***Kaikki yksinäiset ihmiset, Hoi!***

Myös yleistä keskustelua aiheesta olisi kiva lukea. Ap

Minä en ole tuossa mielessä yksinäinen, koska en ole erakko enkä pidä erakkoudeesta.

Olen kuitenkin aika ronkeli seurani suhteen ja laatu on aina korvannut määrän. Sitten on tullut kuolemaa, eroa ja ruuhkavuosia, mistä syystä olen todella paljon yksin ja kärsin siitä. 

No itse en ole enää aktiivinen. Ennen koitin saada ihmisiä mukaan, mutta heillä oli outoja tekosyitä. Ulkomailla seuraani tunkee aina porukkaa miehiä ja naisia. joskus suomessakin, mutta kun he kuulevat, että olen yksin baarissa niin kiinnostus lakkaa ja minua kohdellaan kuin olisin pedpfiilimurhaaja.

Mies 

ps. teoriani on, että tarvitaan yksi kaveri saadakseen uusia koukkuun.

Siinä vaiheessa teini-ikää kun olisi pitänyt treenailla tutustumista tyttöihin minut kiusattiin ikäryhmän ulkopuolelle. Päädyin viettämään melkein kolme vuotta täysin yksin, ilman kontaktia ikätovereihin. Kiusaamisen ja sen "hoitamisen" traumat ovat hel...in syvällä ja ne saavat minut suhtautumaan ihmisiin keskimäärin epäluuloisesti vielä tässä keski-iän kynnyksellä. Jostain on myös syntynyt uskomus jonka mukaan elämässä yleensäkään ei tapahdu hyviä asioita. Kun joskus pilkahtaa sellainen toivo että voisi syntyä uusi ihmissuhde, mieleni talloo tämän toivon varsin nopeasti sammuksiin: loppu tulee viimeistään siinä vaiheessa kun toiselle paljastuu millainen ihminen olen. Näin siis mieleni toimii.

Sanoisin että minulla on yksi ystävä. Asumme varsin lähellä toisiamme mutta hänen kiireidensä takia tapaamme ehkä 2-3 kertaa vuodessa. Olemme tunteneet lähes 20 vuotta, tapasimme harrastuksen parissa. Erään työkaverin kanssa on myös mahdollista puhua silloin tällöin kunnolla.

Haluaisin ystävyyssuhteilta tiettyä syvällisyyttä. En todellakaan jaksa tyhjäpäistä hölötystä tai esim. joukkuelajeissa yleistä uhohenkeä. Ap:n kysymys miten suhtaudut baarissa lähestyviin ihmisiin sai minut naurahtamaan. Vai että baariin pitäisi uskaltautua? Tuntuu että olen näkymätön ja syvästi kelpaamaton ihminen eikä tulisi mieleenkään mennä mihinkään kuppilaan.

Ap:n aloituksen viimeinen kappale lämmitti sydäntä. Toivottavasti saat selville kaipaako hän seuraasi vai ei. Tuurilla voitte olla toisillenne hyvinkin arvokkaat ystävät tulevaisuudessa!

Olen ainoa lapsi ja asuimme kaukana kaupungin melskeestä ja kenestäkään ikätoverista, joten jo lapsena opin olemaan yksin silloin kun en ollut koulussa. Tai opin olemaan yksin, mutta samalla en myöskään oppinut niitä sosiaalisia taitoja, joita tuossa iässä yleensä opitaan. Olin myös koulukiusattu ja kavereita oli, mutta uusiin kavereihin tutustuminen oli mahdotonta, kun oli kiusatun leima ja kaikki välttelivät.

Tavallaan olen vahva yksin, mutta ihmisjoukoissa ja tapahtumissa tunnen itseni usein pohjattoman yksinäiseksi. Viihdyn yksin omia asioitani puuhaillen, mutta ulkopuolisuuden tunne vaivaa silloin kun pitää käydä ns. ihmisten ilmoilla. Tuntuu, etten jotenkin osaa ottaa kontaktia ihmisiin; mielestäni minulle ei ole ongelma puhua tuntemattomillekin, mutta kai silti jollakin tavalla tiedostamattani viestitän jotakin, mikä tekee kaverustumisesta mahdotonta. Ehkä olen tuollainen vaikeapääsyinen saari, vaikka mielestäni olen lämmin ja mukava.

Jos joku lähestyy minua ystävällisin elkein, otan mielestäni ihmisen lämpimästi vastaan ja juttelen mielelläni. Riippuu tietysti lähestymistavasta, ja vastakkaisen sukupuolen edustajan lähestymisen (olen nainen) voin ottaa jopa loukkaavana. Helposti tulee paha mieli ja tunne, että minussa on jotakin vialla, kun en kiinnosta ketään persoonana, mutta baarilähestyjille kelpaisin kuitenkin seksiobjektina. Joskus varmasti torjun epähuomiossa myös niitä, jota oikeasti lähestyisivät vain keskustelu- ja kaverustumismielessä.

Olen aina ajatellut olevani ulkoisesti luotaantyöntävä, mutta pahemmankin näköisillä ihmisillä on paljon kavereita. Kai olemukseni sitten vain on jotenkin torjuva ja ehkä kanssani sitten vain ei ole helppoa jutella, vaikka tunnen oloni avoimeksi uusille tuttavuuksille. Isossa porukassa minulle on vaikeaa jutella, kaksin puhun mielelläni, jos koen, että toinen suhtautuu minuun positiivisesti.

Uskallan tehdä asioita yksinkin, mutta päivästä riippuen saatan joskus myös pitkällisesti johonkin lähtemiseen valmistauduttuani palata muutaman sata metriä käveltyäni kotiin, kun tunnen itseni huonoksi ja vääränlaiseksi. Tuntuu, että kaikki näkevät jo kaukaa, että tuolta tulee tuollainen huono ja erilainen, jota kuuluukin vältellä.

Minuun tutustuu parhaiten kahdestaan tai pienellä porukalla. Jos paikalla on paljon ihmisiä, sulkeudun helposti ja jään kuuntelijan rooliin. Silloin minuun voi koettaa ottaa kontaktia puhumalla suoraan minulle niin, etten pelkää jääväni äänekkäämpien keskustelijoiden "jalkoihin" tai vaikka avata keskustelun silloin kun muut menevät hetkeksi pois, tai minut kohtaa sattumalta jossakin kaksin. Katsekontakti ja hymy ovat minulle tärkeitä, tärkeämpiä kuin ohimenevät sanat. Ne saavat minut tuntemaan oloni hyväksytyksi.

Vierailija kirjoitti:

No itse en ole enää aktiivinen. Ennen koitin saada ihmisiä mukaan, mutta heillä oli outoja tekosyitä. Ulkomailla seuraani tunkee aina porukkaa miehiä ja naisia. joskus suomessakin, mutta kun he kuulevat, että olen yksin baarissa niin kiinnostus lakkaa ja minua kohdellaan kuin olisin pedpfiilimurhaaja.

Mies 

ps. teoriani on, että tarvitaan yksi kaveri saadakseen uusia koukkuun.

Myönnettäköön että jos näen yksinäisen miehen baarissa niin ennakkoluuloja sattaa syntyä. "Hän on vain pimpan perässä". Sitten myös se iso ero itseeni kummastuttaa, koska en itse ikinä uskaltaisi mennä yksin baariin, leffaan, hyvä jos syömään. Ja kun nämä laittaa rinnakkain niin minähän se olen joka kuulostaa epästabiililta, vaikka ystäviä/seuraa löytyykin 😅 ap

Mikä yksinäisyyden aiheuttaa? Luottamuspula. Kun saat tarpeeksi pskaa niskaan "kavereiltasi", et enää luota keneenkään etkä osaa/halua enää ihmisiä elämääsi. Mielummin yksin kuin huonossa seurassa jossa on jatkuvasti paha olo.

Millaiselta sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu? Mulle kehittynyt vuosien yksinäisyyden jälkeen sos tilanteiden pelko. En halua että kukaan puhuu mulle/katsoo mua. Olen aina ollut ujo ja arka joten se varmaan edesauttanut tuota sos tilanteiden pelon kehittymistä.

Onko se ongelma sinulle vai oletko vahva yksin? Joskus on, joskus ei. Hyviä ja huonoja päiviä.

Onko se vaikeuttanut seurustelusuhteiden luomista? En ole koskaan seurustellut eikä yksikään mies ole koskaan lähestynyt mua. Nuorempana lähestyin itse; aina pakit ja haukut päälle että olen ruma. En enää aio lähestyä miehiä ja olen jo hyväksynyt sen faktan etten tule koskaan seurustelemaan.

Entä jos joku ihminen lähestyy teitä esim. baarissa ystävällisin elkein miten suhtaudut? Ei ole koskaan lähestynyt enkä osaa edes kuvitella tuollaista tilannetta. JOS niin kävisi, varmaan kysyisin että "onks sulla joku veto tulla puhumaan baarin rumimmalle naiselle?" En voi uskoa että yksikään mies lähestyisi mua vilpittömästi koska olen "kaunis" sillä tiedän etten ole.

Mitä muut ihmiset ajattelevat sinusta omasta mielestäsi? Olen usein kuullut että vaikutan ylimieliseltä (totuus: olen ujo)

Uskallatko tehdä asioita yksin esim leffa vai jäätkö kotiin? Leffassa en ole pystynyt käymään yksin, sillä en käy siellä edes seuran kanssa koska saan ahdistuskohtauksen. Matkustelen yksin, luojan kiitos lähdin nuorena yksin reissuun, jos en olisi lähtenyt, en enää vanhempana uskaltaisi. Olen matkustanut noin 20 kertaa yksin. Baarissa kävin kerran yksin ja oli ihan hirveää. Itkien kotiin ja vannoin etten mene enää ikinä.

Kumpaa sukupuolta edustat? Nainen tietääkseni vaikka tissejä ei olekkaan

Miten joku uusi ihminen voisi teitä lähestyä/auttaa niin että kaveruus toimisi? Tms? En enää halua kavereita ja toivon ettei mua lähestytä.

Numero 5 unohti vastata yhteen kysymykseen: Seurustelusuhteita minulla on ollut, pitkiä sellaisia, ja niitä olisi kyllä tarjolla edelleenkin. Tämä taas on saanut minut pitämään miehiä tyhminä ja/tai hyväksikäyttävinä, kun kuitenkaan en vaikuta kelpaavan kenellekään pelkästään ystäväksi. Etenkään naisille. En kai vain osaa olla kuten ihmisen pitäisi. Olen pohtinut, että ehkä vaikutan kylmältä ja epäluotettavalta, koska en itsekään luota ihmisiin.

Kiitos tarkkaan kuuvaavista ja aihetta hienosti avaavista vastauksista. 5:lta sain hyviä vinkkejä miten lähestyä asiaa hienotunteisesti uutta kaverisuhdetta lämmitellessä. Jotenkin todella luonnollinen tuo yksinäiseksi jäämisen tie. Yksinäiset ihmiset eivät olekaan mitään kamalia ihmishirviöitä, joita ihmiset välttelevät syystä, vaan heidän elämä on vaan muokkaantunut epäonnien myötä sellaiseksi esim. tuo koulukiusaus.

7:n tarina voisi ihan hyvin olla minä, sillä poden todella isoa sosiaalisten tilanteiden pelkoa, olen ujo ja arka ja se hankaloittaa elämääni monelta osin. En ole vain saanut koskaan takkiin ystäviltäni niin uskallan luottaa. Kaverit ovat oma turvatiimi niin että uskallan olla aktiivinen maailmassa ja jos vaikka esitelmää pitäessä purskahdan itkuun voi sille ystävien kesken jälkikäteen nauraa. Ap

En tiedä miltä tuntuu kuulua kaveriporukkaan. En ole koskaan kuulunut mihinkään. En koulussa, töissä enkä kotona. Vanhemmillani oli omia ongelmia ja kiireitä. Harrastin nuorena tanssimista mutta kun joulujuhlaesitys oli niin olin varmaan ainut jonka vanhempia ei kiinnostanut tulla katsomaan. Minuakiusattiin siinä tanssiryhmässä koska olin kömpelö, pieni ja ujo. Ylä-asteella isäni oli paljon poissa kotoa työasioiden takia. Äiti oli töihin uupunut ja masentunut. Yhden joulun muistan kun isä oli matkoilla ja olin äidin kanssa kahdestaan. Hän ei noussut sängystä koko päivänä. Varmaan jotain masennus lääkkeitä oli syönyt. En kertonut isälle mitään. Paistoin uunissa pipareita ja paketoin itselleni lahjan ja leikin joulua. Äiti oli antanut rahaa kun ei jaksanut itse mennä ostoksille. Silloin huomasin että olen todella poikkeavalla tavalla erilainen verrattuna kaikkiin kouluni muihin oppilaisiin. Minun täytyi valehdella kaikille kotioloistani. Se kun on salaisuus joka painaa mieltä, eriyttää muista... Jouduin esittämään muuta kuin olen. Identiteetti ei kehittynyt oikein. Sosiaaliset taidot ei kehittyneet. Minusta tuli kyllä hyvä pitämään itsestäni huolta, koska oli pakko. En osaa vieläkään olla muiden ihmisten kanssa. Haluaisin tuntea kuuluvani johonkin ja olla rakastettu mutta en osaa antaa, en osaa ottaa vastaan.