Muita, jotka eivät kyenneet samaistumaan nuorisoelokuviin ja -kirjoihin?

Ai, luulin että tarkoitit niitä nuorisokirjoja joissa hahmot olivat aina täydellisen kauniita ja suosittuja, ja jos eivät niin ainakin lopussa saivat unelmiensa pojan. Niihin mä en ikinä samaistunut, olinhan ruma nörtti ja lisäksi nuo kirjat saivat itseinhon vaan lisääntymään kun en ollut ”normaali” kaunis teini.

Minulla oli ihan sama. En tosin tainnut pitää juuri mistään niistä kirjoista, joita koulussa luetutettiin.

En minäkään kyennyt samaistumaan noihin teiniromansseihin. Ne olivat minulle vain kaukaisia haaveita. Ja tuntuvat olevan edelleen. Jotenkin edelleen fanitan sellaisia nuoruusrakkaustarinoita, kun itse en sellaista koskaan kokenut. 

Riippuu varmaan, millaista nuorisokirjallisuutta on lukenut. En olisi edes koskenut Häräntappoaseeseen, kun taas Uuden Kuun Emiliaa kohtaan tunsin suurta sielunkumppanuutta.

(Tosin on pakko sanoa, että luin ns nuortenkirjat lapsena ja teininä jo aikuisten kirjallisuutta, joten sekin on saattanut vaikuttaa.)

Meillä oli tuo Häräntappoase pakollinen luettava.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli tuo Häräntappoase pakollinen luettava.

Oho! Meillä ei ollut pakollisina muistaakseni kuin Anne Frankin päiväkirja. Muuten saatiin itse valita listalta luettavat (niin yläkoulussa kuin lukiossakin).

Häräntappoase oli paljon parempi ja samaistuttavampi kirja kuin ne tytöille suunnatut tylsät Tiinat ja muut sellaiset ihmissuhde-poikaystävä-lilluttelut. Ei mun elämäni ollut mitään vaaleanpunaiset lasit silmillä ihastusten perässä hiihtämistä...

Meillä yläasteaikoina (90-l.) useimpien pakollisten kirjojen tarinamaailma oli tylsä, karu ja masentava. Ei ollenkaan samastuttava tai innoittava. Mieleen on jäänyt kirja, jossa seikkaili Hadrianus-niminen poika. Lukeminen oli tuskaa. En ole yhtään ns. lukutoukka, vaan normaalisti jätän kirjan kesken, jos se on tylsä.

Joo kyllä olisi nuo kirjat pitänyt jättää kirjoittamatta, kun kerran luokan epäsosiaalisimmat eivät samaistuneet niiden keksittyihin tarinoihin. Voi luoja.

En koskaan samaistunut realistisiin, moderneihin nuortenekirjoihin tai elokuviin, vaan nuoriin hahmoihin fantasiakirjoissa yms, myös vanhemman kirjallisuuden (=kirjoitettu vähintään 70 v aikaisemmin) hahmot kiehtoivat. En tykännyt ollenkaan lukea tavallisista nykyajan nuorista ihmissuhdesotkuineen, ihastuksineen, päihdekokeiluineen jne, se oli minusta tylsää koska sitä näki joka päivä muutenkin. En muuten vieläkään lue sen tyyppistä aikuisille suunnattua kirjallisuutta, samasta syystä.

En koskaan samaistunut nuorisokirjoihin, -elokuviin tai sarjoihin. Toisaalta en koskaan kokenut samaistuvani nuorisoonkaan. Teini ikä oli henkiseltä kannalta kohdallani hyvin yksinäistä aikaa.

Olen tajunnut vasta vanhemmiten, että varsinkin elokuvia katsellessani lapsena, en koskaan samaistunut naishahmoihin - minä olin esim. länkkäreissä cowboy tai mieluiten inkkari, en koskaan se kiltti ja kaunis ja siveä tyttönen (joka on miespäähenkilön tyttis tai joku) tai kapakassa itseään myyvä räväkkä akka. Sen takia esim. Tuulen viemää - leffan Scarletista en pitänyt ollenkaan, vaikka hän juuri on hivenen erilainen naishahmo, passiivisesta aktiiviseksi muuntautuva.

Nuorille suunnattu kirjallisuus tuntui aina jotenkin lapselliselta, koska pentunakaan en lukenut juuri lastenkirjallisuutta, vaan suoraan Viisikoihin ja siitä ns. pulp-juttuihin, joita vinttimme oli täynä. Dekkarit, lännenseikkailut, sarjakuvat tulivat sateisina kesäpäivinä tutuiksi. Ja samaan aikaan aloin lukea myös kirjallisuuden klassikoita. Minä luin vapaaehtoisesti jo 9-10 vuotiaana niitä kirjoja, joita omanikäiseni sitten pakolla luki yläasteella, esim. juuri Anne Frankin päiväkirja, Seitsemän Veljestä ym.