Onko tyhmää erota raskausaikana?

sun synnytys, paljon pahempaa tuntea ku toinen kärsii, eikä tiedä miten menee koko juttu. Hankala tilanne kun molemmat on voimattomia. Joisin sinuna pienen mitan konjakkia, ja yrittäsin olla niin lungisti ku mahdollista. Ja kyllä sinä ap tästä klaaraat, äidit on terästä. Jos et ole mikään imettäjä tyyppi, ruoki juniori pullomaidolla, ja palaudut muutamassa viikossa, pahimmillaan vie kyllä parikuukautta, omaksi itseksesi. Ajattele positiivisia ajatuksia, ja kuuntele musiikkia, kovalla,syö suklaata, tee mitä tahansa että ole paremmalla mielellä, edes ihan pikkuisen, yritäthän?

Mutta ihmettelen sitä, että miksi sitä omaa päätään ei voi tutkiskella siinä parisuhteessa ollessa? Miksi pitää erota, että saa rauhassa tutkia itseään? Miksi se ei onnistu, jos asuu samassa osoitteessa?



Ja sitten ihmettelen myös sitä, miten se mies voi niin ärsyttää vaikka se vain nukkuu? Onko sulla jotain odotuksia, joita mies ei täytä? Mieti kumpaan on helpompi vaikuttaa: Pystytkö muuttamaan miestä ja hänen käytöstään niin, että hän vastaisi toiveisiisi paremmin? Vai onko helpompi muuttaa niitä omia odotuksia? Mitä jos eläisit itsenäisemmin siinä parisuhteen sisällä, etkä olisi niin riippuvainen miehestä?

Nyt aamulla sanoin kyllä hänelle, että menen synnyttämään yksin, kun hän ei näe tarpeelliseksi avata suutaan pariin päivään ollenkaan. Helvetin mahtavaa.

Vierailija:

Hanki siis vielä mahdollisimman paljon omaa elämää ennen uutta vauvaa.

ja mies kuristi minua ja löi olkavarteen. Hieman myöhemmin kuristi minua toisessa tilanteessa uudestaan sanoen " vittu mä haluan tappaa sut" . Tähän vastasin läiskimällä avokkaalla päin näköä ja sanomalla että tappaisi vaan jos mieli tekee. Että semmoista.



Tänään siis kaikki alkoi mennä jo aamusta päin vittua, kun miestä kiukutti aamulla väsyneenä, enkä tarpeeksi hempeästi häntä puhutellut tai jotain (myönsi kyllä myöhemmin, että kiukutteli turhasta väsyneenä)..

Minulla meni siitä koko päivä pilalle, oli taas se oljenkorsi joka katkaisi kamelin selän :(. Kaikki paska taustalta, minkä taas suht onnistuneesti työntänyt syrjään pitkäksi aikaa, vyöryi yli.



No, mies sitten päivällä sanoi että puhutaan illalla, mutta kas kummaa kun ei saanut turpaansa auki ktaaskaan koko iltana kun lapset jo nukkumassa. Minä siis hermostuin siitä.



Mikä helvetti nyt sitten eteen? En voi jatkaa näin, en HALUA jatkaa näin. Mutta minne menen lasten kanssa? Mikään ensikotikaan ei oikein nappaisi. Sukulaisille ei oikein viitsisi vaivoiksi tunkea ja kavereita ei sellaisia ole, jonka luokse kaikki mahtuisimme.



Kiva tässä odottaa synnytyksen alkamistakin. En todellakaan halua ottaa miestä sinne mukaan :(.



Ap

Sanoi aiemmin illalla kun kysyin, että mitä nyt pitäisi tehdä " tee mitä huvittaa" . Miten voi olla noin kylmä ja välinpitämätön kusipää??

että silloin tunteita ja ajatuksia sekoittaa hormonit. Mies voi hormoneissa tuntua maailman kauheimmalta ja elämä paskalta, ja sitten kun imetys on ohi ja valo taas pilkottaa, niin eihän ne kumpikaan nyt niin hirveitä sitten olleet.



Jos olet tuota mieltä kun lapsi 4, niin siitä vaan, mutta sitä ennen en tekisi kauhean suuria muutoksia siinä tunnemyrskyssä mitä vauvan saaminen on.

Jos aina saa vain raivareita, ei ne mitään auta. Viilennä pääsi, ja anna arvoa miehellesi, niin alkaa paremmin luistamaan. Parisuhteessa on erilaisia aikoja, joskus toinen on kuin pahin kämppis, ja vuoden päästä taas maailman rakkain hieno ihminen. Ei varsinkaan raskaana kannata erota, ajattele sitä lastakin.

Ei voi sanoa, että parempi erota ku elää huonossa parisuhteessa. Sanoisin, että parempi tehdä työtä parisuhteen eteen, kuin erota. Lapselle ero on sata kertaa huonompi ratkaisu kuin yhdessä elävät vanhemmat.

halusin saada jotain menetettyä takaisin, ja tuntea että olen vielä joku, tämä lapsen syntymän jälkeen, ja sitten ihmettelin että miksi en ole sen onnellisempi vaikka kokoajan toteutan itseäni kympillä, ja mieli alko tehdä uutta lasta, kuulostaa älyttömältä, mutta sain sen neljännen, ja aloin vähitellen ymmärtämään niitä mieheni hyviä puolia, että se jakso olla positiivinen lähes kokoajan, ja katto vaan hiljaa että mitähän toi nyt on keksiny. Nelonen olikin vaikeasti sairas, ja sen kanssa kului lähimmät vuodet kun unessa, hoidin robottina kaiken, ja sitten rasauduin uudelleen, sain ihmeen vaivattoman ja suloisen lapsen, ja sen mukana olen jotenkin saanut sisäsen rauhan, ja nelonenkin on nykyään hyväkuntoinen ja hyvin voiva. Eli en murehdi asioita mihin en pysty itse vaikuttamaan , yritän olla kiltti itselleni, ja halata kaikkia perheenjäseniä vähintään kerran päivässä. Yritän antaa lasten ja miehen olla omia itsejään, ja tehdä niinkuin niistä tuntuu, yritän olla jakelematta neuvoja mitä ei ole pyydetty. Yritän elää mieleni mukaan, ja olla hyvä ihminen, onnistun melkein.

Voi kuulostaa hörhöltä, mutta meillä meni juuri niin ja monilla muillakin kavereilla, että luuli, että suhde pyllystä, eikä enää rakasteta, mutta huppis, kun äitee pääsee hormooneistaan, joka oikeesti tapahtuu sitten kun imetyksen lopettaa tai noin vuosi synnytyksen jälkeen, (siksi tuo 7kk, että jos et imetä, yleensä puoli vuotta on vähän erilaista kuitenkin, äiti ei oo normaali) elämä jotenkin normalisoituu ja taas on tunteet kehissä. Oikeesti voi olla aivan kokonaan lapsen tulon syytä.



Tuntuis jotenkin niin turhalta, jos nyt meette eroamaan, kun et edes oo oma ittes vaikka luulisitkin. Oottakaa " pää jäässä" vuosi ja kattokaa miltä tuntuu. Et oikeesti varmaan käsitä kuin rankkaa sul olisi yh:na.

itsellä meni myös siihen, huutamista, raivareita, turhautuneisuutta yms. Ja lääkkeeksi löytyi, että menin vähäks aikaa ennen kolmatta lasta töihin. Aivan mieletön vaikutus omalla pääkopalle. Irti kotoa, 10h päivässä itsekseen ilman lapsia, joku muu pyörittämässä välillä sitä rumbaa (muutama kuukausi).



Hanki siis vielä mahdollisimman paljon omaa elämää ennen uutta vauvaa.

Vierailija:

Minun silmääni pisti merkille, että terapiasta oli teille hetkellisesti silminnähtävää apua, mutta se loppui lyhyeen. Kaksi kertaa?

En jaksa uskoa, että monen vuoden solmut aukeisivat kahdella kerralla kovinkaan hyvin. Mutta te pääsitte alkuun ja saitte tuloksia, se on jo hieno juttu.

Älä heitä kirvestä kaivoon, jatkakaa terapiaa ja tällä kertaa vähän pidemmän kaavan mukaan. Esim. joku parisuhdekurssi (niistä kuullut hyvää palautetta) voisi auttaa, kun pääsisitte kotiympyräistä pois.

Jos tuo parin kerran jakso oli lupaava, ja miehesikin siitä heräsi hetkeksi, on hyvä kikka löytynyt. Nyt vaan uudestaan yrittämään. Älä kiltti harkitse eroa ennenkuin kaikki keinot on koluttu läpi.

Ongelma vain on se, että mies ei ole järin innostunut terapiasta. Työn ja tuskan takana oli nuo kaksikin kertaa :(.

Sanot, että miehesi ärsyttää sinua. Luulen, että teiltä on kipinä kadonnut ja puoliso näyttää sinun silmissäsi tylsältä, ennalta-arvattavalta, täysin eri aaltopituudella olevalta. Okei, hyväksy asia, että näin on käynyt, mutta sen ei todellakaan tarvitse olla lopullista. Tälläkin palstalla moni on kertonut, miten on saanut uuden alun liitolleen vaikeiden aikojen jälkeen niin, että puoliso on alkanut näyttää taas kiinnostavalta. Tämä ei kuitenkaan tapahdu itsestään, sillä yleensä asiat tapahtuvat lumipalloefektillä suhteessa: kun on vaikeaa, seuraa vieläkin vaikeampaa, jos ei asioihin tartuta. Parannus ei tule itsestään, sen eteen on todella tehtävä jotain. Kokemusta on. Onko miehesi ärsyttänyt sinua aina vai oliko suhteen alkuaika hyvää?



Mielestäni nyt ei ole niin radikaalin ratkaisun kuin eron paikka. Raskausaika on itsellänikin ollut aina erittäin vaikeaa aikaa avioliitossa ilman erityistä syytä. Jälkeenpäin olen laittanut ongelmat hormonien piikkiin, raskausaikana sitä on herkkä ja haavoittuvainen (tämä olotila jatkunut muutaman viikon vielä synnytyksenkin jälkeen). Onko miehesi yhtä ahdistunut tilanteesta kuin sinä?



Jatkaaksenne yhdessä teillä on mielestäni tasan 2 vaihtoehtoa: joko haette aktiivisesti apua (mitä suosittelen) tai päätätte laittaa suhdeongelmat " jäihin" raskausajaksi. Jo lastennekin tähden teillä on velvollisuus mennä ammattiauttajalle saatikka erota tästä vain. Ero voi tuntua houkuttelevalta ja nopealta ulospääsyltä tilanteesta, mutta varmasti ei ole sitä. Ongelmat jää erotessa tavallaan kesken ja selvittämättä, mikä heijastuu ihan varmasti lapsiinne. Ja jos ongelma on sinulla, ei miehelläsi, tuskin koskaan elämässäsi tulet onnelliseksi parisuhteessa. Laita miehesi kova kovaa vasten ja kerro miten asiat ovat, luulisi tulevan mukaan perheneuvontaan tai pariterapiaan. Ja mitä väliä, vaikka lähtisi vastahankaisesti, matkalla voi mieli muuttua. Jos et saa mukaan edes väkisin, mene yksilöterapiaan. Selvästikin tarvitset jotain ulkopuolista, joka voi tarkastella tilannetta ulkopuolelta.



Suhteen jäihin laittamisella tarkoitin vaihtoehtoa, että keskityt tällä hetkellä vain lapsiisi ja raskauteen, etkä aktiivisesti mieti ja vatkaa parisuhdeongelmia päässäsi. Tai arvostele miestäsi mielessäsi. Sovitte vaikka miehesi kanssa jonkun ajankohdan (esim. juhannus), jolloin asia otetaan esille ja tehdään jotain ratkaisun (erota/jatkaa) eteen. Tuskin maailmasi kaatuu, jos kestät vielä hetken.



En missään nimessä kannusta elämään rakkaudettomassa liitossa. Tai liitossa, jossa mukana ovat alkoholi, huumeet tai väkivalta. Kannustan kuitenkin hakemaan apua ja tekemään jotain asioiden eteen. Älä lannistu, vaan yritä ajatella, että selviät tilanteesta, tavalla tai toisella. Toivottavasti tilanteenne muuttuu parempaan päin. Voimia!

Elä OMAA elämääsi sen miehen rinnalla. Lähempänä välillä, etempänä välillä. Jos ei sitä kiinnosta olla koko aika iholla, niin so what. Sulla on kuitenkin lapset. Jos asiat on päällisin puolin kunnossa, niin etsit vaan elämääsi sua itseäsi kiinnostavia asioita etkä roiku väkisellä siinä ukossa. Ei se parisuhde ole kuitenkaan koko elämä. Ehkä se alkaa avautua sulle, kun huomaa, ettet olekaan olemassa vain sen kiusaksi. ;)

Yhä voimakkaammin vain tuntuu, ettei tästä tule hevonpaskaakaan.

Miehen pärstäkin jo melkein ärsyttää niin paljon :(.