Onko sinulle lapsena kerrottu että olet vahinkolapsi? Jos, niin miten vaikutti lapsuuteesi?

Menin takaisin sen linnun kyytiin joka minut toi.

On kerrottu, ei vaikuttanut mitenkään lapsuuteeni. Äidilläni ja isälläni on oikein hyvä ja rakastava avioliitto, ollut jo yli 40 vuotta, vaikka suhde tosiaan alkoi siitä kun äitini tuli eka kerrasta paksuksi jaa siihen aikaan oli tapana sitten mennä naimisiin jos niin kävi. Minusta on itse asiassa jotenkin viehättävä ajatus, että minä olen saanut vanhempani, todelliset sielunkumppanit, menemään yhteen :D 

Ei sitä suoraan sanottu, mutta kun vanhemmat olivat syntyessäni 17 ja 21, niin ei ole vaikea arvata. En tiedä, olisiko sillä ollut jotain vaikutusta jos asiasta olisi puhuttu ääneen.

Lapsi ei ymmärrä moista käsitettä eikä muutenkaan pysty tajuamaan että häntä ei olisi.

Vanhemmat jotka mäkättää omasta tyhmyydestään (ei osattu/viitsitty ehkäistä) on tajuttoman tyhmiä.

Pitäisikö se sitten salata? Meillä yksi lapsista on suunnittelematon. Kai sitä vahingoksikin sitten voisi sanoa. Kuparikierukka meni kohdun seinästä läpi, ei ehkäissyt ja raskaus alkoi.

Huolella harkittiin halutaanko aloittaa vielä vauvan kanssa kun isommat oli jo isoja. Ja sitten päätettiin hänet haluta.

Ja nyt tämä elämä vauvan kanssa on ollut niin ihanaa ja antoisaa sitten kuitenkin, että toivotaan vielä yhtä. Tuo vahinko on ollut parasta mitä meidän perheelle on sattunut, alkujärkytyksen jälkeen aivan ihana yllätys. Hän ei syntynyt suunniteltuna, mutta silti toivottuna. Ja olen kyllä ihan ajatellut sen hänelle myös kertoa. Tai en ainakaan aktiivisesti salata, tulee puheeksi jos tulee.

Lapsena ei kannata vielä kertoa, mutta ihmeyyttää tuo, jos jonkun mielestä on järkyttävää, jos lapselle joskus kerrotaan. Aikuinen luultavasti pystyy olosuhteistakin päättelemään olevansa suunnittelematon, ja vaikka ei pystyisi, niin kyllä aikuinen ymmärtää, että elämänkulkuja on erilaisia, jos hänelle asiasta kerrotaan. Tuskin tuo tervettä aikuista satuttaa tai loukkaa, tai muuttaa hänen käsitystään omasta lapsuudestaan. Aikuinen ymmärtää, että suunnittelematonkin lapsi voi olla rakastettu. Ja jos ei ole kokenut lapsena olevansa rakastettu, se on varmasti paljon kovempi pala kuin se, onko ollut suunniteltu lapsi vai ei. Eivät kaikki suunnitellutkaan lapset elä rakkauden ilmapiirissä ja hyvinkohdeltuina.

On kerrottu, myöskin on kerrottu tarinat kun meidän vaari juoksi meidän isän perässä pihassa ihan hulluna. Jotenkin tuo  on naurattanut enemmän, mutta siihen vaikuttaa varmaan sen, että vanhemmat menivät sitten myöhemmin naimisiin, mutta yhdessä olivat 40 vuotta kunnes isä kuoli. He sai vielä minun lisäksi kaksi lasta.

Ja, välit äidin vanhempiin oli aina todella lämmin, kesät oltiin kaikki yhdessä mummon ja vaarin mökillä. Itsekin sain vahinkolapsen. Oltiin mieheni kanssa seurusteltu noin 3 kk, kun kuparikierukka petti ja tulin raskaaksi. Vieläkin ollaan yhdessä ja lapsi on nyt 21 vuotta. Yhteensä meillä on nyt 3 lasta, ja joo olen kertonut vanhimmalle pojalle, että ei ollut suuniteltu, mutta hän oli todella rakas yllätys.

Synnyin kostoksi äidin aviomiehen pettämisestä. Äiti etsi ekan ruiskun ja juhannusyönä sain alkuni. Isästä ja äidistä ei rakkausparia tullut ja minä kasvoin yh-äidin kanssa. Joskus sitten koitin hieman ottaa selkoa miehestä kun tavattiin. No justjoo... Alko- ja mielenterveysongelmainen pässi...

Kyllähän 70-luvulla kakarat aina kyseli et missäs sun isäs on? Sitten kerran isä tuli meillä käymään ja meni pilkkaajat hiljaseksi. Parimetrinen 150 kiloinen mies...

Isättömyys ei olisi haitannut yhtään. Oli sillä vaikea elämä jne ja rauha jo 18 vuotta nukkuneelle sielulleen.

Kuitenkin synnyin tähän elämään omaan kasvutarinaani ja kipua nyt ei vaan pääse karkuun....

Vaikkei siihen asumaan tartte jäädä.

😆

Muistutan lastani joka päivä että hän on vahinko laukaus. Mielestäni ei ole järkeä valehdella, koska se on väärin.

Meille kerrottiin jatkuvasti, miten isosiskoni on vahinkolapsi, minkä takia äitini on joutunut menemään naimisiin isämme kanssa ja satimeen perheenäidiksi. Koko ajan myös kerrottiin, että sairas isä kuitenkin kuolee kohta, joten äiti pääsee sitten elämään omaa elämäänsä. Tiesimme että olimme taakka.

Traumautti sen verran että omia lapsia kykenin hankkimaan vasta nelikymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä suoraan sanottu, mutta kun vanhemmat olivat syntyessäni 17 ja 21, niin ei ole vaikea arvata. En tiedä, olisiko sillä ollut jotain vaikutusta jos asiasta olisi puhuttu ääneen.

Sama täällä. Vanhemmat seurustelivat, mutta olivat jo eronneet kun synnyin.

Ei vaikuttanut lapsuuteeni oikeastaan mitenkään, paitsi ehkä siinä mielessä, että minulla oli todella nuoret ja läsnäolevat isovanhemmat, ja nyt omilla lapsillani iso-isovanhemmat.

Olen aina tuntenut oloni erittäin rakastetuksi ja halutuksi.

Mun oma lapsi on vahinko ja olen sen hänelle myös aikuisena kertonut, varmaan oli itse sen myös jo hoksannut kun ikäeroa meillä 16v. Eihän sen kertominen aina tarkoita, että katuisi lapsen saamista tai ei rakastaisi omaa lastaan.

Sain jo pienenä kuulla olevani vahinko ja ainoa syy vanhempieni yhdessä oloon. Teininä sain kuulla että suurin pettymys oli se että olen tyttö. Vanhempieni liitto oli katastrofaalinen joka onneksi päättyi 15.vuoden jälkeen eroon. Itse reagoin ottamalla vanhempien ongelmat omille harteilleni ja tämä on vaikuttanut moneen asiaan elämässäni. Terapia on auttanut pääsemään asiasta yli.

En kyllä ymmärrä miksi asiasta pitäisi lapselle kertoa, onko se aikuisen oma tarve työstää asiaa? Jotain positiivista, päätin jo nuorena etten tee vanhempieni virheitä, eli teiniraskautta. Kolmikymppisenä perustin perheen ja kaikki lapset ovat olleet haluttuja ja muistan siitä heille mainita.

Kyllä minulle suoraan sanottiin, että olin vahinko. Meitä oli monta lasta ja minua ennen syntyneen äiti olisi jo halunnut abortoida, mutta noihin aikoihin ei lääkäreiltä lupaa herunut. Minulle äiti sanoi, että minun kohdallani hän ei jaksanut aborttilupaa edes anoa enää. 

En usko asian juurikaan vaikuttaneen itseeni. Tiesin, että ennen vanhaan lapsia syntyi ihmisille enemmän kuin toivottiin.

Olin jo noin 20 vuotta, kun minulle selvisi, että olin vahinko. Mutta kun äitini sanoi, että olin samanlainen onnellinen onnettomuus kuin penisilliinin keksiminen, lähinnä tuo nauratti.

Vanhempi sisarukseni on vahinko, samoin minä ja meillä on vähän yli vuoden ikäero. Minä sain alkuni vaikka äiti imetti ja söi ehkäisypillereitä. Vanhemmilla on pakkoavioliitto ja olisi ollut hyvä, jos eivät olisi koskaan tavanneet. Äiti on sanonut suoraan, että lapset ovat pilanneet hänen elämänsä. Muistan kuulleeni tuon ensimmäisen kerran alle kouluikäisenä. Äiti tuli myöhemmin kolmannen kerran raskaaksi ja isä painosti äidin aborttiin, uhkaili lähtemisellä.

Hui, ei ole onneksi ihan suoraan sanottu että "olet vahinko", vaan että "sitten sinä vain ilmoitit tulosta" ja äiti kertoi, että ensimmäisen vuoden me asuttiin kaksistaan ja että ihan hyvin me pärjättiin😀 Myöhemmin he menivät isän kanssa naimisiin, mutta liitto oli huono, vaikka syntyi sisaruksia vielä kaksi lisää🐵🐵🐵

Nyt on isä onneksi jo kuollut, tilalla uusioperhe ja iltatähti, joka on ihan saman näkönen, kun me muutkin ja äärettömän rakas. Hienointa on nähdä äiti onnellisena niiden synkkien vuosien jälkeen.

Jos jotain on itse oppinut tästä, niin että lasten takia ei pidä mennä naimisiin tai ylipäätään olla yhdessä..saattaa olla nimittäin elämäsi suurin virhe se, eikä se että tulee tämä toisenlainen "vahinko".

Pienestä saakka olin äitini katkeruuden sylkykuppi. Äiti oli 18 kun synnyin ja syntymäni vuoksi hän ei koskaan voinut elää nuoruuttaan/matkustella/opiskella jne. Joku myös ettei koskaan tule pentujani hoitamaan jos aion hankkiutua raskaaksi.

Isä oli matkatöissä ja vietin paljon aikaa mummolassa. Ehkä mummo on juuri se syy miksi olen kasvanut kohtuullisen täyspäiseksi ihmiseksi.

Vanhempani erosivat kun olin 9 ja veli 7. Äitini halusi elää vapaata elämää.

Olimme keskenämme kun äiti juoksi yöt nuoruutensa perässä.

Löysi noilta juoksuiltaan uuden miehen ja perusti uuden perheen.

Uuden perheen lapsille hoki jälleen kuinka kahlitsevat hänet kotiin ja odottaa sitä päivää että muuttavat pois kotoa ollakseen vapaa.

Veljeni muutti isälle ollessaan 9, minä muutin pois 15-vuotiaana.

Äiti huusi perään että takaisin on turha yrittää. En yrittänyt. Enkä todellakaan vienyt pentujani sinne hoidettavaksi.

Hyvin on mennyt jo liki 30 vuotta. Äidille tulee yksinäinen vanhuus, mutta saapa vihdoin sen vapautensa.