Millaiseksi aikuiseksi herkkä lapsi kasvaa perheessä, jossa on paljon narsistista käyttäytymistä?

Millaiseksi sinä olet kokenut aikuistumisen kotoa saamillasi eväillä?

Itselleni kehittyi epävakaan persoonallisuuden piirteitä. Vaikea päästää ketään lähelle, mutta jos päästän, odotukset ovat todella korkealla ja petyn jatkuvasti. En kuitenkaan uskalla/kehtaa sanoa asiasta toiselle, sillä pidän tilannetta omana vikanani. Toisaalta taas olen liiankin luottavainen tuntemattomia ihmisiä kohtaan jos he käyttäytyvät ystävällisesti minua kohtaan. Tämän vuoksi myös saan siipeeni tasaisin väliajoin sillä kaikki eivät ole niin vilpittömiä kuin miltä alkuun voisi vaikuttaa.

En tosin ole varma mistä nämä ongelmat ovat oikeasti lähtöisin, mutta olen pienestä lähtien ollut herkkä ja empaattinen ja vanhempani taas kylmiä ja epäsensitiivisiä.

Vierailija kirjoitti:

Itselleni kehittyi epävakaan persoonallisuuden piirteitä. Vaikea päästää ketään lähelle, mutta jos päästän, odotukset ovat todella korkealla ja petyn jatkuvasti. En kuitenkaan uskalla/kehtaa sanoa asiasta toiselle, sillä pidän tilannetta omana vikanani. Toisaalta taas olen liiankin luottavainen tuntemattomia ihmisiä kohtaan jos he käyttäytyvät ystävällisesti minua kohtaan. Tämän vuoksi myös saan siipeeni tasaisin väliajoin sillä kaikki eivät ole niin vilpittömiä kuin miltä alkuun voisi vaikuttaa.

En tosin ole varma mistä nämä ongelmat ovat oikeasti lähtöisin, mutta olen pienestä lähtien ollut herkkä ja empaattinen ja vanhempani taas kylmiä ja epäsensitiivisiä.

Miten koet pääseväsi yli pettymyksistä? Oletko löytänyt siihen avuksi hyviä keinoja?

Tunne-elämältäni epävakaa, helposti ahdistuva, kuormittuva ja masentuva tuli minusta. Käytännössä herkkyyden "varjopuolet" korostuvat kun kaikki negatiiviset tunteet on lapsena ja nuorena joutunut patoamaan sisälleen. Narsistivanhempi ei sietänyt minkäänlaisia negatiivisia tunteenilmauksia, paitsi tietysti itseltään. Terapiassa käyn mut vähän tuntuu ettei mistään ole apua. Välillä toki on valoisampia aikoja. Ulkoisesti elämäni on mallillaan mutta sisältäpäin katsottuna jotain ihan muuta :(

Minusta on kasvanut ahdistunut, pelokas ja vaativa ihminen. Koen helposti pettymyksiä ja minun on vaikea päästä niistä yli. Luottamus ihmisiin puuttuu. Toiminnallinen ja traumaattinen puoli persoonassani eivät oikein kohtaa ja se aiheuttaa hämmennystä minulle ja muille. Kai minulla sen takia on jotain epävakaita puolia käytöksessäni ja paljon mustavalkoista ajattelua.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on kasvanut ahdistunut, pelokas ja vaativa ihminen. Koen helposti pettymyksiä ja minun on vaikea päästä niistä yli. Luottamus ihmisiin puuttuu. Toiminnallinen ja traumaattinen puoli persoonassani eivät oikein kohtaa ja se aiheuttaa hämmennystä minulle ja muille. Kai minulla sen takia on jotain epävakaita puolia käytöksessäni ja paljon mustavalkoista ajattelua.

Ja yllätys, yllätys! Terapiassa käyn minäkin. Se on kyllä auttanut paljon, mutta silti välillä toivoisi, että vaikutukset tulisivat nopeammin. Vaikka monia asioita pystyy järjellä käsittelemään, niin tunnetasolla eteenpäin siirtyminen on usein hitaampaa kuin toivoisi.

Joko sitä masentuu kun ei koskaan kelpaa, tai sitten jos on se narsistin lempilapsi, kasvaa myötäilijäksi ja miellyttäjäksi, jolla ei ole omaa tahtoa.

Vierailija kirjoitti:

Joko sitä masentuu kun ei koskaan kelpaa, tai sitten jos on se narsistin lempilapsi, kasvaa myötäilijäksi ja miellyttäjäksi, jolla ei ole omaa tahtoa.

Minä jätin minulle varatun roolin narsistisesti käyttäytyvän vanhemman jatkeena, mutta sen jälkeen epäsuosiota onkin riittänyt.

Huh, mitähän siskoni poika joutuukaan kokemaan aikuiseksi kasvaessaan. Äitinsä on niin narsistinen henkilö, että jopa 5-vuotiaalle pojalleen on kertonut, että "Täti on tosi tosi tyhmä ihminen" (Vihaamansa minä siis. Pikkupoika kertoi tämän minulle puhelimessa). Luulisi omista mielipiteistään ja tavoitteistaan huolimatta edes lapsen olevan suojattu negatiivisuudelta vaan ei : (

Vierailija kirjoitti:

Tunne-elämältäni epävakaa, helposti ahdistuva, kuormittuva ja masentuva tuli minusta. Käytännössä herkkyyden "varjopuolet" korostuvat kun kaikki negatiiviset tunteet on lapsena ja nuorena joutunut patoamaan sisälleen. Narsistivanhempi ei sietänyt minkäänlaisia negatiivisia tunteenilmauksia, paitsi tietysti itseltään. Terapiassa käyn mut vähän tuntuu ettei mistään ole apua. Välillä toki on valoisampia aikoja. Ulkoisesti elämäni on mallillaan mutta sisältäpäin katsottuna jotain ihan muuta :(

Minulla on usein samanlainen tunne tuosta, että ulkoisesti monet asiat ovat kunnossa, mutta mielen sisällä ei. Koen usein tyhjyyden tunteita, vihaa, epätoivoa...

Vierailija kirjoitti:

Joko sitä masentuu kun ei koskaan kelpaa, tai sitten jos on se narsistin lempilapsi, kasvaa myötäilijäksi ja miellyttäjäksi, jolla ei ole omaa tahtoa.

Tuo on kyllä rankka kokemus, kun on lapsuudesta alkaen sellainen olo, että itsessä on jotain pielessä, kun ei kelpaa. Sitten sitä myöhemminkin on hyvin taipuvainen syyllistäminen itseään kaikesta mahdollisesta, jopa toisten ihmisten huonosta käytöksestä. Jollain mielen tasolla sitä järjettömästi ajattelee, että ihan kaikki olisi mennyt toisin, jos vain olisi ymmärtänyt toimia niin tai näin, sanoa siten tai täten. Sitä ikään kuin pakkomielteisesti hakee ajatusta sellaisesta harmoniasta, joka muka olisi löytynyt jos olisi tehnyt jotain eri tavalla. Järjen tasolla kyllä ymmärtää sen, että mitään parempaa todellisuutta ei olisi voinut olla eikä tulla, olisi sitten vaikka päällään seisonut. Tunnetasolla tätä ajatusta on kuitenkin jostain syystä todella vaikea hyväksyä. Sitä ikään kuin epätoivoisesti jahtaa sellaista kadotettua paratiisia, jota ei edes koskaan ollut olemassa (tasapainoista lapsuudenperhettä).

Isäni oli lapsuudessani se narsistisesti käyttäytyvä, arvaamaton kuningas. Äiti oli se, joka käveli munankuorilla ja alistui. Aikuisena olen huomannut olevani se liian kiltti alistuja, joka varoo tekemisiään kaikkialla muualla paitsi läheisissä rakkaussuhteissa, joissa muutun isäkseni. Epävakaa persoonallisuus diagnosoitu täälläkin.

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli lapsuudessani se narsistisesti käyttäytyvä, arvaamaton kuningas. Äiti oli se, joka käveli munankuorilla ja alistui. Aikuisena olen huomannut olevani se liian kiltti alistuja, joka varoo tekemisiään kaikkialla muualla paitsi läheisissä rakkaussuhteissa, joissa muutun isäkseni. Epävakaa persoonallisuus diagnosoitu täälläkin.

Oletko saanut itsellesi sellaista apua, joka on auttanut sinua toimimaan ihmissuhteissa rakentavalla tavalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joko sitä masentuu kun ei koskaan kelpaa, tai sitten jos on se narsistin lempilapsi, kasvaa myötäilijäksi ja miellyttäjäksi, jolla ei ole omaa tahtoa.

Tuo on kyllä rankka kokemus, kun on lapsuudesta alkaen sellainen olo, että itsessä on jotain pielessä, kun ei kelpaa. Sitten sitä myöhemminkin on hyvin taipuvainen syyllistäminen itseään kaikesta mahdollisesta, jopa toisten ihmisten huonosta käytöksestä. Jollain mielen tasolla sitä järjettömästi ajattelee, että ihan kaikki olisi mennyt toisin, jos vain olisi ymmärtänyt toimia niin tai näin, sanoa siten tai täten. Sitä ikään kuin pakkomielteisesti hakee ajatusta sellaisesta harmoniasta, joka muka olisi löytynyt jos olisi tehnyt jotain eri tavalla. Järjen tasolla kyllä ymmärtää sen, että mitään parempaa todellisuutta ei olisi voinut olla eikä tulla, olisi sitten vaikka päällään seisonut. Tunnetasolla tätä ajatusta on kuitenkin jostain syystä todella vaikea hyväksyä. Sitä ikään kuin epätoivoisesti jahtaa sellaista kadotettua paratiisia, jota ei edes koskaan ollut olemassa (tasapainoista lapsuudenperhettä).

Näin minäkin juuri koen! En ole ikinä kelvannut kellekään sellaisena kuin olen. Lapsena kun olin vielä normaali, en kelvannut vanhemmille, ja nyt kun olen häiriintynyt, en kelpaa muille ihmisille.

Minulla myös epävakaa persoonallisuus, dissosiaatiota jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli lapsuudessani se narsistisesti käyttäytyvä, arvaamaton kuningas. Äiti oli se, joka käveli munankuorilla ja alistui. Aikuisena olen huomannut olevani se liian kiltti alistuja, joka varoo tekemisiään kaikkialla muualla paitsi läheisissä rakkaussuhteissa, joissa muutun isäkseni. Epävakaa persoonallisuus diagnosoitu täälläkin.

Oletko saanut itsellesi sellaista apua, joka on auttanut sinua toimimaan ihmissuhteissa rakentavalla tavalla?

Kävin pitkään mielenterveystoimistossa keskustelemassa ja sitten sain lähetteen ihan psykoterapiaan. Lapsuuden kokemuksia ja omia parisuhdekokemuksiani on puitu ja koetettu yksilöidä syitä käyttäytymiseni taustalla, kuten myös löytää apukeinoja niihin tilanteisiin, kun reagoin ja toimin ihmissuhteissani järjenvastaisesti.

Ajatuksen ja tiedon tasolla olenkin saanut monia oivalluksia, mutta paljon pitkäpiimäisempää ja vaikeampaa on saada tuo tieto oikeasti käytäntöön, että ei vain "selkärangasta" jatka samaa vanhaa käytösmallia. Tällä hetkellä koetan pidättäytyä miehen ja naisen välisistä lähemmistä suhteista kokonaan, koska tiedän, miten alan ennen pitkää käyttäytyä, enkä tahdo kenenkään joutuvan kärsimään siitä. Jossakin vaiheessa se kuitenkin tulee taas eteen ja se pelottaa, enkä usko, että pelkkä terapia ilman käytännön harjoitusta vielä vie kovin pitkälle.

Eli nykyään ihan tavallinen perhe, jossa äidin tärkein tehtävä on ottaa salilla belfieitä ja isän kuvia ruoka-annoksista.

Itsevarma, tarvittaessa tunnekylmä ja kovapintainen ihminen. Tämä siis muille, on ollut vaikeaa päästää ihmisiä lähelle ja väkivaltakokemukset ovat aiheuttaneet nopeita refleksiliikkeitä esim. toisen koskiessa minuun. 

Äidin edessä olen vielä hieman nöyrempi, varovainen ja jopa alistuva. Tänä kesänä tosin sain ensimmäisen kerran iskettyä kovempaa vastaan. Kyseessä siis tilanne, jossa äiti vaati minua lopettamaan työni ja auttamaan häntä (kyse viikoista). Tilanne ei ollut akuutti, eli kukaan ei ollut sairastunut tai mitään sellaista. "Et kai aio koko kesää töitä muka tehdä?!" oli kysymys kun vastasin olevani töissä. Haloo, lähes kolmekymppinen korkeakoulutettu nainen vakityössä, juu aion todellakin lopettaa työni pyydettäessä :)Tavatessa yritän vain pitää tilanteen rauhallisena, en halua aiheuttaa riitoja tai konflikteja. 

Luojan kiitos sain tämän tehtyä, sillä en ole enää tänä vuonna menossa käymään lapsuudenkodissani. Seuraavasta syytöksestä katkaisen välit ja alan elää vain itselleni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli lapsuudessani se narsistisesti käyttäytyvä, arvaamaton kuningas. Äiti oli se, joka käveli munankuorilla ja alistui. Aikuisena olen huomannut olevani se liian kiltti alistuja, joka varoo tekemisiään kaikkialla muualla paitsi läheisissä rakkaussuhteissa, joissa muutun isäkseni. Epävakaa persoonallisuus diagnosoitu täälläkin.

Oletko saanut itsellesi sellaista apua, joka on auttanut sinua toimimaan ihmissuhteissa rakentavalla tavalla?

Kävin pitkään mielenterveystoimistossa keskustelemassa ja sitten sain lähetteen ihan psykoterapiaan. Lapsuuden kokemuksia ja omia parisuhdekokemuksiani on puitu ja koetettu yksilöidä syitä käyttäytymiseni taustalla, kuten myös löytää apukeinoja niihin tilanteisiin, kun reagoin ja toimin ihmissuhteissani järjenvastaisesti.

Ajatuksen ja tiedon tasolla olenkin saanut monia oivalluksia, mutta paljon pitkäpiimäisempää ja vaikeampaa on saada tuo tieto oikeasti käytäntöön, että ei vain "selkärangasta" jatka samaa vanhaa käytösmallia. Tällä hetkellä koetan pidättäytyä miehen ja naisen välisistä lähemmistä suhteista kokonaan, koska tiedän, miten alan ennen pitkää käyttäytyä, enkä tahdo kenenkään joutuvan kärsimään siitä. Jossakin vaiheessa se kuitenkin tulee taas eteen ja se pelottaa, enkä usko, että pelkkä terapia ilman käytännön harjoitusta vielä vie kovin pitkälle.

Kuulostat hyvin vastuulliselta ihmiseltä. Muista olla armelias itsellesi!

Toistuvia masennuskausia elämän käännekohdissa, vaativuutta itseä kohtaan ja sosiaalisia pelkoja. Pyrin piilottamaan kaiken läheisiltä ja elän normaalia elämään. Kukaan ei lapsuuden perheeni lisäksi päässyt piikittelemään "herkkyydestäni". En siis ole sen herkempi kuin muutkaan, mutta reagoin paskaan kohteluun enkä alistunut. Hain nuoresta atiivisesti apua ja kävin terapiassa kelakorvaksella 2x viikko kahden vuoden ajan. Parisuhteet tosin olleet katastrofeja, kun olen lähtenyt kaikenlaisten ensin mielistelevien ja myöhemmin epävakaiden alistajien matkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joko sitä masentuu kun ei koskaan kelpaa, tai sitten jos on se narsistin lempilapsi, kasvaa myötäilijäksi ja miellyttäjäksi, jolla ei ole omaa tahtoa.

Tuo on kyllä rankka kokemus, kun on lapsuudesta alkaen sellainen olo, että itsessä on jotain pielessä, kun ei kelpaa. Sitten sitä myöhemminkin on hyvin taipuvainen syyllistäminen itseään kaikesta mahdollisesta, jopa toisten ihmisten huonosta käytöksestä. Jollain mielen tasolla sitä järjettömästi ajattelee, että ihan kaikki olisi mennyt toisin, jos vain olisi ymmärtänyt toimia niin tai näin, sanoa siten tai täten. Sitä ikään kuin pakkomielteisesti hakee ajatusta sellaisesta harmoniasta, joka muka olisi löytynyt jos olisi tehnyt jotain eri tavalla. Järjen tasolla kyllä ymmärtää sen, että mitään parempaa todellisuutta ei olisi voinut olla eikä tulla, olisi sitten vaikka päällään seisonut. Tunnetasolla tätä ajatusta on kuitenkin jostain syystä todella vaikea hyväksyä. Sitä ikään kuin epätoivoisesti jahtaa sellaista kadotettua paratiisia, jota ei edes koskaan ollut olemassa (tasapainoista lapsuudenperhettä).

Näin minäkin juuri koen! En ole ikinä kelvannut kellekään sellaisena kuin olen. Lapsena kun olin vielä normaali, en kelvannut vanhemmille, ja nyt kun olen häiriintynyt, en kelpaa muille ihmisille.

Minulla myös epävakaa persoonallisuus, dissosiaatiota jne.

Onko tätä dissosiaatiota usein? Onko siitä ollut merkittävästi haittaa? Minäkin tunnistan tämän reagointitavan ja mietin voiko sille tehdä jotakin. Olisi hyvä oppia pistämään vaikeat tilanteet poikki sen sijaan, että hyytyy niissä täysin.