Onko " sijaislapsissa" sellaisia joukossa, joista alunperin voidaan sanoa, että asuvat aikuisikään sijaisperheessään?

Mistä ihmeestä tulee se huima oletus että adoptoivat perheet eivät voisi olla lapsiperheitä?



Itse asiassa valtaosa adoptioneuvonnassa olevista perheistä on nykyisin lapsiperheitä joissa on ennestään joko bio- tai adoptiolapsia. Adoptiovanhemmiksi haluavilla on usein hyvinkin paljon kokemusta lapsiperheen elämästä ja erittäin paljon tietämystä esim. erityislapsista ja erityistarpeista ihan jo siksi että adoptiolapsikin on aina periaatteessa erityislapsi.



t. numero 3 jolla oli 2 lasta (joista toinen erityislapsi) siinä vaiheessa kun adoptioneuvonnassa sijoituslasta ehdotettiin.

ja 90% on jollain tavalla erityislapsia. Tällainen rassaa aina myös perheen isompia lapsia, jotka voivat kokea tilanteen raskaana. Tämä siis ap:lle, en usko että tuo sijaisvanhemmuuden mahdollinen purku olisi siis biologisia lapsiasi ajatellen suurin murheesi.

Sijaislapsia ei ole. On sijoitettuja lapsia. Kaikki sijoitetut lapset eivät tule kurjista oloista. Sijoitukseen voi olla monia eri syitä.

pitäisi olla enemmän oikeuksia. Itse olen kasvanut lapsuuteni sijaisperheessä, mutta minun epäonnekseni äitini- joka ei käynyt minua kertaakaan katsomassa, ei antanut lupaa adoptioon.

Kovasti olisin nyt aikuisiällä tätä arvostanut.

Mielestäni suurinta rakkautta on joskus luopuminen. Jos hän olisi ajatellut enemmän minua, kuin oikeuksiaan äitinä hän olisi antanut suostumuksensa.

pysyvään sijoitukseen, luulen että vauvoja ei juuri tule muuten kuin päihde- ja mt-perheistä sijoituksiin. Isompia lapsia ' normaaleista' perheistä voi toki tulla esim. vanhemman kuolemaan johtavan sairauden vuoksi :(

Mutta usein sijaislapset on vähän vanhempia lapsia, jotka kaikesta huolimatta rakastavat biovanhempiaan niin kuin lapset rakastavat.

Vierailija:

Paskat niistä vanhemmista. Tärkeintä on, että sille sijoitetulle lapselle pystytään tarjoamaan turvallinen lähtökohta elämään.

Minulla on vauvaikäinen sijoitettu lapsi. Tarkoitus ja toive on että lapsi palaa omaan kotiinsa.

T. olin kaiketi sitten se 9

Mielestäni biovanhempien etu menee monesti lapsen edun edelle ja se on todella väärin.

Sosiaalitoimiston valta menee vanhempien ja lapsen ohi.

Jo sijoitettua lasta ottaessa täytyy olla selvillä se, että aina on tavoite lapsen palaamisesta omille vanhemmilleen. Itse tulen olemaan lapsen tukiperheenä vielä kotiutuksen jälkeenkin.

huostaanottoa. (Ja näin ihan tilastolisestikin on)



Sitäpaitsi suomessa huostaanotetaan vasta sitten kun vanhemmat on todella huonossa jamassa, eli harva siitä enää nousee jaloilleen...

Ja tosiaankin kuulosti siltä että pula sijaisvanhemmista on sellainen että melkein mitä vain ehtoja saisi laittaa kunhan jonkun lapsen suostuisi ottamaan....



Esim. meille sosiaalityöntekijä oli valmis lupaamaan että saisimme mahdollisimman pienen ja terveen vauvan jonka " kotiinpaluu" olisi äärimmäisen epätodennäköistä, eli sijoituksen jatkuminen aikuisikään lähestulkoon varmaa. Lisäksi olisi saanut jopa esittää toiveita vanhempien taustoista (esim. kieltäytyä huumevauvoista tms.) ja siitä haluaako yhteyttä pitäviä sukulaisia vai ei.



Myös kustannusten korvaamisessa olisi kaiketi ollut jotain neuvottelumahdollisuuksia esim. kotonaoloajalta maksettavasta korvauksesta (kun vanhempainpäivärahaa ei sijoituslapsesta saa, vaan pitää olla palkatta pois töistä ja sossu maksaa vain hoitorahaa joka meidän tapauksessamme olisi ollut ihan naurettavan pieni verrattuna mahdolliseen vanhempainpäivärahaan), mahdollisista ulkomaanmatkoista jne.





Meillä sijoituslapsen ottaminen kaatui siihen että matkustelemme todella paljon ja varsin usein ex tempore lyhyellä varoitusajalla. Emme myöskään pidä poissuljettuna mahdollisuutta muuttaa joskus ulkomaille. Sijaislapsen kohdalla jokaiseen ulkomaanmatkaan tarvitaan sossun lupa jota ei välttämättä saa ihan yhdellä puhelinsoitolla eikä ulkomaille muutto tai pidempiaikainen ulkomailla oleskelu ole käytännössä mahdollista.

Vaan sijoitettuja lapsia. Kyllä huostaanotto voidaan purkaa missä tahansa vaiheessa, vaikka lapsi olisi ollut 10 vuotta sijoitettuna. Riippuu täysin tapauksesta. Jos vanhemmilla on ollut tiivis yhteys lapseen ei ole mitään syytä olla purkamatta huostaanottoa jos siihen on mahdollisuus. Tavoitteena on aina että lapsi voisi palata omien vanhempiensa luo. Joskus toki voidaan arvailla jo sijoituksen alussa, ettei vanhemmista tule olemaan hoitajiksi.

että sijaislapsesta haaveillaan " omaa" lasta. Ja onhan se ihan ymmärrettävää.

Minusta se ei tue kenekään etua. Sijaisvanhemmuus on raskata nimenomaan sen takia, että lapsen biosukuun pitää pitää yhteyttä, voi joutua uhkailujen kohteeksi, paljon byrokratiaa.

Kyllä sijaislapseen kiintyy ihan kuin omaansa sen uskon, mutta suosittelisin sitä kuitenkin vasta lapsiperheisiin.

Oma kokemus vanhemmuudesta on mielestäni pohja koko toiminnalle.

Jollei vanhemmat sitten ole sitä tyyppiä jotka käy katsomassa kerran vuodessa jos silloinkaan. Sivusta olen seurannut eikä biovanhempien kanssa sumpliminen ole aina ihan helppoa hommaa.

Koko tänä aikana biovanhemmista ei ole kuulunut yhtään mitään, eivät ole tulleet tapaamisiin, eivät soittele, eivät kirjoittele. Sijoitusperhe ei edes tiedä, missä biovanhemmat asuvat tätä nykyä.



Ja huostaanotto tapahtui e r i t t ä i n kurjista oloista, eli en usko, että lasta koskaan, ikinä annetaan takaisin.



Riippuu tosiaan niin paljon tapauksesta, että miten sijoituksen pysyvyys sitten sumpliintuu.. Mutta totta on, että miehen sisko puolisonsa kanssa halusi adoptiota, mutta heille suositeltiin sijaisperheeksi ryhtymistä.. se olisi kuulemma heille parempi, mutta kukaan ei perustellut, miten?

miksi vanhemmilla Suomessa on lähes rajattomat oikeudet lapsiinsa. Ihan sama, vaikka yrittäisi tappaa, niin lasta ei anneta adoptoitavaksi rakastavaan perheeseen, vaan ' oikea' vanhempi saa kummitella lapsen elämässä ikuisuuksiin :(

Paskat niistä vanhemmista. Tärkeintä on, että sille sijoitetulle lapselle pystytään tarjoamaan turvallinen lähtökohta elämään.



Minut on sijoitettu perheeseeni hieman alle 2-vuotiaana ja vanhempani saivat adoptoitua minut muutaman vuoden päästä. Tuon kahden vuoden aikana bioäitini ei käynyt tapaamassa minua kertaakaan, vaikka lähtökohtani eivät mitenkään erityisen kurjat olleetkaan.



Minusta on ollut kasvamisen kannalta tärkeää, että minulla on ollut yksi äiti ja yksi isä. Toki olen taustoistani tiennyt aina eli niin kauan kuin olen asiasta jotain ymmärtänyt.