. Käynnistetty synnytys oli vaikea ja päätyi sektioon. Kalvojen puhkaiseminen aiheutti sellaisen kipushokin että filmi katkesi. Toinen filmin katkeaminen tuli sektion jälkeen. Kun lähdin sairaalasta, tunsin itseni marssilaiseksi vieraalla planeetalla. Katsoin arkisia askareitaan toimittava ihmisiä niin kuin he olisivat toista lajia johon en itse kuulu. Rupesin pelkäämään tosissani asteroidin iskeytymistä maahan ja supertulivuoren purkauksia. Tilanne helpottui kun keksin ruveta asettamaan aikarajoja turvassa olemiselle. Tyyliin melko todennäköisesti olen turvassa lapseni kanssa seuraavan tunnin. Siitä se piteni päiviksi ja viikoiksi pikku hiljaa. Myöhemmin luin sattumalta post-traumaattisesta stressireaktiosta ja ajattelin lukiessani että tuohan on juuri niin kuin minä synnytyksen jälkeen. Erityisesti kolahti ajatus tulevaisuuden lyhemisestä, joka mielestäni oli juuri tuota maailmanlopun pelkäämistä. Toista lasta ei tullut.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut monenlaista ongelmaa ja kun yritin puhua psykiatrille synnytyksessä traumatisoitumisesta lapsuuden aiheuttamien ongelmien lisäksi, hän nauroi ääneen. Mua ei kuitenkaan naurattanut silloin aikanaan. Käynnistetty synnytys oli vaikea ja päätyi sektioon. Kalvojen puhkaiseminen aiheutti sellaisen kipushokin että filmi katkesi. Toinen filmin katkeaminen tuli sektion jälkeen. Kun lähdin sairaalasta, tunsin itseni marssilaiseksi vieraalla planeetalla. Katsoin arkisia askareitaan toimittava ihmisiä niin kuin he olisivat toista lajia johon en itse kuulu. Rupesin pelkäämään tosissani asteroidin iskeytymistä maahan ja supertulivuoren purkauksia. Tilanne helpottui kun keksin ruveta asettamaan aikarajoja turvassa olemiselle. Tyyliin melko todennäköisesti olen turvassa lapseni kanssa seuraavan tunnin. Siitä se piteni päiviksi ja viikoiksi pikku hiljaa. Myöhemmin luin sattumalta post-traumaattisesta stressireaktiosta ja ajattelin lukiessani että tuohan on juuri niin kuin minä synnytyksen jälkeen. Erityisesti kolahti ajatus tulevaisuuden lyhemisestä, joka mielestäni oli juuri tuota maailmanlopun pelkäämistä. Toista lasta ei tullut.

Minullakin on jonkinlainen pelko tulevaisuuden lyhenemisestä, mutta se ilmenee siten, että minulla on jotenkin kamalan kiire elää. Tuntuu, että tekisi mieli jättää mies ja lapsi, jotta ehtisin vielä kerran elää itseäni varten, koska minulla ei ole paljoa enää elämää jäljellä ennen kuin olen vanha. Olen siis 30. Ja kaikkia tuollaisia ihme juttuja ollut mielessä. Ja ihan kohta kuolen, ja elämä vaan valuu ennen sitä ohi täydessä sumussa. Ei mitään tuollaisia ajatuksia kuin sinulla, mutta häiritseviä. Vaikea selittää, mutta kuitenkin tuo tulevaisuuden lyheneminen kuulosti kuvaavalta.

Ap

Luin ketjua vain sieltä täältä. En usko, että välttämättä kärsit synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Ehkä synnytys ei vai mennyt niinkuin ajattelit, sitä tapahtuu paljon ja se on normaalia. Onhan äidiksi tuleminen yksi järisyttävimpiä kokemuksia. Ei kaikki tunne euforiaa synnytyksen jälkeen ja se on Ok ja normaalia. Vauva-aika on myös raskasta heräilyineen ja vaikuttaa jaksamiseen. Itselle kävi niin, että jouduin vuodelepoon viikolla 30, 4 vkoa. Kuuntelin sairaalassa vastasyntyneiden itkuja ja vain toivoin, että omani olisi myös terve. 4 viikkoa oli piiitkä aika miettiä, että synnytänkö terveen lapsen. Mietin monesti kuinka onnellinen äiti olisin, kun kaikki vihdoin olisi ohi ja asiat hyvin vauvan kanssa. Vauva syntyi sitten 4 vkon sairaalapätköttelyn päätteeksi keskosena, viikolla 34. Kaksi viikkoa kävin Keskosta hoitamassa tunnollisesti ja imettämässä. En tuntenut euforiaa. Pitkään tuntui, että voisin työntää vauvani takaisin sinne mistä tuli. Toisen lapsen synnyttyä tuntui välittömästi joululta. Olin niin sfääreissä monta kuukautta. Ja esikoista kohtaan rakkaus nousi pikku hiljaa, mutta se vei aikaa, vuosia. Jokainen synnytys on erilainen. Anna aikaa tunteillesi ja parhaasi mukaan pyri tukemaan suhdettasi vauvaan. Kyllä se sieltä tulee, välillä kestää vähän kauemmin.