Tavallaan olen huolissani äidistäni, mutta en silti ota yhteyttä

En edes tiedä, onko elossa enää näiden helteiden jälkeen, ja näin hyvin inhottavan unenkin hänestä, jossa hän löytyi suuren sairaalan käytäviltä sinne unohtuneena, eikä kukaan ollut ilmoittanut kellekään, että hän on siellä. Hänestä oli tullut muistisairas, ei oikein ollut enää tässä maailmasa, eikä muistanut minua, mutta oli äreä ja huonotuulinen.
Unessakin vain jätin hänet sinne viranomaisten huomaan, vaikka jokin velvollisuudentunnon tapainen sanoi minulle, että "minun kuuluu" ottaa hänet pois sieltä tai alkaa selvittää mihin hänet saisi hoitoon tms, mutta minä vain lähdin pois.
Aamulla ahdisti hiukan olla hylännyt oman äitinsä ties miten hänellä meneekään, olla kysymättä näillä helteillä edes hänen takiaan, miten hän jakselee, mutta siis kun hän ei ole ikinä esim. lohduttanut minua jos olisin sitä tarvinnut, niin mieluiten en näkisi häntä sellaisena kuin hän on, niin enää ollenkaan. Se on eri asia, jos muuttuisi ja opettelisi esim. lohduttamaan ja hyväksymään kaiken minussa ensin.
Mutta kun mentiin seuraavaan päivään, aloin olla ylpeä siitä, itsestäni, etten ollut mennyt tarjoamaan apuani sille itseeni ilkeästi suhtautuvalle myrkylle. Vikka se tekisikin minusta joidenkin silmissä (nyt se oli vain uni) pahan ihmisen, niin hehän eivät tiedä totuutta. Minulle itselleni on mielettömän vapauttavaa henkisesti, että jätän sen paskan koko ajan enemmän ja enemmän taakseni, enkä välitä siitä, miten hänellä menee. Ei hänkään ole koskaan aidosti ja minun näköknnaltani ajatellen välittänyt siitä, miten minulla menee.
Tervetuloa hänelle takaisin sitten, jos alkaa oppia välittämään. Jos ei, niin vice versa. Kai hän hengissä yhä on.