Lapset pienellä ikäerolla

Ap täällä kaipaisi vertaistukea, on niin aikaista jakaa tätä oikein missään muualla ja omassa lähipiirissä vain vanhemmilla (jo lapsenlapsia) on samanlaisia kokemuksia. Ei sillä että ne olisi yhtään huonompia.

Hesarissa oli joskus juttu että pitäisi olla ikäeroa ainakin 2,5 vuotta, mutta en muista miksi.

Toiset jaksaa ihan ok, toiset jaksaa huonommin. Nuoremmat vanhemmat kait yleensä jaksaa jotenkin paremmin, ymmärrän kyllä :) Itse en jaksaisi.

Ihan aiheelliset kysymykset sua mietityttää, mutta ei varmaan kannata liikaa niihin takertua, ota mieluummin elämä tällaisenaan nyt vastaan. Mikäli lasten temperamentit natsaavat hyvin, heistä tulee hyvinkin läheisiä, leikkivät yhdessä, tukeutuvat toisiinsa.

No hirveeseen liemeen oot itsesi ja perheesi saanut.....huomaat kyllä.....ero saattaa olla lähellä....ei muuta kommentoitavaa.

Meillä on esikoinen todella rauhallinen ja tyytyväinen, tietysti iso muutos edessä ja sitä ei tiedä miten siitä sitten muuttuu meno.

Näinhän ollaan tehty maailman sivu, mutta silti sitä jotenkin epäilee ja on tunteet pinnassa. Luotan itseeni ja omaan vanhemmuuteen sekä meidän parisuhteeseen, mutta olisiko lapselle ollut parempi saada olla pidemmän aikaa vain se yksi joka kaipaa syliä.

Eiköhän nämä odotuksen myötä selviä ja omat tunteetkin rauhoittuu.

Kiitos sanoista <3 tuntuu että on hyvä edes vähän tästä jutustaa ja saada omia ajatuksia eteenpäin

Ap

Vierailija kirjoitti:

No hirveeseen liemeen oot itsesi ja perheesi saanut.....huomaat kyllä.....ero saattaa olla lähellä....ei muuta kommentoitavaa.

Hahaa, kiitos illan nauruista 😂 😂

Onhan se totta että varmasti on parisuhde enemmän koetuksella, mutta silti 😄

Ap

Elä huoli, hyvin se menee! meillä neljä lasta, Kaksi tuli lyhyellä välillä 1v3kk. Ovat nyt parhaat kaverukset. Pitää ottaa rennosti, ei tarvii olla täydellistä, päivä kerrallaa. Sotkua, riitoja, valvottuja öitä, mutta paljon naurua myös, sitä se lapsiperheen arki on.

Ehdottomasti oman jaksamisen kannalta 3-4 vuoden ikäeroilla.

Mitä tuo tarkoittaa, että teet väärin esikoista kohtaan? Nuoremmat lapset eivät saa koskaan olla ainoita. Toiseksi, ihmisen on hyvä jossain vaiheessa oppia odottamaan ja ymmärtämään, että kaikki ei pyöri hänen navan ympärillä. Joten miksi ei jo lapsena.

Meillä on useampi lapsi aika lyhyillä eroilla ja ainoastaan yksi lapsi oli mustasukkainen sisaruksestaan. Ovat nyt parikymppisinä parhaat kaverit.

Enpä minä oikeastaan osaa mitään erikoista sanoa. Jos sanon, että meillä meni kaikki kivasti, niin heti on joku huutamassa, että mikä ihmeen marttyyriäiti yrität olla. Joten aina pitäisi valitaa, kun on niin raskasta ja kauheaa. Mutta silti sanon, että aika, kun lapset oli pieniä, oli ihanaa. Murrosiässä joskus piti kiristellä hampaita, mutta sekin meni yllättävän kivuttomasti ohi kaikilla.Naimisissakin vielä ollaan ja en koe edelleenkään olevani uupunut, surkea mamma, kenestä lapset vei kaikki mehun ja olisi ihan surkeassa asemassa. Töissä jaksoin kulkea ja harrastaa ja opiskella siinä sivussa jatko-opintojakin.

Joten hyvin se menee, kunhan et ala liikaa tekemään ongelmia asioista, joissa sitä ei oikeasti ole.

En oikein ehkä edes tiedä mitä tarkoitan sillä että tekisin väärin esikoista kohtaan. Se on vain joku sellainen tunne että tuleeko liian aikaisin toinen vailla enhän minä sitä ensimmäistä tietenkään hylkää! Ehkä vaan kun se on ollut niin kaikki kaikessa kun kaikki on uutta että miettii mikä oisi paras aika uusille lapsille. Mutta taitaa olla ihan ikuisuuskysymys, jos on vähän ikäeroa on mahdollisesti yhteisiä juttuja ja ei ehdi "tottua" siihen että on ainoa ja saa myös opetella niitä sisarustaitoja.

Ehkä sitä vain on itse kovin tunteissaan kun katselee tuon pienen touhua että miten se muuttuu. Mutta eihän se paha asia ole :)

Kiitos teille jotka osaatte sanoa järkeviä tähän, ehkä käyn vähän tunnekierroksilla.

Ap

Hyvin se menee! Meillä on kolme poikaa 4,5 vuoden sisään. Kaikki täyspäisiä, nyt jo melkein aikuisia. Ja me vanhemmatkin edelleen yhdessä, ihan onnellisina ja ylpeinä jälkikasvustaan.

Onnea teille ja nauttikaa elämästä! Huom: ihan pikkuasioista ei sitten kannata ottaa stressiä.

Meidän natiaisilla on ikäeroa 1 v 3 kk. Ensimmäinen tuli hoidoilla ja toinen pamahti sitten bonuksena, vaikka ei pitänyt olla mahdollista. Rankkaa oli aluksi, mutta nyt ovat mitä parhaimmat leikkikaverit (alakouluikäisiä).

Meidän lapsilla on ikäeroa 1v 10kk. Hyvin on mennyt rennolla asenteella, lapsilla menee hyvin jutut yksiin, parisuhdekin on kestänyt vahvana ja onnellisena. Lapset 3 ja 5 nyt ja alkaa olla tosi helppoa. Toki välillä tappelevat, mutta osaavat sopia. Vauva-aikakin meni ihan kivasti, joskus kyllä oli päiviä, jolloin ei päästy ulos ennenkuin mies tuli töistä. Tsemppiä!

Jos sinulla ei ole mitään sairauksia ja eka raskaus sujui normaalisti, niin turha surra etukäteen mitään. Otat vain päivän kerrallaan. Tehty mikä tehty.

Ensimmäinen vuosi uuden vauvan synnyttyä on varmasti haasteellinen, mutta sitten helpottaa ja on se kuule kätevää kun niillä on toisistaan seuraa. Sydämellinen onnitteluni odotuksen johdosta! Usko tai älä, elät elämäsi parhaita aikoja juuri nyt.

Hei,

Kiitos teille, tuntuu että se joku oma pieni ääni joka miettii tunteissaan että vienkö jotain pois esikoiselta alkaa rauhoittua ja näkee asiat järkevämmin. Ollaan aina haluttu useampia lapsia, mutta miten se nyt niin mietityttää kun on tulossa jo! Ihmismieli on kyllä ihmeellinen. Olen itse ainut lapsi, ehkä sekin vaikuttaa omiin tunteisiin.

Olen perusterve ja viime raskaus ja synnytys meni ihan kuin oppikirjasta (mikä muuten yhtä aikaisempaa lainaten on myös sellainen asia josta tuntuu että ei saa puhua), joten en sen puolen ole huolissani. Pääkoppa pysyy myös mukana menossa, miehellä on näissä mun tunteissa rauhoittava vaikutus, olen monesti aika herkkä ja onneksi hän sitä osaa tasoittaa, ottaa sen vastaan ja yhdessä sitten eteenpäin.

Nautin äitiydestä todella, tuntuu että sen suhteen ainakin tiedän mitä tehdä vaikkei mihinkään muuhun olisi ratkaisua. Ja usein sitä huomaa ettei ole yhtään mitään hajua kuinka toimisi, mutta silti ne hommat saa toimimaan. Liian tarkka en mielestäni ole, mies saattaisi olla eri mieltä, mutta siitä osaan yleensä ihan hyvin joustaa. Kunhan meillä ollaan onnellisia, ei se pyykin määrä. 😉

Ihana että teitä on siellä valamassa muhun uskoa, vaikka tiedän että sieltä tunteen takaa se löytyy musta itsestänikin.

Ap

Meidän lasten ikäero on 1v 10kk. Ovat nyt jo teinejä ja toisilleen läheisiä. Ovat aina olleet läheisiä ja pitäneet toistensa puolta (ja tietysti myös riidelleet, mutta ei ihan älyttömästi).

Pidä mielessä:

- vauvan synnyttyä esikoinen alkaa tuntua isolta. Muista silti joka hetki, että hän on tosi pieni ja kohtele häntä kuin toista vauvaa, jos hän sitä kaipaa. Älä vaadi liikoja, älä suutu, jos hän heittäytyy vauvaksi jälleen eikä muka osaa/jaksa kävellä tai pukea jne (vaikka jo osaisi)

- jos pinna alkaa kiristyä, pyydä apua. Puhu vaikka neuvolassa, älä häpeä, älä salaile väsymystä ja jaksamattomuutta

- pidä esikoisen puolia pienemmän terrorisoidessa. Kuopus osaa esittää uhria ja esikokoinen saa syyt niskoilleen (kun ovat isompia)

- ole aina tasapuolinen ja pidä kumpikin kotihoidossa tai laita lapset hoitoon samaan aikaan. Näin lasten välinen kateus pysyy minimissä ja heistä voi tulla parhaat kaverit.

Ekat 2v. ovat rankkoja verrattuna myöhempään. Leikki-ikäisten kanssa on sitten tosi näppärää, kun kaveri kulkee aina mukana lomamatkat ja mummolareissut. Teineinä voivat olla toistensa tsemppareina. Sisarus on suuri ilo!

Vierailija kirjoitti:

En oikein ehkä edes tiedä mitä tarkoitan sillä että tekisin väärin esikoista kohtaan. Se on vain joku sellainen tunne että tuleeko liian aikaisin toinen vailla enhän minä sitä ensimmäistä tietenkään hylkää! Ehkä vaan kun se on ollut niin kaikki kaikessa kun kaikki on uutta että miettii mikä oisi paras aika uusille lapsille. Mutta taitaa olla ihan ikuisuuskysymys, jos on vähän ikäeroa on mahdollisesti yhteisiä juttuja ja ei ehdi "tottua" siihen että on ainoa ja saa myös opetella niitä sisarustaitoja.

Ehkä sitä vain on itse kovin tunteissaan kun katselee tuon pienen touhua että miten se muuttuu. Mutta eihän se paha asia ole :)

Kiitos teille jotka osaatte sanoa järkeviä tähän, ehkä käyn vähän tunnekierroksilla.

Ap

Totta. Käyt vähän hormoonihöyryissä :). Mutta ei haittaa. Niin se pitääkin.

Hankalin ikäero meillä oli 1v11kk. Poika oli juuri sen ikäinen, että tajusi, kun tyttövauva tuli, että tää on nyt jotain outoa. Varasti tutit ja murjotti. Mutta näistä juuri tuli ne parhaat kaverit ja ovat vielä aikuisinakin sitä. Helpoin ikäero oli 1v3kk, kun toinen tuli niin luontevasti siihen, että se ikään kuin esikoisen mielestä oli ollut aina.

Näillä on tosi läheiset välit ja toisilleen soittelevat useammin, kuin äidilleen nyt aikuisina. 

Kyllä se hyvin kuule menee. Hyvähän se on, että mietit tuollaisia. Siitä näkee, että välität lapsistasi, kun haluat niille parasta.

Se, kenellä oli näitä useampikin. taisi olla nro 8

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti oman jaksamisen kannalta 3-4 vuoden ikäeroilla.

Komppaan. Aika raskaita on nämä nykyiset 1-2 vuoden ikäerot, ihan jo tutkimusten mukaan. Vaikka olisi nuorikin. Ja iso vaara että vanhemmalta lapselta aletaan odottaa liikaa liian aikaisin.

Mutta sinänsä turha ap:n asiaa enää miettiä, kun olet jo raskautunut. Sit vaan tulta päin.

Ihan mielenkiinnosta, kun sanoit teidän olevan nuoria vanhempia - kuinka vanhoja sitten olette?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti oman jaksamisen kannalta 3-4 vuoden ikäeroilla.

Komppaan. Aika raskaita on nämä nykyiset 1-2 vuoden ikäerot, ihan jo tutkimusten mukaan. Vaikka olisi nuorikin. Ja iso vaara että vanhemmalta lapselta aletaan odottaa liikaa liian aikaisin.

Mutta sinänsä turha ap:n asiaa enää miettiä, kun olet jo raskautunut. Sit vaan tulta päin.

Omaa kokemusta sinulla siis ei ole. Pelkkää mutua.

Kiitos ja varsinkin noista muutamasta hyvästä ohjeesta! Otan ilolla vastaan. 😊 Mulla ei ole lapsena ollu sitä sisarusta, joten en osaa vaikka oman äidin ratkaisuja peilata näiden juttujen suhteen. Uskon että esikoinen alkaa tuntua isolta, mutta on aina ollut sellainen aika mussukka, joten pidän vielä entisestään mielessä sen että ihan pienihän hänkin on. En haluaisi laittaa esikoista hoitoon ennen 3-vuoden ikää (ellei ole tulojen takia ihan pakko), joten sain vaan lisää kotihoitovuosia kun meitä tulee yksi lisää.

Mulla on ollut lapsuudessa yksi läheinen perhe jossa oli kaksi lasta ja juuri tuo kuopuksen oveluus jäi mieleen. Pitää muistaa pitää molempien puolia ja olla tasapuolinen muutenkin. Helppo näitä kai on nyt luetella itsekin, mutta se että muistaa ja tiedostaa ne sekä toimii niin tilanteen tullessa onkin se suuri harjoitus.

Esikoinen on meillä ollut todella tyytyväinen lapsi, siksi myös mietityttää että mitä tässä käy jos seuraava onkin todella suuritarpeinen.. Sitten me pyydetään apua ja vedetään yhteen hiileen ja muistetaan että se vauva-aika ja taaperoikä on niin pieni osa sitä elämää jota saadaan yhdessä viettää.

Ap