Onko tyhmää erota raskausaikana?

Mutta jos omat tunteesi ja ajatuksesi ovat solmussa, niin ei ero tilannetta pitkällä tähtäimellä ratkaise.

Onko miehessä mitä syytä? Siis nyt kuulostaa siltä, että menee hormonimyrskyn piiriin. Silloin ei kannattaisi erota - ei elämä kolmen lapsen yh-äitinä kovin ruusuista ole. Nykymenoa ei voi jatkaa. Voitko mitenkään muuten muuttaa tilannetta kuin eroamalla? Miksi raivoat? Mitä muita ratkaisuja on?

Hae ensin syytä raivareihin. Kenties mielenterveystoimissa jutteleminen voisi auttaa.



Itse aloin imetysaikana olemaan todella äkäinen ja väsynyt. Psykiatrin mielestä en ollut masentunutkaan.



Suositteli kalaöljyä, epaa. Sitä kun aloin syömään 2 kpl päivässä niin parissa viikossa mielialani koheni ja olen ollut taas normaali oma itseni.

Kolmas lapsi saman miehen kanssa, joten ei teillä kovin huonosti voi mennä. Jos et siis ole miettinyt eroa jo vuosikausia. Raskaushormonit ne jyllää sun mielessä.

Nyt rv 15 eikä kaduta.

Luulee, että kerran kun " keskusteli" kanssani, niin voi taas jatkaa samaan malliin. On tosi sulkeutunut luonne ja minä taas kaipaan keskustelua ja ajatustenvaihtoa. Olen sanonut, että minulla on paha olla tällaisessa suhteessa ja aina " lupailee" ties mitä parannusta, mutta mitään ei ikinä tapahdu.

" Paperilla" suhde ihan hyvä, siis ulkoiset asiat ok, ei väkivaltaa tmv., mutta jokseenkin kokonaisvaltaisesti yhteys puuttuu. Siksi kai se eroaminenkin on niin vaikeaa, kun ei ole selkeää syytä miksi lopettaa suhde. Olen ehdottanut eroa miehellekin tosissani parikin kertaa, mutta mies on aina halunnut jatkaa ja vakuutellut " paremmasta huomisesta" .

Nyt alkaa tuntumaan, että lapset alkavat jo kärsimään niin paljon, että olisi heidän kannalta parempi erota.

Mies ei varsinaisesti ole syynä pahaan olooni (paitsi huono parisuhde omalla tavallaan iso syy), mutta uskon että olisi parempi olla yksin, koska sittenpähän ei olisi sitä miestä jonka välinpitämättömyys ym. alkaa vituttamaan, vaan voisin keskittyä paremmin itseeni ja pahan olon syihin ja niiden selvittämiseen.

ja sen jälkeen/johdosta vaikuttikin paljon paremmalta jonkun aikaa. Nyt taas vajottu samaan suohon uudestaan, ja tuntuu että entistä syvemmälle :(.

Tosi asia nimittäin on, että parisuhde voi toimia vain silloin kun osapuolet ovat itse tyytyväisiä omaan elämäänsä.

Vierailija:

Tosi asia nimittäin on, että parisuhde voi toimia vain silloin kun osapuolet ovat itse tyytyväisiä omaan elämäänsä.

Älä luovuta vielä.

No kärjistäen on... Mut mitäpä sitä kukaan muu on arvioimaan, että mitä joku toinen jaksaa ja mitä joku toinen ei.



Samoilla linjoilla olen kuin moni aikaisempi, että kyse ei ole teillä parisuhteen ongelmista varsinaisesti, vaan ongelmat on enemmänkin siinä, mitä on oman pään sisällä ja mitä toiselta odottaa.



Jostain pitäisi löytää se selvyys, että kuka on ja mikä on asema elämässä. Samoin se, että jos jonkun ihmisen rinnalla elää, niin voiko olettaa, että tämä ihminen täyttää ne kaikki toiveet mitä toisella ihmisellä on parisuhteesta. Ja mitkä on sellaisia toiveita, joista ei itse pysty tinkimään.



Mutta jos noiden asioiden selvittämiseen tarvitaan ero, niin sitten on tylsää kyllä, jos kolmen pienen lapsen koti on rikottu vain siksi, että itse ei ole oman elämänsä herra ja sen tutustumiseen on tarvittu omaa aikaa. Tosin onhan sekin mahdollista kai, että asioita selvitettäessä kasvetaan vielä enemmän erilleen.



Itse kyllä suosittelisin parisuhdeterapiaa, yhdessä tai erikseen. Siellä saattaa oivaltaa yllättävän paljon, vaikka kävisi yksinkin.

Mutta mutta, JOS parisuhde on huono niin ei todellakaan ole tyhmää erota kun on raskaana. Ei sen tyhmempää kuin muulloinkaan. Ap kuitenkin on jo käynyt miehensä kanssa asioista puhumassa ulkopuolisellekin jne.

Parempi itselle, lapsille ja tulevalle vauvalle ja varmasti myös miehelle, jos ei tarvitse riisellä koko ajan. Onhan ap:llä kuitenkin sitten se ex-mies joka myös ottanee vastuuta lapsistaan jne.

Ja vaikkei olisikaan, ei huonoa suhdeta kannata loputtomiin jatkaa, jos on jo yritetty. Rakastatko miestäsi enää.

mitä nykyään tapahtuu jatkuvasti. ihmisillä taitaa olla aika epärealistiset odotukset elämältä ja parisuhteelta ja luullaan että uusi ihana elämä alkaa kun eroan. tympii. sitäkään en ymmärrä että tekee lisää lapsia valmiiksi " huonoon" parisuhteeseen.

Niin, ja ethän sinä oikeasti ole eroamassa, leikittelet ajatuksella? Tiedät että nyt ei ole sen aika.

Ei mielestäni ole mitään kauhean epärealistisia odotuksia parisuhteelta, en sen enempää nytkään toivo kuin jotain henkistä ja fyysistä yhteyttä. Nyt ne puuttuvat tyystin.



Vauva on kyllä toivottu ja haluttu, joten sitä en virheenä pidä. Silloin oli myös uskoa paremman parisuhteen puolesta.



En tietenkään ole vielä päättänyt mitään, enkä tee päätöstäni AV-raadin mielen mukaan ;), kunhan vain hieman selvitän ajatuksiani, kun puran asiaa edes jonnekin, edes joidenkin kanssa. Kiitos teille siis kommenteista.



ap

Ja jos parisuhde on huono, heijastuu se lapsiinkin.

Itse olen lapsena kärsinyt vanhempien välisestä rakkaudettomuudesta ja riitelystä, joten tiedän, että ydinperheen pystyssä pitäminen vaikka väkisin, ei todellakaan ole lapsille se paras vaihtoehto aina.

Raskausaika on todellinen poikkeustila. Ainakin hormoonihuuruiselle naiselle ;D



Itse kolmen lapsen äitinä voin sanoa, että omat raskausaikani ovat olleet rankkoja koko perheelle. Äksyilyä, huutoa, kiukunpuuskia jne koko 9kk.

mutta pysyivät yhdessä " lasten vuoksi" . Seuraus siitä on mun kohdalla se, että samassa jamassa olen-



Enkä tiedä vastausta tuohon. Lue kirja " kaikki se rakkaus mitä sinulle kuuluu" - se antaa paljon ajatuksia- no ei siitä ole hyötyä jos toinen ei ajan kanssa lähde mukaan- mutta ainakin selkiyttää sun omia ajatuksia.



Olen kyllä sitä mieltä että jos ei tyydyttävää kanssakäymistä yrityksestä huolimatta synny- on paras erota. Eivät lapset tule onnelliseksi siitä että äiti uhraa oman elämänsä onnettomalle ihmissuhteelle; he saavat avuttoman, onnettoman naisen mallin ja tulevat tod. näk myös itse isona onnettomiksi.

Lasten paras on itseään ja kumppaniaan arvostava ja kunnioittava vanhempi. Jos se ei millään onnistu, lapset jkärsivät kyllä vähintään yhtä paljon kuin erossa.

Olen itse kova puhumaan ja " jauhamaan" asioita, niin kuin mies sanoo. MIes ei puhu mistää tunteisiin ym. liityvästä, ja jos on paha oli, niin on ihan kammottava, aivan omissa maailmoissaa, eikä kiinnosta mikään ym. Ja sitten mä saan raivareita, koska en kestä järjettömän tukahdetuttua tunnelmaa, ja sit mä ole tietty syypää...



Ja olen myös elänyt lapsuuteni " kulissi" perheessä.



Me olemme eronneet, mutta asumme yhdessä kuitenkin vielä.

Minun silmääni pisti merkille, että terapiasta oli teille hetkellisesti silminnähtävää apua, mutta se loppui lyhyeen. Kaksi kertaa?



En jaksa uskoa, että monen vuoden solmut aukeisivat kahdella kerralla kovinkaan hyvin. Mutta te pääsitte alkuun ja saitte tuloksia, se on jo hieno juttu.

Älä heitä kirvestä kaivoon, jatkakaa terapiaa ja tällä kertaa vähän pidemmän kaavan mukaan. Esim. joku parisuhdekurssi (niistä kuullut hyvää palautetta) voisi auttaa, kun pääsisitte kotiympyräistä pois.



Jos tuo parin kerran jakso oli lupaava, ja miehesikin siitä heräsi hetkeksi, on hyvä kikka löytynyt. Nyt vaan uudestaan yrittämään. Älä kiltti harkitse eroa ennenkuin kaikki keinot on koluttu läpi.