Millaiseksi aikuiseksi herkkä lapsi kasvaa perheessä, jossa on paljon narsistista käyttäytymistä?

Aika arka ja masentunut olen, koitan vältellä ihmisiä. Lähipiirini on pieni mutta rakastava nykyään. Olen tosi tarkka siitä kenen kanssa olen tekemisissä. Olen ahkera ja koitan miellyttää myös ihmisiä, pyrin aina tekemään parhaita päätöksiä kaikkien kannalta jne..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joko sitä masentuu kun ei koskaan kelpaa, tai sitten jos on se narsistin lempilapsi, kasvaa myötäilijäksi ja miellyttäjäksi, jolla ei ole omaa tahtoa.

Tuo on kyllä rankka kokemus, kun on lapsuudesta alkaen sellainen olo, että itsessä on jotain pielessä, kun ei kelpaa. Sitten sitä myöhemminkin on hyvin taipuvainen syyllistäminen itseään kaikesta mahdollisesta, jopa toisten ihmisten huonosta käytöksestä. Jollain mielen tasolla sitä järjettömästi ajattelee, että ihan kaikki olisi mennyt toisin, jos vain olisi ymmärtänyt toimia niin tai näin, sanoa siten tai täten. Sitä ikään kuin pakkomielteisesti hakee ajatusta sellaisesta harmoniasta, joka muka olisi löytynyt jos olisi tehnyt jotain eri tavalla. Järjen tasolla kyllä ymmärtää sen, että mitään parempaa todellisuutta ei olisi voinut olla eikä tulla, olisi sitten vaikka päällään seisonut. Tunnetasolla tätä ajatusta on kuitenkin jostain syystä todella vaikea hyväksyä. Sitä ikään kuin epätoivoisesti jahtaa sellaista kadotettua paratiisia, jota ei edes koskaan ollut olemassa (tasapainoista lapsuudenperhettä).

Näin minäkin juuri koen! En ole ikinä kelvannut kellekään sellaisena kuin olen. Lapsena kun olin vielä normaali, en kelvannut vanhemmille, ja nyt kun olen häiriintynyt, en kelpaa muille ihmisille.

Minulla myös epävakaa persoonallisuus, dissosiaatiota jne.

Onko tätä dissosiaatiota usein? Onko siitä ollut merkittävästi haittaa? Minäkin tunnistan tämän reagointitavan ja mietin voiko sille tehdä jotakin. Olisi hyvä oppia pistämään vaikeat tilanteet poikki sen sijaan, että hyytyy niissä täysin.

Minulla on siis dissosiatiivisen identiteettihäiriön tyyppinen häiriö, eli dissosiaatiota on koko ajan, tai paremminkin joku dissosioitunut osa on "vallassa" koko ajan eikä minulla ole mitään perusminää ollenkaan.

Aiempaan kommenttiin: narsistinen vamhempi ei tarkoita vanhempaa joka on vain kiinnostunut perseestään ja instagrammista, narsistinen vanhempi on perheen keskipiste jonka ympärillä kaikkien pitää pyöriä, myös lasten. Vain vanhemman tunteet on tärkeitä. Hänellä on oikeus raivostua ja haukkua ja uhkailla myös lapsia. Lasta(kaan) ei tarvitse kehua, ja häntä pitää koko ajan kritisoida, sen sijaan narsistinen vanhempi vaatii jatkuvia kehuja ja raivostuu kritiikistä. Lapsen tarpeilla ei ole merkitystä, vain vanhemman tarpeilla (fyysisillä, psyykkisillä, joissain perheissä myös seksuaalisilla) on, ja lapsen pitää täyttää nämä tarpeet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joko sitä masentuu kun ei koskaan kelpaa, tai sitten jos on se narsistin lempilapsi, kasvaa myötäilijäksi ja miellyttäjäksi, jolla ei ole omaa tahtoa.

Tuo on kyllä rankka kokemus, kun on lapsuudesta alkaen sellainen olo, että itsessä on jotain pielessä, kun ei kelpaa. Sitten sitä myöhemminkin on hyvin taipuvainen syyllistäminen itseään kaikesta mahdollisesta, jopa toisten ihmisten huonosta käytöksestä. Jollain mielen tasolla sitä järjettömästi ajattelee, että ihan kaikki olisi mennyt toisin, jos vain olisi ymmärtänyt toimia niin tai näin, sanoa siten tai täten. Sitä ikään kuin pakkomielteisesti hakee ajatusta sellaisesta harmoniasta, joka muka olisi löytynyt jos olisi tehnyt jotain eri tavalla. Järjen tasolla kyllä ymmärtää sen, että mitään parempaa todellisuutta ei olisi voinut olla eikä tulla, olisi sitten vaikka päällään seisonut. Tunnetasolla tätä ajatusta on kuitenkin jostain syystä todella vaikea hyväksyä. Sitä ikään kuin epätoivoisesti jahtaa sellaista kadotettua paratiisia, jota ei edes koskaan ollut olemassa (tasapainoista lapsuudenperhettä).

Näin minäkin juuri koen! En ole ikinä kelvannut kellekään sellaisena kuin olen. Lapsena kun olin vielä normaali, en kelvannut vanhemmille, ja nyt kun olen häiriintynyt, en kelpaa muille ihmisille.

Minulla myös epävakaa persoonallisuus, dissosiaatiota jne.

Onko tätä dissosiaatiota usein? Onko siitä ollut merkittävästi haittaa? Minäkin tunnistan tämän reagointitavan ja mietin voiko sille tehdä jotakin. Olisi hyvä oppia pistämään vaikeat tilanteet poikki sen sijaan, että hyytyy niissä täysin.

Minulla on siis dissosiatiivisen identiteettihäiriön tyyppinen häiriö, eli dissosiaatiota on koko ajan, tai paremminkin joku dissosioitunut osa on "vallassa" koko ajan eikä minulla ole mitään perusminää ollenkaan.

Aiempaan kommenttiin: narsistinen vamhempi ei tarkoita vanhempaa joka on vain kiinnostunut perseestään ja instagrammista, narsistinen vanhempi on perheen keskipiste jonka ympärillä kaikkien pitää pyöriä, myös lasten. Vain vanhemman tunteet on tärkeitä. Hänellä on oikeus raivostua ja haukkua ja uhkailla myös lapsia. Lasta(kaan) ei tarvitse kehua, ja häntä pitää koko ajan kritisoida, sen sijaan narsistinen vanhempi vaatii jatkuvia kehuja ja raivostuu kritiikistä. Lapsen tarpeilla ei ole merkitystä, vain vanhemman tarpeilla (fyysisillä, psyykkisillä, joissain perheissä myös seksuaalisilla) on, ja lapsen pitää täyttää nämä tarpeet.

Se on varmasti todella raskasta, jos persoona on koko ajan moniin osiin jakautuneena. Ei ollut tarkoitus vähätellä kokemustasi. Olen vain itse huomannut sen, että aina kun masennus syvenee, niin minulle tulee paljon enemmän sellaisia tunteita, että tuntuu kuin olisin katoamassa, ikään kuin minua ei olisikaan olemassa. Siksi tarvitsen elämään hyvin paljon vakautta. Se pitää mielen paremmin tasapainossa ja tuollaiset tunteet eivät silloin iske päälle yhtä voimakkaina. Ja jos toimintakyky on korkealla tasolla, niin ei ole yhtä herkkänä myöskään uusille traumoille, koska lapsuudesta tuttua tilanteisiin jähmettymistä (olen tässä, mutta tämä ei tapahdu minulle, en voi tehdä muuta kuin odottaa tilanteen menevän ohi) on paljon vähemmän, kun pystyy poistumaan paremmin vaikeista tilanteista, kun aikuinen minä on paremmin ohjaksissa.

Vierailija kirjoitti:

Eli nykyään ihan tavallinen perhe, jossa äidin tärkein tehtävä on ottaa salilla belfieitä ja isän kuvia ruoka-annoksista.

Heikkotasoista trollaamista.

❤️

Googlaa "ohutnahkainen narsisti"

Vierailija kirjoitti:

Googlaa "ohutnahkainen narsisti"

Olen googlannut. Olen lukenut sekä ohut- että paksunahkaisista että ohutnahkaisista narsisteista (läheisriippuvaisista) jo aiemmin. Mitä haluat tästä aiheesta nyt tuoda esiin?

Mistä sen muka erottaa onko vanhempi vain kusipää vai narsisti?

Minulla ahdistuneisuus- ja dissosiaatiohäiriöt. Yritin jonkin aikaa traumaterapiaa, joka kävi liian raskaaksi. Surkea lapsuus narsistien lapsena johti siihen, että tottakai valitsin narsistisia miehiä ja ongelmat senkuin pahenivat. Pahimmillaan olen ollut työkyvytön. Äitini mielestä ei minulle ole jäänyt mitään traumoja lapsuudestani. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä sen muka erottaa onko vanhempi vain kusipää vai narsisti?

Onko sillä väliä kummasta tarkalleen ottaen on kyse? Pääasiahan on se, että selvää, ettei kaikki ole kotona kunnossa. Käytin sanaparia narsistinen käytös, koska en ole psykiatri, jolla on valtuudet tehdä diagnooseja. Kusipääkin voi käyttäytyä narsistin tavoin, vaikkei diagnoosia saisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ahdistuneisuus- ja dissosiaatiohäiriöt. Yritin jonkin aikaa traumaterapiaa, joka kävi liian raskaaksi. Surkea lapsuus narsistien lapsena johti siihen, että tottakai valitsin narsistisia miehiä ja ongelmat senkuin pahenivat. Pahimmillaan olen ollut työkyvytön. Äitini mielestä ei minulle ole jäänyt mitään traumoja lapsuudestani. 

Kamala asenne äidilläsi. Paljon voimia sinulle! ❤️

Vierailija kirjoitti:

Mistä sen muka erottaa onko vanhempi vain kusipää vai narsisti?

Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on? Kaikissa meissä on narsistisia piirteitä, toisissa enemmän toisissa vähemmän. Ja jostainhan se "kusipäisyyskin" johtuu. Mutta ihan sama mulle mikä se vanhemman määritelmä on, kun on selvää et tervehenkinen vanhempi hän ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ahdistuneisuus- ja dissosiaatiohäiriöt. Yritin jonkin aikaa traumaterapiaa, joka kävi liian raskaaksi. Surkea lapsuus narsistien lapsena johti siihen, että tottakai valitsin narsistisia miehiä ja ongelmat senkuin pahenivat. Pahimmillaan olen ollut työkyvytön. Äitini mielestä ei minulle ole jäänyt mitään traumoja lapsuudestani. 

Kamala asenne äidilläsi. Paljon voimia sinulle! ❤️

Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Toistuvia masennuskausia elämän käännekohdissa, vaativuutta itseä kohtaan ja sosiaalisia pelkoja. Pyrin piilottamaan kaiken läheisiltä ja elän normaalia elämään. Kukaan ei lapsuuden perheeni lisäksi päässyt piikittelemään "herkkyydestäni". En siis ole sen herkempi kuin muutkaan, mutta reagoin paskaan kohteluun enkä alistunut. Hain nuoresta atiivisesti apua ja kävin terapiassa kelakorvaksella 2x viikko kahden vuoden ajan. Parisuhteet tosin olleet katastrofeja, kun olen lähtenyt kaikenlaisten ensin mielistelevien ja myöhemmin epävakaiden alistajien matkaan.

Minäkin olen saanut diagnoosin toistuva masennus. Se harmittaa. Olisin halunnut elämän olevan sellaista, että voimavarani olisivat riittäneet siihen paremmin.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joko sitä masentuu kun ei koskaan kelpaa, tai sitten jos on se narsistin lempilapsi, kasvaa myötäilijäksi ja miellyttäjäksi, jolla ei ole omaa tahtoa.

Tuo on kyllä rankka kokemus, kun on lapsuudesta alkaen sellainen olo, että itsessä on jotain pielessä, kun ei kelpaa. Sitten sitä myöhemminkin on hyvin taipuvainen syyllistäminen itseään kaikesta mahdollisesta, jopa toisten ihmisten huonosta käytöksestä. Jollain mielen tasolla sitä järjettömästi ajattelee, että ihan kaikki olisi mennyt toisin, jos vain olisi ymmärtänyt toimia niin tai näin, sanoa siten tai täten. Sitä ikään kuin pakkomielteisesti hakee ajatusta sellaisesta harmoniasta, joka muka olisi löytynyt jos olisi tehnyt jotain eri tavalla. Järjen tasolla kyllä ymmärtää sen, että mitään parempaa todellisuutta ei olisi voinut olla eikä tulla, olisi sitten vaikka päällään seisonut. Tunnetasolla tätä ajatusta on kuitenkin jostain syystä todella vaikea hyväksyä. Sitä ikään kuin epätoivoisesti jahtaa sellaista kadotettua paratiisia, jota ei edes koskaan ollut olemassa (tasapainoista lapsuudenperhettä).

Näin minäkin juuri koen! En ole ikinä kelvannut kellekään sellaisena kuin olen. Lapsena kun olin vielä normaali, en kelvannut vanhemmille, ja nyt kun olen häiriintynyt, en kelpaa muille ihmisille.

Minulla myös epävakaa persoonallisuus, dissosiaatiota jne.

Onko tätä dissosiaatiota usein? Onko siitä ollut merkittävästi haittaa? Minäkin tunnistan tämän reagointitavan ja mietin voiko sille tehdä jotakin. Olisi hyvä oppia pistämään vaikeat tilanteet poikki sen sijaan, että hyytyy niissä täysin.

Minulla on siis dissosiatiivisen identiteettihäiriön tyyppinen häiriö, eli dissosiaatiota on koko ajan, tai paremminkin joku dissosioitunut osa on "vallassa" koko ajan eikä minulla ole mitään perusminää ollenkaan.

Aiempaan kommenttiin: narsistinen vamhempi ei tarkoita vanhempaa joka on vain kiinnostunut perseestään ja instagrammista, narsistinen vanhempi on perheen keskipiste jonka ympärillä kaikkien pitää pyöriä, myös lasten. Vain vanhemman tunteet on tärkeitä. Hänellä on oikeus raivostua ja haukkua ja uhkailla myös lapsia. Lasta(kaan) ei tarvitse kehua, ja häntä pitää koko ajan kritisoida, sen sijaan narsistinen vanhempi vaatii jatkuvia kehuja ja raivostuu kritiikistä. Lapsen tarpeilla ei ole merkitystä, vain vanhemman tarpeilla (fyysisillä, psyykkisillä, joissain perheissä myös seksuaalisilla) on, ja lapsen pitää täyttää nämä tarpeet.

Se on varmasti todella raskasta, jos persoona on koko ajan moniin osiin jakautuneena. Ei ollut tarkoitus vähätellä kokemustasi. Olen vain itse huomannut sen, että aina kun masennus syvenee, niin minulle tulee paljon enemmän sellaisia tunteita, että tuntuu kuin olisin katoamassa, ikään kuin minua ei olisikaan olemassa. Siksi tarvitsen elämään hyvin paljon vakautta. Se pitää mielen paremmin tasapainossa ja tuollaiset tunteet eivät silloin iske päälle yhtä voimakkaina. Ja jos toimintakyky on korkealla tasolla, niin ei ole yhtä herkkänä myöskään uusille traumoille, koska lapsuudesta tuttua tilanteisiin jähmettymistä (olen tässä, mutta tämä ei tapahdu minulle, en voi tehdä muuta kuin odottaa tilanteen menevän ohi) on paljon vähemmän, kun pystyy poistumaan paremmin vaikeista tilanteista, kun aikuinen minä on paremmin ohjaksissa.

Kuulostaapa tutulta!

Mä olen ollut näkymätön lapsi, yrittänyt olla vaivaton. Perhe pyöri isän hyvien ja huonojen päivien tahdissa. Huonomminkin olis voinu olla. Meillä oli aika vakaata ja ennustettavaa muuten.

Mutta välillä sitä vain piti olla täysin huomaamaton ja ei saanut rasittaa yhtään. Aina piti olla varovainen! Jos en pitänyt varaani, isä suuttui ja saattoi lyödä. Ei saanut olla iloinen ja spontaani - mutta ei myöskään pelokas. Se ärsytti!

En osaa vieläkään olla kenenkään seurassa ihan spontaani, paitsi omien lasten. Et olisin vain oma itseni ja rela. Pelkään toisten suuttumusta siitä, että olen sellainen kuin olen. Ajattelen oikeasti olevani vääränlainen, epäkelpo.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ahdistuneisuus- ja dissosiaatiohäiriöt. Yritin jonkin aikaa traumaterapiaa, joka kävi liian raskaaksi. Surkea lapsuus narsistien lapsena johti siihen, että tottakai valitsin narsistisia miehiä ja ongelmat senkuin pahenivat. Pahimmillaan olen ollut työkyvytön. Äitini mielestä ei minulle ole jäänyt mitään traumoja lapsuudestani. 

Mun äiti taas ihmettelee miksi jouduimme käymään koulukuraattorin ja sosiaalityöntekijän järjestämissä perhetapaamisissa muutamaan otteeseen kun olin alaikäinen. Musta oli tehty lastensuojeluilmoituksia koulun puolesta ja väkivalta kotona oli todellista. Vielä tänä päivänäkin väittää ettei ole koskaan lyönyt mua tai tehnyt mitään mistä häntä syytän. On myös sanonut muiden ihmisten kuullen, että pilaan heidän perhe-elämänsä ja olisi parempi jos olisin kuollut. Onneksi äitini on mulle kuollut. 

Vierailija kirjoitti:

En osaa vieläkään olla kenenkään seurassa ihan spontaani, paitsi omien lasten. Et olisin vain oma itseni ja rela. Pelkään toisten suuttumusta siitä, että olen sellainen kuin olen. Ajattelen oikeasti olevani vääränlainen, epäkelpo.

Mulla ihan sama, tosi kuormittavaa olla ihmisten kanssa tekemisissä kun tuntuu että pitää vetää roolia. Kunnon suojamuurit on pystyssä edelleen, vaikka terapian ym. avulla on saanut omaa häpeän ja syyllisyyden (jep, siitä kun olen "vääränlainen") tunnetta poistettua. Välillä vieläkin ajattelen että olisinpa ihan millainen muunlainen tahansa, vaikka tuskin se mitään muuttaisi. Todennäköisesti minulla menisi nyt vieläkin huonommin, jos olisin ollut niin alistuva kuin minun odotettiin olevan. Syntipukki oli oma roolini perheessä, erityisesti siksi kun puolustin pikkusisaruksia vanhemman raivolta.

4

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ahdistuneisuus- ja dissosiaatiohäiriöt. Yritin jonkin aikaa traumaterapiaa, joka kävi liian raskaaksi. Surkea lapsuus narsistien lapsena johti siihen, että tottakai valitsin narsistisia miehiä ja ongelmat senkuin pahenivat. Pahimmillaan olen ollut työkyvytön. Äitini mielestä ei minulle ole jäänyt mitään traumoja lapsuudestani. 

Mun äiti taas ihmettelee miksi jouduimme käymään koulukuraattorin ja sosiaalityöntekijän järjestämissä perhetapaamisissa muutamaan otteeseen kun olin alaikäinen. Musta oli tehty lastensuojeluilmoituksia koulun puolesta ja väkivalta kotona oli todellista. Vielä tänä päivänäkin väittää ettei ole koskaan lyönyt mua tai tehnyt mitään mistä häntä syytän. On myös sanonut muiden ihmisten kuullen, että pilaan heidän perhe-elämänsä ja olisi parempi jos olisin kuollut. Onneksi äitini on mulle kuollut. 

Mun lapsuudessa ei pahemmin tehty lasuja, vaikka aihetta olisi ollutkin. Välillä kerhotädit (kerhoihin kuljettiin ilman vanhempia silloin) ja opettaja kyselivät minulta asioita ja kavereiden vanhemmat päivittelivät, mutta siihen se jäikin. Jotkut sukulaiseni ja äitini olivat sitä mieltä, että olin pilannut äitini avioliiton (millähän lapsi tämän tekee??). Myös minulle toivotettiin välillä, että olisi parempi kuin kuolisin pois heitä häpäisemästä.