Lue keskustelun säännöt.
Miten muutuitte henkisesti ikävuosina 20-30?
30.09.2018 |
Täytin juuri 26, ja ajatukseni tuntuvat vierailta. En koe viimeisen muutaman vuoden aikana muuttuneeni juurikaan, tai erityisesti kypsyneeni, mutta ajatusmaailma on jonkin verran muuttunut (vai onko se sitten kypsymistä?).
20-vuotiaana vaihdoin miehiä kuin sukkia, ja elämän tärkein päämäärä oli matkustella mahdollisimman paljon. Biletys ei kiinnostanut silloinkaan, mutta elämä oli todella huoletonta.
Viime vuodet ovat olleet rankkoja, ja kuvitelmat hienosta elämästä ovat karisseet. Olen sairastanut masennuksen yliopisto-opintojen aikana ja ollut väkivaltaisessa parisuhteessa. Nyt olen onneksi hyvän miehen kanssa, ja haaveilen perheestä ja omasta asunnosta. Matkustelu on edelleen kivaa, mutta kerta-pari vuodessa riittää, ja yövyn hostellin sijaan mieluummin hotellissa. Elämä on ihan mukavaa, mutta mitään adrenaliinipläjäyksiä en ole kokenut vuosiin.
Pidän lukiolaisia todella nuorina, ja katson järkyttyneenä teinien pukeutumistyyliä. Luotan kyllä nuoriin, mutta suoraan sanottuna tuntuu, että minusta on tullut katkera vanha keski-ikäinen, joka vihaa jokaista parikymppistä, vaikka en olekaan vielä levinnyt.
Kertokaa omia kokemuksianne, todella palan halusta kuulla. Ihminenhän kehittyy läpi elämän.
Kommentit (32)
Mä oon 21v ja matkustelu on parasta :D ollaan nytkin poikaystävän kanssa balilla!! Tää on huikee paikka :) kannattaa käydä, täällä on lapsiperheitäkin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
20v maailma oli avoin ja täynnä mahdollisuuksia, kavereiden kanssa baariteltiin, reissattiin ja iskettiin naisia. Nyt (31v) kaverit ovat vakiintuneet eikä niitä näe kuin tuurilla kerran vuodessa, kaikki tuntuu toivottomalta ja elämä on sellasta ajan kuluttamista kuolemaa odotellessa
Minä muutin yläasteen jälkeen monen sadan kilometrin päähän vanhemmista, Helsinkiin. En ole koskaan ollut mikään bilettäjä enkä kaivannut mitään adrenaalipläjäyksiä koska elämä on ollut ihan tarpeeksi hankalaa muutenkin, adrenaliinia on tarvinnut ihan vaan selviytymiseen elämästä.
20-vuotiaana sain ensimmäisen lapseni ja se toki kasvatti kun tajusi sen mitä äitiys on. Parikymppisenä lakkasin häpeämästä itseäni ja loputkin ujoudesta karisi pois. 25-vuotiaana muutin lapsen kanssa uudelle paikkakunnalle ja perustin oman yrityksen. Sekin oli kasvattava kokemus, oppi taas paljon uutta, mutta sellaistahan elämä on aina, kun kokee uusia asioita, oppii uusia asioita.
Nyt olen 44v. enkä tunne muuttuneeni parinkymmenen vuoden aikana erityisen paljon. En ole katkera keski-ikäinen missään nimessä, oma lapseni on yli kaksikymppinen enkä tiedä mitään syytä miksi minun pitäisi vihata parikymppisiä.
Minä en ole matkustellut koskaan juurikaan Tallinnaa kauemmas, enkä haluakaan, en tykkää lentämisestä enkä tykkää ulkomaisistä ruuista ym. Elämä tuo eteen yllätyksiä aina, joskus hyviä ja joskus huonoja, niiden kanssa pitää vaan oppia elämään ja yrittää saada paras mahdollinen lopputulos itselle ja perheelle.
Elämä on ihan helkkarin lyhyt, ja varmasti sen ymmärtäminen on aina vähän kriisin paikka. Mulla ei kolmekymppisenä ollut kovin paha, mutta kun neljäkymmentä tuli täyteen alkoi miettiä että tässä tää nyt oli, nytkö odotellaan lähinnä kuolemaa. Mutta eipä se auta sitä jäädä märehtimään, elämä menee koko ajan eteenpäin, ei voi jäädä tuleen makaamaan. Pitää olla rohkeutta joskus hypätä tuntemattomaan, mitään ei saa jos itse ei astu siitä ovesta joka edessa aukeaa. Siihen pitää vaan luottaa että niitä ovia tulee uusia, elämä vie yllättäviin paikkoihin kun antaa viedä.
Vierailija kirjoitti:
20v maailma oli avoin ja täynnä mahdollisuuksia, kavereiden kanssa baariteltiin, reissattiin ja iskettiin naisia. Nyt (31v) kaverit ovat vakiintuneet eikä niitä näe kuin tuurilla kerran vuodessa, kaikki tuntuu toivottomalta ja elämä on sellasta ajan kuluttamista kuolemaa odotellessa
Ikävää. Mitä kaipaisit?
Mulla toinen läheinen kaveri saa pian esikoisensa, ja toisella yrittäminen menossa, joten melko samassa elämäntilanteessa elellään heidän kanssaan. Sitten löytyy sinkkuna eleleviä, jotka sopivat yhtä hyvin kaveriporukkaan.
Todella paljon. Sain lapsen, mies kuoli. Elimme kahdestaan, onneksi oli vahva turvaverkko ja ystävät eivät koskaan jättäneet, vaikka elämäntilanteemme olivat hyvin erilaiset (ja ystäviä olemme edellen 20 vuotta myöhemmin). Vanhempani myös pitivät tärkeänä, etten aina ollut vain kotona, joten kävin välillä (huonon omatunnon kanssa) myös viihteellä ystävieni kanssa. Mutta aika pian se alkoi tuntua turhalta.
Enemmän iloa sain siitä, ku kahviteltiin ystävien kanssa, ja usein he meillä olivatkin iltakahvilla lapsen mentyä nukkumaan. Minulla oli kyllä myös "lapsellisia "ystäviä.
Opiskelin ( se verotti yöunia, tehtävät tein lapsen nukkueassa) ammatin ja menin töihin, sain vakipaikan.
Löysin hyvän miehen (nyt olemme olleet yhdessä 17 vuotta). Matkustelimme paljonkin, lapsi oli mukana ja se oli myös miehelle selvää.
Menetin äitini ja isovanhempani. Kuolemansairaan ihmisen läheltä seuraaminen oli uuvuttavaa.
Lapseni jutuissa (harrastuksissa, päiväkodissa, koulussa) olin usein nuorin, mutta ei ikä ollut este sillä, että meistä tuli läheisiä.
Onkohan mulla tuttuja palstalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En hirveästi mitenkään. Lakkasin murehtimasta pieniä asioita. En alkanut murehtimaan mennyttä nuoruutta. Olen 30v ja nyt on hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En hirveästi mitenkään. Lakkasin murehtimasta pieniä asioita. En alkanut murehtimaan mennyttä nuoruutta. Olen 30v ja nyt on hyvä olla.
Jännä juttu, tuntuu, että monilla on juuri toisin. Parikymppisenä on niin murheetonta, elämä on juhlia ja hauskuutta.
Paranin vaikeasta masennuksesta ja nyt 27-vuotiaana yritän löytää alani töitä, joihin valmistuin 2015 keväällä. Töitä olen kuitenkin tehnyt koko ajan, mutta alani töitä vain parina kesänä. Parisuhdetta takana 6 vuotta ja tekisi mieli vierasta miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 30-vuotiaana paljon ahdistuneempi ja tasapainottomampi.
En mitenkään. Kypsyminen alkoi vasta lähestyessä 40 ja vielä on matkaa.
M40
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En hirveästi mitenkään. Lakkasin murehtimasta pieniä asioita. En alkanut murehtimaan mennyttä nuoruutta. Olen 30v ja nyt on hyvä olla.
Jännä juttu, tuntuu, että monilla on juuri toisin. Parikymppisenä on niin murheetonta, elämä on juhlia ja hauskuutta.
Mä en ymmärrä miten jollain kaksikymppisenä voi olla murheetonta. Silloin opiskellaan tai etsitään töitä, sehän on ihan helvettiä, köyhää ja ikävää, eletään makaroonilla ja ketsupilla. Pitää etsiä myös ihmistä jonka kanssa voisi ajatella perustavansa perheen, sekään ei ole mitään erityisen hauskaa monillakaan, kun sitä oikeaa ei vaan tunnu tulevan vastaan.
Miten toisilla nuorilla on varaa juhlia ja matkustella kun tulevaisuus on epävarmaa, niin taloudellisesti kuin ihan globaalisti kun ilmastonmuutos jyllää jne.?
No ainakin minusta tuli äiti 25-vuotiaana, ja toinen lapseni syntyi ollessani 29-v. Valmistuin myös amk:sta 27-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En mitenkään. Kypsyminen alkoi vasta lähestyessä 40 ja vielä on matkaa.
M40
Miehet selkeästi kypsyy vasta yli kolmekymppisenä. Miehenikin sanoi että hän oli alle kolmekymppisenä "naimisissa" jännittävältä tuntuvan työn kanssa, ja kun täytti kolmekymmentä alkoi huomata että kyllä se oma perhe olis aika kiva juttu.
Siinähän se iso ongelma onkin että yleensä nainen on parhaassa lapsentekoiässä kaikinpuolin siinä parikymppisenä mutta miehet on liian lapsellisia, eli pitäisi etsiä n. 10 vuotta vanhempi mies lapsille isäksi jotta voisi luottaa siihen että miehestä on elämään lapsiperheessä vastuullisessa roolissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20v maailma oli avoin ja täynnä mahdollisuuksia, kavereiden kanssa baariteltiin, reissattiin ja iskettiin naisia. Nyt (31v) kaverit ovat vakiintuneet eikä niitä näe kuin tuurilla kerran vuodessa, kaikki tuntuu toivottomalta ja elämä on sellasta ajan kuluttamista kuolemaa odotellessa
Ikävää. Mitä kaipaisit?
Mulla toinen läheinen kaveri saa pian esikoisensa, ja toisella yrittäminen menossa, joten melko samassa elämäntilanteessa elellään heidän kanssaan. Sitten löytyy sinkkuna eleleviä, jotka sopivat yhtä hyvin kaveriporukkaan.
Sosiaalista elämää, johonkin kuulumisen tunnetta ja ehkä eniten sitä, että olisi jotain odotettavaa muutakin kuin kuolema. Kaikki on intohimotonta rutiinilla tapahtuvaa suorittamista
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En hirveästi mitenkään. Lakkasin murehtimasta pieniä asioita. En alkanut murehtimaan mennyttä nuoruutta. Olen 30v ja nyt on hyvä olla.
Jännä juttu, tuntuu, että monilla on juuri toisin. Parikymppisenä on niin murheetonta, elämä on juhlia ja hauskuutta.
Mä en ymmärrä miten jollain kaksikymppisenä voi olla murheetonta. Silloin opiskellaan tai etsitään töitä, sehän on ihan helvettiä, köyhää ja ikävää, eletään makaroonilla ja ketsupilla. Pitää etsiä myös ihmistä jonka kanssa voisi ajatella perustavansa perheen, sekään ei ole mitään erityisen hauskaa monillakaan, kun sitä oikeaa ei vaan tunnu tulevan vastaan.
Miten toisilla nuorilla on varaa juhlia ja matkustella kun tulevaisuus on epävarmaa, niin taloudellisesti kuin ihan globaalisti kun ilmastonmuutos jyllää jne.?
Olin ikävuosina 21-24 töissä ihan S-marketin kassalla. Liksaa tuli sellaiset 1300-1400e kuussa. 500e vuokraan, muutama satanen ruokaan ja lopuilla teki reissuja. Olin joka toinen kuukausi matkalla. (osa-aikatyö)
Kiitos mielenkiintoisesta aloituksesta!
20-vuotiaana oli päällä opiskelukriisi kun opintojen ja työharjoittelun kautta kävi ilmi ettei ala sopinut minulle lainkaan. Tuolloin en tajunnut miten löytäisin edes siedettäviä töitä jos pitkäaikainen unelma-alakin petti odotukset täysin. Ammattimaailma näytti täysin lohduttomalta. Ihmettelin miten monet ikätovereista näyttivät menevän ihan luontevasti opintoputkessa eteenpäin siinä missä minä olin kuin miinaan astunut. Toisaalta elättelin toiveita kumppanin löytämisestä. Päädyin masennusoireiden takia terapiaan.
N. 25-vuotiaana päädyin silpputöiden kautta hätäratkaisuna nopealle aikuiskoulutuskurssille josta pääsin vakkarisopimuksella täyspäivätöihin. Alkuinnostus liittyen taloudelliseen varmuuteen kesti pari vuotta, tuntui että on mahdollisuuksia hakea elämään sisältöä koska on varaa esim. joihinkin harrastuksiin. Tässä vaiheessa jaksoin vielä käydä nettideiteillä.
30-vuotiaana tajusin ettei työ vastaa arvojani lainkaan ja työympäristön ihmiset vievät energiaani. Alkoi tuntua siltä että elämällä pitäisi tehdä jotain tyydyttävää eikä vain tulla toimeen taloudellisesti. Työnteko oli jo konemaista sinnittelyä. En jaksanut enää uskoa kumppaniunelmiin enkä lohdutteluihin "sitten se osuu kohdalle kun lakkaa etsimästä". Rahaa edes kela-tuettuun terapiaan ei ollut ja aloin syömään lääkärin suosittelemia ssri-lääkkeitä (joihin liittyvistä ongelmista en tiennyt silloin mitään). Pohdiskelin mönkään menneiden opintojen jättäneen minut akateemisen ja duunarimaailman väliseen aukkoon: yksinkertaiset työt työympäristöineen eivät motivoi ja kouluttautuminen tässä iässä tuntuu lähes mahdottomalta rastilta.
Viestin 18 kirjoittajalle: olen 38-vuotias ja aloitin luokanopettajan opinnot. Olen tehnyt sijaisuuksia kohta kymmenen vuotta paikkakuntamme toisessa koulussa, joten uskon sieltä töitä löytyvän. Olen entinen poliisi, mutta terveys pakotti lopettamaan ne hommat jo kauan sitten. Vielä ehtii.
Teinistä aikuiseksi. Matkustelu kyllä tärkeämpää vasta nyt vanhempana. Ei mulla ollut opiskelijana varaa.
Mulla oli samoi ajatuksia tossa kohtaa. Nyt oon 31 ja vähän samoja juttuja mielen päällä mutta jotenkin vielä syvemmin. 20 vuotias on aika naiivi kuitenkin, kyllähän sen eron huomaa kolmekymppisiin. 26 vuotiaana tietty on lähempänä jo kolmosta joten luonnollisesti alkaa miettiä kaikkea