Lue keskustelun säännöt.
Oletko koskaan katunut lisääntymistäsi?
25.06.2018 |
Milloin helpotti ja hyväksyit sen mitä tuli tehtyä?
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
En vaan sitä että tuhlasin otolliset vuodet miehen kanssa joka oli liian lapsellinen ja epävakaa isäksi.
Joten nyt olen yksin. Ei kivaa.
Tsemppiä ja kaikkea hyvää Sulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kadu kun en ole tehnyt sitä virhettä!
Ihan alussa joo kun oli kauhea koliikki päällä ja olin tulla hulluksi. Vauva huusi sylissäkin koko ajan ettei mieskään uskaltanut lähteä sen kanssa ulos.
Mutta en sen jälkeen, päinvastoin! Nyt on aivan ihana (pääosin) koululainen.
En ikinä. Lapsia on kolme, kaikki jo aikuisia joilla on elämä hallussa. Lapsenlapsiakin on. Jälkeläiseni ovat mulle suuri onnen ja ylpeyden lähde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin kun lapset tappelee koko ajan tai kun mikään ei ole hyvin.
Mutta ne on vain ohimeneviä hetkiä.
En kadu lisääntymistä itsessään, vaan sysipaskaa miestä, jonka kanssa sen tein. Minulle ero oli helppo, mutta kyllä tekee pahaa lasten puolesta, kun isä murskaa heidän sydämet kerta toisensa jälkeen.
Kyllä se vaan niin on, että paras lahja mitä vanhempi voi lapselleen ja antaa, on hyvä (toinen) vanhempi. Tätä aion teroittaa omille lapsilleni kunhan tuosta kasvavat, kun itse en näköjään ottanut opiksi oman isäni paskuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ohimennen joskus, kun lapsilla ei ollut asiat hyvin, ja etenkin kun huomasin heidän perineen minulta alttiuden erääseen sairauteen. Lähinnä mietin sitä, että en ollut kyllin hyvä jatkaakseni sukua. Mutta lapset on ihania ja rakkaita!
Kaduin (tai häpesin) raskauttani silloin kun mies lähti. Abortti oli jo liian myöhäistä ja suunnittelin tosissani vauvan antamista adoptioon. Olen itse yh-äidin lapsi ja vihasin ajatusta siitä, että minun lapseni joutuisi käydä läpi saman elämän kuin minä lapseni kanssa :( kadutti koko suhde, raskaus, kaikki.
Olin vielä synnytyksessä sitä mieltä, että annan lapsen pois. Kunnes näin hänet, oman tyttäreni. Siinä hetkessä kaikki kipu, huoli ja epäily kaikkosivat ja ikään kuin "heräsin äitinä". Tyttäreni täyttää syksyllä 5v ja on aivan ihana tapaus. En ole koskaan ikinä raskastanut ketään tällä tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen katunut, mutten ottaisi sitä niin vakavasti, koska se on ollut niin harvinainen ja ohimenevä tunne, joka ei ole vaikuttanut oikeastaan mihinkään. Katumus on yleensä tullut silloin kun omat hermot ovat olleet tosi tiukilla.
Olen katunut ja kadun edelleen. Lapsi on vaikeasti vammainen ja raskas tapaus. Olisi pitänyt tehdä abortti kun vammaisuus kävi ilmi. Mutta ei, luulin voivani rakkaudella vähentää vammaisuuden vaikutusta elämäämme. Joskus haluaisin vaan lähteä ja jättää lapsi ja mies kahdestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en. Olen ollut väsynyt, uupunut, itkuinen ja fyysisissä tuskissa äitiyteni takia, mutta ikinä en ole omia lapsiani katunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vammaisen äiti täälläkin. Minulla 8v down-poika, ei todellakaan mikään aurinkoinen tapaus. Päivittäin väkivaltaa, huutoa, raivoa, itkua ja kilahduksia ilman varoitusta. Luulin minäkin, että pärjäämme, kunhan vain rakastaisin lasta tarpeeksi... menihän pari ekaa vuotta ihan hyvin, kun poika oli niin pieni. Nykyään vaan vihaan elämäämme. Joka päivä on kovaa taistelua, koko ajan. Sanokaa vaan huonoksi äidiksi, mutta kyllä tekisin toisenlaisen ratkaisun jos vaan pääsisin ajassa taaksepäin.
Voimia anonyymille down-lapsen äidille. Voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu. Olen joskus työssäni miettinyt, mitä kaikkea siihen sisältyykään, kun jo raskausaikana kannustetaan, että kyllä sen vammaisen lapsen kanssa pärjää. Ei kukaan kuitenkaan voi ennustaa, millaista se tulee olemaan, millainen kyseinen vammainen lapsi tulee olemaan, millaisiksi muodostuvat suhteet perheen sisällä, miten vanhemmat ja koko perhe tulevat jaksamaan. Ja miten pitkä taival siitä tulee.
Toivottavasti saat vertaistukea.
<3
No en oikeestaan, vaikka kaikki väittivätkin, että tulee nuoruutta ikävä, kun niin nuorena lisääntyy. Olen siis 22v, jolla 1v ja 8kk kaksoset. Ihan hyvin on tämä elämä on mennyt. Työllistyin vakituisesti 18-vuotiaana eli heti valmistuttuani (lähihoitaja) ja nyt syksyllä aloitan osa-aikaisen opiskelun. En tosiaankaan kadu yhtään mitään, vähiten omaa perhettäni <3
En voi sanoa että katuisin, mutta jos voisin valita uudelleen nyt keski-ikäisenä, valitsisin toisin. Rakastin aikaa pienten lasten kanssa, ja olen kestänyt hengissä rankat teini-iät, vaikka kieltämättä silloin jopa epäröin. Kuten moni muu, isän olisi voinut valita viisaammin, mutta sillä elämänkokemuksella en vielä osannut.
Pääasiallinen syy siihen miksi jättäisin lapset nyt tekemättä, on ylikansoittuminen, ilmastonmuutos, maapallon tuhoaminen, ja synkät tulevaisuudennäkymät. Suomen henkinen ja poliittinen ilmapiiri, kovat arvot, työ- ja koulutusnäkymät kotimaassamme eivät saisi nekään minua lisääntymään.
Mietin mikä nyt aikuistumassa olevilla lapsillani on edessä, kun kansanvaellukset, nälänhätä ja luonnonilmiöt tulevat riepottelemaan heitä välillisesti ja suoraan tulevina vuosikymmeninä. Kenenkään vastuullisen ihmisen ei pitäisi lisääntyä tässä tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Kaduin (tai häpesin) raskauttani silloin kun mies lähti. Abortti oli jo liian myöhäistä ja suunnittelin tosissani vauvan antamista adoptioon. Olen itse yh-äidin lapsi ja vihasin ajatusta siitä, että minun lapseni joutuisi käydä läpi saman elämän kuin minä lapseni kanssa :( kadutti koko suhde, raskaus, kaikki.
Olin vielä synnytyksessä sitä mieltä, että annan lapsen pois. Kunnes näin hänet, oman tyttäreni. Siinä hetkessä kaikki kipu, huoli ja epäily kaikkosivat ja ikään kuin "heräsin äitinä". Tyttäreni täyttää syksyllä 5v ja on aivan ihana tapaus. En ole koskaan ikinä raskastanut ketään tällä tavalla.
saman elämän kuin minä -äitini- kanssa*
En vaan sitä että tuhlasin otolliset vuodet miehen kanssa joka oli liian lapsellinen ja epävakaa isäksi.
Joten nyt olen yksin. Ei kivaa.