Miten oppia hyväksymään elämän pienet vastoinkäymiset?

Kai sitten vain masennun :(

Osittain selviämisessä on kyse elämisen taidosta, osittain temperamentista.

Esimerkiksi minun on hyvin vaikea kontrolloida pienistäkin muutoksista aiheutuvaa stressiä, vaikka kuinka asennoituisin, psyykkaisin, liikkuisin, lepäisin, meditoisin ja noudattaisin terveitä elämäntapoja. Oirehdin psykosomaattisesti, ja tiedän tämän taipumukseni olevan myös vahvasti perittyä.

Kyse on tavallaan päivittäisestä "kamppailusta". Iän myötä tulee sentään enemmän itsevarmuutta ja oppii tuntemaan jabhyväksymään rajoitteensa. Niiden mukaan sitten mennään. Burnoutistani ei hyötyisi kukaan, joten täytyy vaan kuulostella jaksamistaan todella herkillä tuntosarvilla ja olla ottamatta harteillaan ylimääräisiä taakkoja.

Mulla sama.

Vierailija kirjoitti:

Osittain selviämisessä on kyse elämisen taidosta, osittain temperamentista.

Esimerkiksi minun on hyvin vaikea kontrolloida pienistäkin muutoksista aiheutuvaa stressiä, vaikka kuinka asennoituisin, psyykkaisin, liikkuisin, lepäisin, meditoisin ja noudattaisin terveitä elämäntapoja. Oirehdin psykosomaattisesti, ja tiedän tämän taipumukseni olevan myös vahvasti perittyä.

Kyse on tavallaan päivittäisestä "kamppailusta". Iän myötä tulee sentään enemmän itsevarmuutta ja oppii tuntemaan jabhyväksymään rajoitteensa. Niiden mukaan sitten mennään. Burnoutistani ei hyötyisi kukaan, joten täytyy vaan kuulostella jaksamistaan todella herkillä tuntosarvilla ja olla ottamatta harteillaan ylimääräisiä taakkoja.

Minullakin on tätä ongelmaa. Stressaannun muutoksista.

Minusta on hyvä mahdollisuuksien mukaan rakentaa arkielämää sellaiseksi, että muutoksia tulee mahdollisimman vähän ja arki on tasaista ja rauhallista, vaikka ympäröivä kulttuuri nähdäkseni "patistaa" toiseen suuntaan eli kokeilemaan uusia juttuja, ottamaan riskejä ja heittäytymään.

Onko sinulla muuta mahdollisuutta kuin hyväksyminen? Jos jokin on, niin se on. Miksi taistella sitä vastaan?

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla muuta mahdollisuutta kuin hyväksyminen? Jos jokin on, niin se on. Miksi taistella sitä vastaan?

Totta kai voi "hyväksyä" ajatusten tasolla. Ongelma on, että se ei välttämättä johda vastaavaan emotionaaliseen ja fysiologiseen reaktioon. Useimmilla nämä asiat varmaankin toimivat synkassa enemmän tai vähemmän luonnostaan, mutta ei esimerkiksi minulla.

Minulla on ollut pitkäkestoinen stressi yli 20 vuotta. Sitä ei nyt vaan saa poikki. Osittain oma syy, kaikkeen en ole voinut vaikuttaa. En tahdo kestää enää mitään takaiskuja. Elämässä ei ole juuri ollut positiivisia asioita kuin se että on hengissä mutta muuten tämä on ollut yhtä taistelua ihan joka asian kanssa  ja läheisten menetyksiä jne jne. Ei valonpilkkuakaan missään. Kaikki epäonnistuu ja menee pahimmalla tavalla pieleen mitä yrittää. Juu, ja olisi ehkä asennekysymys mutta miten iloita siitä mitä ei ole?! 

Viime ajat olen miettinyt että miksi helkkarissa piti edes syntyä. Tiedän että nälkämaan lapsella on paljon huonommin ja kannan syyllisyyttä myös maailman hädästä, mutta kun ei vain oma pää enää kestä niin se ei kestä käsittelemään enää pettymyksiä. Ei pieniä eikä isoja. Tsempit ap:lle. 

Vierailija kirjoitti:

Tässä tämän vuoden aikana tullut eteen kaikkea pientä ei-kivaa: en saanut opiskelupaikkaa, aknen puhkeaminen, minkä johdosta olo tuntuu niin rumalta ja epänaiselliselta kun kävelee ulkona, univaikeudet, en saanut ihastukseltani vastakaikua tunteilleni mutta herpeksen kyllä sain, inssiajo ei mennyt tokallakaan kerralla läpi, puhelin meni rikki, lempikahvimuki meni rikki, selkään tullut lihasjumi, joka ei lähde liikunnalla, venyttelyllä eikä hierojallakaan pois.

Nämä ovat pieniä asioita ja yritän aina lohduttaa itseäni sillä, että asiat voisivat olla pahemminkin, mutta kun ei se yhtään lohduta! :( Ei vaikka katsoisin läpi kaikki dokkarit syöpään sairastuneista ihmisistä ja Syyrian lapsista.

Tuntuu, että masennun, jos tulee vielä jokin yksikin pieni ongelma vaikka tyhmältähän tämä kuulostaa. Miten näistä oikein pääsee yli?

Ehkä sinun pitäisi oppia hyväksymään reaktiosi. Saa olla pettynyt, jos kokee vaikeuksia. Aina on joku, jolla menee paremmin tai huonommin kuin sinulla. Vaikka olisi kokenut järjettömän isojakin vaikeuksia aiemmin, niin silti myös ne pienet harmittavat.

Opettele hiljentymään sinä päivänä kun kaikki menee putkeen. Mieti mitä kaikkea sait aikaan ja nauti niistä päivistä. Kun opit huomaamaan että niitä hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja niin ne huonot eivät tunnu niin raskailta.

Muistele menneitä (vuosien takaisia) huonoja päiviä hyvinä päivinä ja huomaat että niistäkin on päästy ylitse. Opit ottamaan etäisyyttä nykyhetken ongelmiin.

Hyväksymällä paitsi ne tapahtumat itse (ellei niille voi tehdä mitään käytännössä asioita parantaakseen), myös kaikki niihin liittyvät tunnereaktionsa. Jos ahdistaa, antaa sitten ahdistaa. Jos masentaa, sitten masentaa. Jos raivostuttaa, antaa raivon hyökyä yli, tulla ja mennä vapaasti. Kun ei vastusta mitään tunteita, ne menevät ohi eivätkä aiheuta pitkäkestoisempia ongelmia, ellei sitten ajattelevassa mielessään jää jatkaman ongelmaa pyörittelemällä päässään ajatuksia niistä kielteisiä tunteita aiheuttavista ongelmista. Joka sekin on tapa josta voi tietoisesti opetella pois.

Suomessa ihaillaan tietynlaista tunteettomuutta (tai ainakin yritystä esiintyä niin kuin mikään ei vaikuttaisi mihinkään). Ei se haittaa, jos kokee asioita voimakkaasti. Tunteet tulevat ja menevät. Mieli pysyy terveempänä, kun ei liikaa yritä rajoittaa omia tunnekokemuksiaan (toki toimintaa pitää silti miettiä myös järkipohjalta).

Teillä ois pitänyt olla kasvattajana paskainen äiti, joka olisi kiusannut teitäkin aamusta iltaan, niin tajuaisitte, että elämä on kärsimystä, jos antaa ulkopuolisten seikkojen vaikuttaa mielialaan. Opiskele paremmin, mitä sä siitä muita syytät.