Lue keskustelun säännöt.
Oletko koskaan katunut lisääntymistäsi?
25.06.2018 |
Milloin helpotti ja hyväksyit sen mitä tuli tehtyä?
Kommentit (49)
Kun katson tuota paskavaipoissa huutavaa kakaraa, niin juuri nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään lasta kadu, isäänsä kylläkin. Olin nuori ja epätoivoinen ja ajattelin että kyllä se mies jää jos olisi yhteinen lapsi tulossa. No, eipä välttämättä jää ja sitten kinuat häneltä almuja elatusrahan muodossa ja vihaat hänen uutta naista ja lasta joita hän EI hylkää. Tuntuupa tosi hyvältä että oma lapsi tietää et isä ei halunnut minua ja huolehtii mielummin toisesta lapsesta. Itkuhan siinä tulee. Molemmilla.
Vierailija kirjoitti:
Kun katson tuota paskavaipoissa huutavaa kakaraa, niin juuri nyt.
Vaihda ne vaipat ja lohduta lasta, niin loppuu se huuto ja katumus.
Anonyymi purkautuu kirjoitti:
Vammaisen äiti täälläkin. Minulla 8v down-poika, ei todellakaan mikään aurinkoinen tapaus. Päivittäin väkivaltaa, huutoa, raivoa, itkua ja kilahduksia ilman varoitusta. Luulin minäkin, että pärjäämme, kunhan vain rakastaisin lasta tarpeeksi... menihän pari ekaa vuotta ihan hyvin, kun poika oli niin pieni. Nykyään vaan vihaan elämäämme. Joka päivä on kovaa taistelua, koko ajan. Sanokaa vaan huonoksi äidiksi, mutta kyllä tekisin toisenlaisen ratkaisun jos vaan pääsisin ajassa taaksepäin.
Jos joku sinua huonoksi äidiksi sanoo, ei tiedä mistä puhuu...
Oman lapsensa omaishoitajat eivät jostain syystä saa sitä sädekehää, mitä puolisonsa ja vanhempansa omaishoitajat. Muista, että laitoshoito ei ole moraalisesti väärä ratkaisu, edes oman lapsen tapauksessa.
Vierailija kirjoitti:
Kun katson tuota paskavaipoissa huutavaa kakaraa, niin juuri nyt.
Et oo tosissas.
Tuliko sulle jotenkin yllätyksenä, ettei vaippaikäinen osaa itsenäisesti huolehtia rakostaan tai puhtaudestaan? Mene nyt hyvä ihminen sen lapsen luokse, kerro että nyt käydään pesulla ja vaipanvaihdossa, sitten halaat häntä ja kysyt mikä hätänä. Tarjoa ruokaa, syliä, unta ja läheisyyttä, äläkä aaveellä ulise!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En voi sanoa että katuisin, mutta jos voisin valita uudelleen nyt keski-ikäisenä, valitsisin toisin. Rakastin aikaa pienten lasten kanssa, ja olen kestänyt hengissä rankat teini-iät, vaikka kieltämättä silloin jopa epäröin. Kuten moni muu, isän olisi voinut valita viisaammin, mutta sillä elämänkokemuksella en vielä osannut.
Pääasiallinen syy siihen miksi jättäisin lapset nyt tekemättä, on ylikansoittuminen, ilmastonmuutos, maapallon tuhoaminen, ja synkät tulevaisuudennäkymät. Suomen henkinen ja poliittinen ilmapiiri, kovat arvot, työ- ja koulutusnäkymät kotimaassamme eivät saisi nekään minua lisääntymään.
Mietin mikä nyt aikuistumassa olevilla lapsillani on edessä, kun kansanvaellukset, nälänhätä ja luonnonilmiöt tulevat riepottelemaan heitä välillisesti ja suoraan tulevina vuosikymmeninä. Kenenkään vastuullisen ihmisen ei pitäisi lisääntyä tässä tilanteessa.
Nimenomaan vastuullisten ihmisten tulee lisääntyä (tai adoptoida) ja opettaa maailmankatsomuksensa seuraavalle polvelle, jotta sodat ja kansainvaellukset voitaisiin välttää tulevaisuudessa.
Vierailija kirjoitti:
En minäkään lasta kadu, isäänsä kylläkin. Olin nuori ja epätoivoinen ja ajattelin että kyllä se mies jää jos olisi yhteinen lapsi tulossa. No, eipä välttämättä jää ja sitten kinuat häneltä almuja elatusrahan muodossa ja vihaat hänen uutta naista ja lasta joita hän EI hylkää. Tuntuupa tosi hyvältä että oma lapsi tietää et isä ei halunnut minua ja huolehtii mielummin toisesta lapsesta. Itkuhan siinä tulee. Molemmilla.
Ketään ei voi pakottaa vanhemmaksi, ei edes sitä vastuutonta isää. Se, että lapsi ei ole molempien osalta haluttu, on sun oma vikasi, jos olet huijannut itsesi raskaaksi vaan siksi, että joku huithapeli rauhoittuisi sun vierelle.
Pyydä lapseltas anteeksi ettet valinnut sille hyvää isää ja ettet hedelmöityshetkellä ollut hyvä äiti.
Itsehän olen olemassa vaan siksi, että äiti aikoinaan halusi "näpäyttää" aviomiestään panemalla toista miestä " :)"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun katson tuota paskavaipoissa huutavaa kakaraa, niin juuri nyt.
Et oo tosissas.
Tuliko sulle jotenkin yllätyksenä, ettei vaippaikäinen osaa itsenäisesti huolehtia rakostaan tai puhtaudestaan? Mene nyt hyvä ihminen sen lapsen luokse, kerro että nyt käydään pesulla ja vaipanvaihdossa, sitten halaat häntä ja kysyt mikä hätänä. Tarjoa ruokaa, syliä, unta ja läheisyyttä, äläkä aaveellä ulise!
En ole kirjoittaja, mutta väsyneenä ihminen ei aina ole itsensä, ja tulee sanottua asioita mitä ei välttämättä tarkoita. Niin tehokas, että unen puutetta on käytetty myös kidutusmenetelmänä.
En kadu, vaan rakastan heitä ehdoitta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsettomat ovat onnellisempia kuin perheelliset. Tämä pitäisi kertoa kouluissa. Pitäisi myös kehottaa miettimään vanhuutta, jolloin saisi lapsettomana olla rauhassa eikä tarvitsisi hoitaa lapsia, kuten perheellisten. Perheellisyys on hirveä taakka, joka tulee ihmisille vain siksi, että he ajattelevat vain sitä ihanaa vauvavuotta eivätkä tiedä, mitä tuleman pitää.
Kadun. Tämä on yksi isoimmista äitiystabuista, mutta... Olisin halunnut tytön. Sen sijaan minulla on kaksi poikaa enkä halua ottaa kolmatta riskiä. Tuntuu epäreilulta, että tutuilla ja sukulaisilla on tyttö tai tyttöjä. Vaihtaisin noi kaksi urpoa yhteen pieneen tyttöön heti, jossa joku suostuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä tämä epäilys kuuluu raskauteen. En varsinaisesti ikinä ole tuntenut tarvetta hankkia lapsia, ja mietin tosissani, että mihin oikein suostuin kun mies halusi jälkikasvua... Raskaus on ollut kivuliasta, ja kadun, koska omat opinnot ja elämä jää tauolle. Luotan siihen, että puoliso huolehtii meistä, mutta oma jaksaminen mietityttää.
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomat ovat onnellisempia kuin perheelliset. Tämä pitäisi kertoa kouluissa. Pitäisi myös kehottaa miettimään vanhuutta, jolloin saisi lapsettomana olla rauhassa eikä tarvitsisi hoitaa lapsia, kuten perheellisten. Perheellisyys on hirveä taakka, joka tulee ihmisille vain siksi, että he ajattelevat vain sitä ihanaa vauvavuotta eivätkä tiedä, mitä tuleman pitää.
Lapsettomat ovat onnellisempia 20-30v omien arvioidensa mukaan. Onnettomampia ovat lapsettomat 30-90v ja onnellisimpia ovat perheelliset 30-90v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan katunut, en edes raskaina hetkinä. Rakastan heitä ehdoitta ja täysin, jokaisen soluni pohjasta. Mieletön ja eläimellinenkin tunne!
Minulla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista vauvakuumetta, enkä mitenkään koskaan erityisesti haaveillut äitiydestä. Hankin silti kolme lasta ja juuri eilen illalla sanoin heille ääneenkin, kuinka ihana porukka heistä on tullut! En vaihtaisi päivääkään pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomat ovat onnellisempia kuin perheelliset. Tämä pitäisi kertoa kouluissa. Pitäisi myös kehottaa miettimään vanhuutta, jolloin saisi lapsettomana olla rauhassa eikä tarvitsisi hoitaa lapsia, kuten perheellisten. Perheellisyys on hirveä taakka, joka tulee ihmisille vain siksi, että he ajattelevat vain sitä ihanaa vauvavuotta eivätkä tiedä, mitä tuleman pitää.
Lapsettomat ovat onnellisempia 20-30v omien arvioidensa mukaan. Onnettomampia ovat lapsettomat 30-90v ja onnellisimpia ovat perheelliset 30-90v.
Ja kaikkein onnellisimmaksi itseään arvioivat 14-18-vuotiaat.
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomat ovat onnellisempia kuin perheelliset. Tämä pitäisi kertoa kouluissa. Pitäisi myös kehottaa miettimään vanhuutta, jolloin saisi lapsettomana olla rauhassa eikä tarvitsisi hoitaa lapsia, kuten perheellisten. Perheellisyys on hirveä taakka, joka tulee ihmisille vain siksi, että he ajattelevat vain sitä ihanaa vauvavuotta eivätkä tiedä, mitä tuleman pitää.
Hullu! Nimenomaan vanhetessaan alkaa kaivata omaa perhettä, kun vanhemmat sukupolvet ovat poissa.
Eikä enää ole samoista asioista kiinnostunut kuin oli nuorena.
Pahoittelen etten ole kenenkään äiti, täti enkä mummi.
Kadun. Minun ei pitänyt pystyä tulemaan raskaaksi, kun vahinko tuli ilmi abortti ei enää onnistunut ja mies lähti. En ikinä halunnut lapsia ja olin ihan kamalan vihainen, väsynyt ja kivuissani koko raskauden ajan. Minulla ei ollut ketään tukemassa minua. Lapsi leikattiin sektiolla maailmaan ja muistan ajatelleeni että tuntui siltä kuin kasvain tai loinen olisi leikattu kehosta irti. En kuitenkaan vihannut lasta joka lähti adoptioon, toivon että hän on päässyt ihanaan rakastavaan kotiin ja kasvanut tasapainoiseksi ihmiseksi geeneistään huolimatta.
En ole ikinä katunut.
Poikani on elämäni.
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä katunut.
Poikani on elämäni.
Tämäntyyppisen ahdistavan ja takertuvan äitiyden mallin nähneenä en halunnut lapsia.
Säälittäviä vastenmielisiä ihmisiä, jotka sälyttävät lastensa niskaan valtavan taakan.
Erityisesti poikien parisuhde menee taatusti kyttäävän anopin takia kiville. Tyttäret tuppaavat jäämään naimattomiksi.
Kauheus moninkertaistuu, jos sisaruksia ja/tai toista vanhempaa ei ole.
Sitä pelkoa ei onneksi ole, että käteni raskautuisi.