Lue keskustelun säännöt.
Suojeletteko vanhempianne ikäviltä asioilta?
27.07.2018 |
En tiedä johtuuko siitä, että vanhemmat ovat nykyään sairaita (=omiakin huolia on) vai mistä, mutta olen huomannut piilottelevani ikäviä asioita vanhemmiltani. Eli tavallaan esitän voivani paremmin kuin voinkaan, jotten huolestuttaisi heitä "turhaan". Teettekö muut samaa ja milloin olette siirtyneet lapsen roolista aikuisen rooliin suhteessa vanhempiinne? Vai oletteko vielä viisikymppisinäkin "lapsia" suhteessanne?
Kommentit (62)
En juurikaan kerro omista vaikeuksistani. Vanhemmilla omat terveydelliset haasteet, en kuormita heitä omilla jutuillani. Lapsemme kouluvaikeuksista kerroin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kertonut ikinä, tajusin jo alle kouluikäisenä. Äiti hermostuu niin helposti, alkaa voihkia ja valittaa, ahdistuu.
Valehtelemalla ja salaamalla on jonkinlainen rauha pysynyt vuosikymmeniä. Olen kyllä kateellinen ihmisille, jotka kertovat tukeutuvansa äitiinsä/vanhempiinsa.
No en kyllä kerro kaikkia murheitani vanhemmilleni, jos sitä tarkoitat. Joistain kerron joistain en, ja kyse ei ole niinkään siitä että pelkäisin heidän huolestuvan (he ovat aikuisia ihmisiä, jotka pärjäävät tunteidensa kanssa kyllä - kuten minäkin), vaan suhteen ja murheen luonne enemmän määrittää asian. Esimerkiksi kysymystä rinnassa kerroin puolisolleni (oli ihan normaali, ultrattiin), parisuhdemurheista puhun ystävälle, talousvaikeuksia en pohdi kenenkään muun kuin puolison kanssa jne. Vanhemmilleni saatan puhua lievistä huolista lasten kanssa tai omista urahuolista.
Eli sanoisinko niin, että ihmissuhteisiin kuuluu aina rajoja (tiedostimmepa ne tai emme), ja ne määrittävät mitä puhun kenellekin.
En. En muutenkaan kannata tätä suojelujuttua. Minusta parasta on avoimuus. Oli sitten kyske minkä ikäisestä tahansa. Lapsille puhutaan ikätason mukaisesti, aikuisille realistisesti. Miehen suku on tällainen suojelusuku. Asioista ei ikinä puhuta niin kuon ne on vaan kaikki on yhtä hyssyttelyä. Aina pitäisi osata rivien välistä lukea miten asiat oikeasti on. Todella rasittavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo suojelin aina. Turha kuormittaa vanhoja ihmisiä omilla murheilla.
Vähän pyrin jopa kaunistelemaan asioita.
Mulla oli hyvät vanhemmat, itse onnistuin joskus sössimään asioita. Oma vika. Nyt vanhemmat jo kuolleet, kiitollisena muistelen heitä.
Vierailija kirjoitti:
En ole kertonut ikinä, tajusin jo alle kouluikäisenä. Äiti hermostuu niin helposti, alkaa voihkia ja valittaa, ahdistuu.
Valehtelemalla ja salaamalla on jonkinlainen rauha pysynyt vuosikymmeniä. Olen kyllä kateellinen ihmisille, jotka kertovat tukeutuvansa äitiinsä/vanhempiinsa.
Mulla sama. Valitettavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, olen ehdottomasti aikuinen suhteessa vanhempiini: Manipuloin ja syyllistän aina välillä, se täytyy myöntää. Lisäksi avioliittoni on valhetta ja farssi, mutta heidän ei tietenkään tarvitse tietää sitä. Autan heitä heidän henkilökohtaisissa ongelmissaankin, olenhan virallista pätevyyttä vailla oleva terapeutti. He eivät ikinä uskoisi miksi opiskelin terapiaa: Ihan vain siksi että osaisin käsitellä jyräävää aviomiestäni... Huh huh, kyllä aikuisuus on rankkaa! Ja ai niin , aikuinen kun olen, niin esitän lapselleni rakastavani häntä. OIkeasti minulla ei ole tunteita ketään kohtaan, no vihaa ja kateutta tunnen silloin tällöin.
En kerro siitä kuinka väsynyt olen. Äitini ei myöskään tiedä kuinka tiukilla olen rahallisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä johtuuko siitä, että vanhemmat ovat nykyään sairaita (=omiakin huolia on) vai mistä, mutta olen huomannut piilottelevani ikäviä asioita vanhemmiltani. Eli tavallaan esitän voivani paremmin kuin voinkaan, jotten huolestuttaisi heitä "turhaan". Teettekö muut samaa ja milloin olette siirtyneet lapsen roolista aikuisen rooliin suhteessa vanhempiinne? Vai oletteko vielä viisikymppisinäkin "lapsia" suhteessanne?
Lopetin ajat sitten, olen sisaruksista se vanhempi. Samoin mieheni lopetti omien asioiden kertomisen, myöskin sisarussarjan vanhin. Mutta sisarukset eivät ole lopettaneet, sitten vanhemmat murehtivat meille sisarusten ongelmia. Näillä pikkusisaruksilla kuitenkin jo ikää 40-48 v. Meillä ikää 50 v. Jostain kumman syystä soittelemme vanhemmillemme aika vähän.
Kyseiset sisarukset ovat kaikki työelämässä olevia, luultavasti täyspäisiä ihmisiä, mutta jotenkin on jäänyt päälle tämä äiskälle ja iskälle avautuminen.
Kerran erehdyin äidilleni ärähtämään etten jaksa kuunnella enää yhtään kenenkään murheita, sillä lopputuloksella että äiti oli ihan varma minun olevan eron partaalla... että voi v*ttu.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, olen ehdottomasti aikuinen suhteessa vanhempiini: Manipuloin ja syyllistän aina välillä, se täytyy myöntää. Lisäksi avioliittoni on valhetta ja farssi, mutta heidän ei tietenkään tarvitse tietää sitä. Autan heitä heidän henkilökohtaisissa ongelmissaankin, olenhan virallista pätevyyttä vailla oleva terapeutti. He eivät ikinä uskoisi miksi opiskelin terapiaa: Ihan vain siksi että osaisin käsitellä jyräävää aviomiestäni... Huh huh, kyllä aikuisuus on rankkaa! Ja ai niin , aikuinen kun olen, niin esitän lapselleni rakastavani häntä. OIkeasti minulla ei ole tunteita ketään kohtaan, no vihaa ja kateutta tunnen silloin tällöin.
Oho... Tulipa sieltä tunnustus. Elämäsi on varmasti yksi menestystarina. :O
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo, opetin heille netin käytönkin vasta vuosi sitten verkkopankkijuttujen vuoksi. Nyt kyselee jo että mikä on facebook, sanon vaan ettei sinne kannata mennä.
Onneksi eivät osaa/uskalla ite rekisteröityä, vaikka hotellitilauksiakin nyt jo tekee.
Miksei saisi mennä? Mun äiti meni faceen 69-vuotiaana ja se on rikastuttanut hänen sosiaalista elämäänsä valtavasti. Hän on saanut mm. yhteyden kansakouluaikaisiin kavereihinsa ja tapaa heitä nyt säännöllisesti kahvilassa. On liittynyt myös erilaisiin paikallisiin ryhmiin joissa muistellaan asioita menneiltä vuosikymmeniltä jne.
Puhun vanhemmilleni vain huolettomista murheista, eli sellaisista pikkujutuista. Isäni on äärimmäisen rasittava mielipiteineen ja jäykkine periaatteineen, niin että en hänelle voi mistään vakavasta puhua, koska ei sieltä mitään apua saisi kuitenkaan. Äitini on bipo, jolla lähtee heti keulimaan kun jotain liian jännää tapahtuu. Siksi elämäni näyttäytyy heille seesteisenä ja kunnollisena, maustettuna vain pienillä vastoinkäymisillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, olen ehdottomasti aikuinen suhteessa vanhempiini: Manipuloin ja syyllistän aina välillä, se täytyy myöntää. Lisäksi avioliittoni on valhetta ja farssi, mutta heidän ei tietenkään tarvitse tietää sitä. Autan heitä heidän henkilökohtaisissa ongelmissaankin, olenhan virallista pätevyyttä vailla oleva terapeutti. He eivät ikinä uskoisi miksi opiskelin terapiaa: Ihan vain siksi että osaisin käsitellä jyräävää aviomiestäni... Huh huh, kyllä aikuisuus on rankkaa! Ja ai niin , aikuinen kun olen, niin esitän lapselleni rakastavani häntä. OIkeasti minulla ei ole tunteita ketään kohtaan, no vihaa ja kateutta tunnen silloin tällöin.
Oho... Tulipa sieltä tunnustus. Elämäsi on varmasti yksi menestystarina. :O
Kyllä, elämäni on tosiaan ulkopäin katsottuna menestyneen ihmisen elämää (ja suoraan sanottuna pidän tätä ainoana menestymisen muotona), kuitenkin jos olen rehellinen (mitä olen harvoin) elämäni on hyvin tyhjää ja olen aina onneton. Toivottavasti sinulla on paremmin <3
En todellakaan. Nykyään ei myöskään ole väliä enää.
Olen uskovaisesta perheestä jossa uskonsa kieltänyt ihminen hylätään. En ollut enää uskonut vuosiin mihinkään, mutta silti minulle seurakuntalaiset puhuivat ihan samaan tapaan kun vielä uskoisin ja jakaisin saman maailmankuvan vaikken ollut vuosiin ollut mukana yhdessäkään jumalanpalveluksessa ja kaikki se mitä he, myös minä aikanaan, pitävät syntinä on nyt minusta ihan normaalia.
Lopulta ilmoitin maistraattiin että eroan uskonnostani sekä kaikille lähimmille tutuille, vanhempani mukaanlukien, että en ole enää uskossa ja sitten vielä että olen kritisoinut entistä uskontoani netissä. Jälkimmäinen on Ap:n kysymyksen kannalta oleellinen, sillä entiset jäsenet jotka kritisoivat kyseistä uskontoaan ovat heidän mukaansa S a a t a n a n kätyreitä.
Jos sitä katsoo heidän hihhulisilmiensä kautta, niin kyseessä heille todella pelottava asia. Seuraavan kerran näin vanhempani heidän hautajaisissaan, jos sielläkään sillä voi olla että eivät halua minua sinne. Toisaalta jos eivät, niin EVVK. Eivät hekään tule näkemään lastenlapsiaan sillä en anna lastani peloteltavan yhtään millään murhatarinoilla ja pahoilla hengillä -- mukafaktoina. Pahimmillaan vielä yrittäisivät suoltaa lapsille sitä kuinka me ollaan jotain demonien riivaamia. Mistäs tuota tietää mitä voisivat sepustaa...
En suojele enää. Aikaisemmin tein niin enkä kertonut meidän isoista vastoinkäymisistä. Kun sitten kävi ilmi että äitiäni ei kiinnosta pätkääkään mitkään muut kuin hänen omat harrastuspiirinsä ja kolotuksensa, päätin lopettaa varomisen.
Tai no, tarkkaan ottaen olen tekemisissä hänen kanssaan vain sen verran kuin on pakko, enkä puhu säätä henkilökohtaisemmista asioista ollenkaan. Isä kuoli 15 vuotta sitten ja häntä on kova ikävä edelleen. Hän oli välittävä ihminen.
En kerro,mutta en suojellakseni vaan koska tukea on turha odottaa. Äitini on kyllä kertonut avoimesti kaikki ongelmansa siitä asti kun olin ihan pieni. Paljon jouduin kannattelemaan ja olemaan se aikuinen ja joudun edelleen. Äidillä ei ole resursseja tai kykyä lohduttaa,tukea tai kiinnostua asioistani. En tiedä johtuuko se hänen masennuksestaan,luonnehäiriöstä vai mistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole kertonut ikinä, tajusin jo alle kouluikäisenä. Äiti hermostuu niin helposti, alkaa voihkia ja valittaa, ahdistuu.
Valehtelemalla ja salaamalla on jonkinlainen rauha pysynyt vuosikymmeniä. Olen kyllä kateellinen ihmisille, jotka kertovat tukeutuvansa äitiinsä/vanhempiinsa.Mulla sama. Valitettavasti.
Sama täällä. Sain teininäkin kuulla rankkaa syyllistämistä, jos äiti tiesi/luuli jonkun asian olevan pielessä.
Ja se marttyyriuuden määrä, voi elämä.
En piilottele, minusta sellainen on merkki huonoista (eli ei läheisistä) väleistä, jos piilottelee.
Joo, opetin heille netin käytönkin vasta vuosi sitten verkkopankkijuttujen vuoksi. Nyt kyselee jo että mikä on facebook, sanon vaan ettei sinne kannata mennä.
Onneksi eivät osaa/uskalla ite rekisteröityä, vaikka hotellitilauksiakin nyt jo tekee.