Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En ymmärrä enää itseäni. Olin menossa kovaa vauhtia huipulle. Nyt olen epävarma, tyytymätön ja kipinä elämään on kadonnut. Kuunnelkaa ja neuvokaa.
18.06.2018 |
Menneisyyteni on raskas. Lapsuuteni oli epävakaa ja kasvoin päihderiippuvaisessa kodissa, tunteet heitettynä nurkkaan ja elämää piti elää ns. näkymättömänä ongelmilta.
Kaikenlaista inhottavaa on sattunut ja nuoruuteni meni väärien ihmisten kanssa sekoillessa. Väkivaltaisessa ympäristössä niin perheen luona, että sen ulkopuolella.
Toki minulla on myös ihania perheenjäseniä ja olen nykyään hyvissä väleissä jokaisen kanssa.
Kuitenkin vanhempani ovat menettäneet jo ajat sitten otteen elämään. Käyvät töissä mutta ovat luovuttaneet ja kaikki ilo löytyy pullosta.
Heillä ei ole aikoihin ollut yhteyttä tunteisiinsa ja elämään.
Asuvat molemmat yksin ja heitä hiertää moni asia.
Yksi on se, että siskoni on vakavasti sairastunut ja on mielisairaalassa.
On koko ikänsä joutunut kärsimään sairaudestaan ilman, että häntä kuntoutetaan oikein. Lähinnä annetaan lääkkeitä, jotta tyttö pysyy hiljaisena.
Tilanne tuntuu avuttomalta.
Minä itse sain aikoinani voimaa lähteä huonosta piireistä, siitä harmaasta elämästä joka painoi niin alas, että olin riistää itseltäni hengen. Lähdin parikymppisenä.
Tapasin oikean henkilön, jonka kautta sain mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä.
Muutin pois ja lupasin antaa parhaani, että selviän ja saan vakituisen työpaikan.
Alku oli melkoisen hankalaa mutta lujalla luonteella ja yrittämisellä asiat menivät nopeaa vauhtia parempaan päin.
Sain vakituisen työpaikan, tein töitä pienellä palkalla parhaani mukaan ja minua arvostettiin.
Kehityin jatkuvasti eteenpäin ja aloin samaan pikkuhiljaa vastuuta.
Sain paljon kiitosta työntekijöiltä ja johtajalta.
Olin reipas ja onnellinen, sain itsevarmuutta ja minuun luotettiin.
Toki tällä matkalla on myös kompasteltu, minua on hyväksikäytetty ja olen hyvin paljon viettänyt aikaa yksin ja käsitellyt asioita.
Mutta kuitenkin olen olosuhteisiin nähden pärjännyt paremmin kun olisin koskaan uskonut.
Olen saanut raha-asiani kuriin, ulosotto maksettu, päihteiden käytön runsaasti vähemmälle, paremmat elämäntavat, kävin salilla ja tapasin hienoja ihmisiä.
Jatkuu...
Kommentit (33)
Ketjussani olisit saanut apua, mutta joku kateellinen kanssasiskosi ei kestänyt miesten ylivertaisuutta.
Sinkkumies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan itsessäni samoja piirteitä; rikkinäisen ja turvattoman lapsuuden aikaansaaman fiiliksen, että on pakko ylisuorittaa.
Terapiaan vaan, sieltä saatat saada sairauslomaakin. Olet nähdäkseni burn-outin partaalla. Voimia! <3
Älä luovuta itsesi suhteen. Sinulla on lapsuudestasi ja nuoruudestasi patoumia, jotka pitäisi ammatti-ihmisen luona päästä avaamaan, pitkäkestoisesti. Tarvitsisit siis aikaa itsesi "parantamiseen", jotta itsetunnostasi tulisi normaali ilman, että se vaatii ulkopuolisia kehuja.
Kukaan ei jaksa aina olla supertarmokas, mutta työt pitää hoitaa aina kohtuudella, muuten et pysty elättämään itseäsi. Koska vaikutat erittäin järkevältä ja kykenältä analysoimaan asioitasi ja itseäsi, uskon, että tämä on jokin hankala vaihe, joka sinun täytyy käydä läpi. Oma tahtosi vaikuttaa siihen, jäätkö rypemään kaikkeen negatiivisuuteen vai yritätkö katsoa eteenpäin vaikka tuntuisi kurjalta. Kehottaisin kuitenkin varaamaan jollekin lääkärille ajan, jolle kertoisit samat asiat kuin täällä. Hän osaisi auttaa sinua eteenpäin.
Olet todella lujaluontoinen ja vahva ihminen, mutta vahvuuteen ei kannata "sairastua". Sellainen kultainen keskitie pitäisi itsensä kanssa elämälle löytää. Pidän peukkuja!
Moni nainen kiipeää uratikkaita ylöspäin vain huomatakseen, ettei se olekaan sitä mitä elämältään oikeasti haluaa.
Varsinkin lakinaisissa on paljon tällaisia. Nuorena kouluun ja paperit ulos, sitten firmaan ja hetkeä myöhemmin osakkaaksi kantamaan isoa vastuuta.
Muutaman vuoden kuluttua suurin osa noista naisista on hävinnyt kotiäideiksi.
Ehkä sinä olet saman ongelman äärellä ap.
Älä mene ylikuntoon pään sisällä. Hellitä, äläkä yritä vastata kaikkiin (ehkä epärealistisiin) vaatimuksiin. Lujaa on ehkä mennyt ja nyt ottaa vain aikaa että pääset "itseesi" takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauhti alaspäin on sama kuin ylöspäin. Et ole missään vaiheessa pysähtynyt ja käsitellyt rauhassa lapsuuden painolastia, joka vetää milloin mihinkin suuntaan. Aikansa pärjää vanhoilla keinoilla, mutta aika monille se viimeinen pysähdys tulee kun vanhat väistelykeinot vie liikaa energiaa... siinä neljänkympin hujakoilla. Aikaisemminkin kannattaa hakeutua kunnolliseen psykoterapiaan, mikäli yhtään kiinnostaa.
Kiitos tähän mennessä vastanneille.
Olen kyllä vakavissani pohtinut psykoterpiaa useasti. Yleensä se on kaatunut taloudellisiin syihin tai työn vuoksi.
Nyt olen miettinyt sitä taas enemmän.
Nyt olisi varaa ja kun työt vähenevät kesän jälkeen niin minun täytyy vihdoin mennä ottaa se elämääni säännölliseksi parantumiskeinoksi.
Olen lähes aina käsitellyt asiani yksin.
Olen itkenyt ja huutanut tuskaa, tuntenut epätoivoa ja tyhjyyttä. Se on ollut hyvä keino puhdistautua. Olen vain pakottanut kohtaamaan asiat ja rypenyt itsesäälissä niin paljon kun tarve vaatii.
Sen jälkeen olo on parempi ja voin pitkän aikaa hyvin.
Nyt tuntuu, että olisin taas lapsi.
Olen jännittynyt, ujo, hiljainen ja hyvin epävarma. Olen kuin haavanlehti jälleen.
En näe iloa, en tunne himoa, en kunniaa tai intoa.
Ehkä se on tarkoitus. Olen taas jollain sielun matkalla, tai sieluni on yössä ja pakko vain tuntea nämä tunteet ja kokea olevansa pieni ja voimaton.
Olen tuntenut näitä kausia aina välillä, koskaan se ei tunnu ainakaan helpommalta.
Ahdistava ja kuristava tunne. Ei edes itketä, tuntuu vain pahalta ja ulkopuoliselta.
Kiitos kun saan purkaa ja ihanaa kun vastailette ja kerrotte omia näkemyksiä.
Saan voimaa tästä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä ilmenee, että aloittaja on nainen?
Millainen koulutus sinulla on? Onko toimiala se, joka sinua oikeasti kiinnostaa? Ehdit vielä opiskella kiinnostavammallekin alalle ja saada itsevarmuutta nimenomaan tutkinnon kautta. Työpaikat vaihtuvat, mutta koulutus takaa vankan pohjan ja laajat taidot eri yrityksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mistä ilmenee, että aloittaja on nainen?
Ap:n tavasta kertoa itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Millainen koulutus sinulla on? Onko toimiala se, joka sinua oikeasti kiinnostaa? Ehdit vielä opiskella kiinnostavammallekin alalle ja saada itsevarmuutta nimenomaan tutkinnon kautta. Työpaikat vaihtuvat, mutta koulutus takaa vankan pohjan ja laajat taidot eri yrityksiin.
Olen käynyt vain ammattikoulun.
Olen tavannut ja tutustunut paljon tässä uudessa asuinympäristössäni korkeasti koulutettuja ja menestyneitä ihmisiä.
Olen ystävystynyt ja minua ollaan rohkaistu opiskelemaan, sillä minusta kuulemma siihen olisi.
Jopa innostuin itsekin koska tiedän salaa mielessäni, ettei tämä ala ole se mitä haluan tehdä lopunikää vaikka siinä pärjäisin.
Kuitenkaan minulla ei ole edes perussivitys kohdillaan. En tiedä olisiko minusta siihen.
Tarvitsin ainakin kovasti tukea ulkopuolelta.
Mutta se kiinnostaa hyvinkin paljon ja olen itse lukeneena ymmärtänyt monia asioita ja päässyt syvälle sellaiseen aihepiiriin jonka haluaisin yhdistää sekä työssä ja omassa elämässäni.
Tämä työ taas vie kokonaan elämäni jos haluan tienata ja pärjätä.
Mutta olen miettinyt asiaa vakavissani.
Toivon mukaan tartun siihen kiinni kun voimia jälleen on. Kannattaahan sitä ainakin edes yrittää.
Vanhempana se harmittaisi jos en olisi edes kokeillut.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikuttaa, että sinun identiteettisi on liian riippuvainen työstä ja menestymisestä muiden silmissä. Siksi piiskaat itseäsi ihan liikaa, liikaan työmäärään ja liikaan perfektionismiin. Ei sellaista kukaan vuosikausia jaksa.
Mutta tuosta VOI oppia irti. Itse opin kantapään kautta, kun jouduin 32-vuotiaana burnout lomalle (it-alalta). Olin huijarisyndroomainen perfektionisti, ahdistavin mahdollinen yhdistlemä: ilminen joka toisaalta haluaa olla ehdottomasti paras ja mikään muu ei riitä, mutta pelkää olevansa oikeasti kelvottoman huono huijari, ei edes keskinkertainen. Minä tein ilmaiseksi ja salaa iltaisinkin ylitöitä toisaalta peitelläkseni huonouttani, toisaalta ollakseni paras ja guruin. 16 tunnin työpäivät oli ihan tavallisia, ja iltaisin sängyssä luin vielä alan kirjallisuutta pysyäkseni kärryillä uusista tekniikoista.
Stoppihan siitä tuli, rajusti. Lopulta kun edes yritin tehdä työtä, tuli vain itku, en pystynyt. Työterveyslääkäri laittoi sairaslomalle ja psykiatrille. Psykiatri antoi lisää lomaa ja käskyn mars-mars terapiaan. Kävin kerarn viikossa juttelemassa terapeutille ja huomasin itse, kuinka sairas suhtautumiseni työhön ja siihen, mitä vaadin itseltäni, on. Että se minut uuvuttaa, ei itse työ. Että kukaan muu kuin minä itse ei ole koskaan vaatinut sellaista mitä teen. Olen edelleen, 8 vuotta burnarista, samassa työpaikassa, mutta nyt ilman stressiä.
Kannattaa etsiä terapeutti, jolle voit purkaa näitä työ- ja arkielämän paineita. Kun sulta puuttui lapsuudesta se turvallinen aikuinen...voit mennä välillä metsään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisko myös arvostaa elämässä muitakin asioita kuin työ. Työn kautta arvottaminen on loputon suo itselle ja läheisille.
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet ap?
23-vuotias.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet ap?
23-vuotias.
Ap
Olet vielä hyvin nuori, joten sinulla on mahdollisuudet vaikka mihin. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet ap?
23-vuotias.
Ap
Olet vielä hyvin nuori, joten sinulla on mahdollisuudet vaikka mihin. Tsemppiä!
Niin, kiitos sinulle!
Ap
Alue: Aihe vapaa
Viime aikoina minusta on odotettu paljon. Minulla olisi monien mukaan hieno tulevaisuus alalla edessä. Olen käynyt töissä myös muualla kun omassa vakiduunissa.
Tein pitkiä päiviä kahdessa työssä ja samalla kehityin omassa työssäni vastuutehtäviin.
Olin todella stressaantunut sillon(kin) , tuntui, että koskaan oma suoritukseni ei riitä vaikka kukaan ei minun tekemistä moittinut. Päinvastoin sain kehuja paljon.
Ruoskin itseäni ja halusin olla koko ajan parempi.
Väsyin aika pahasti lyhyessä ajassa, menetin itseluottamuksen lähes kokonaan ja kipinän koko työtä kohtaan.
Irtisanouduin ja halusin hengittää, vähän katsella muita juttuja.
Se ei kuitenkaan onnistunut..
Minut haluttiin pitää ja sain kolmannen palkankorotukseni ja minusta odotettiin paljon tulevaan työhön.
Tässä työpaikassa saa erittäin paljon vaihtelua jos sitä vain haluaa.
Nyt sain kunnian päästä hienoon kesätyöhön, ainutlaatuisessa maisemissa.
Rankkaa mutta arvokasta omalla tavallaan.
Mutta kipinää ei ole, itseluottamusta ei ole..
Kuulin jopa johtajalta negatiivista palautetta koska huomaa, etten ole oma itseni.
Vaikka yritin kertoa jo irtisanomisen jälkeen, etten ole kunnossa ja tarvitsen lomaa.
Sain vähän mutta en niin paljoa kun pyysin.
Nyt saan huutoa siitä, kun en ole se mitä hän minusta odotti ja mikä ennen olin.
En osaa selittää sitä enkä ymmärrä sitä itsekkään mitä on tapahtunut lyhyessä ajassa.
Onko se menneisyys, olenko uupunut ja miksi olen uupunut. Miksi en voi edes peittää sitä ja näytellä että olen kunnossa.
Miksi en saa enää yhteyttä itseeni.
Ehkä omat sydänsurutkin painaa ja oma ristiriitaisuus asioissa. Olen jotenkin aivan lukossa ja tekisi mieli vain huutaa jollekin ja näyttää omat tunteeni.
Mutta minulla ei ole kenelle voisin kunnolla purkaa.
Enkä halua aiheuttaa läheisyydessä negatiivisuutta.
Valitettavasti luon negatiivista sanatonta ilmapiiriä töissä vaikka en sitä tarkoita tai halua.
Minulla ei vain ole voimia ja mielenkiintoa vaikka yritän.
:(
Tämä kaikki on tapahtunut muutamassa vuodessa.
Ehkä olen mennyt liian lujaa.
Olen jopa syyttänyt itseäni liian heikoksi.
En edes tiedä mitä enää haluan.
Tuntuu, että pilaan itse haaveeni kun minusta ei loppuenlopuksi olekaan kaikkeen mitä saavutukseen vaaditaan.
Pelkään, että minusta tulee kyyninen ja eksynyt, niin kuin vanhempani.
Toivon että tämä kausi on vain suunta, joka vie minut sinne missä tunnen olevani oma itseni täynnä tarmoa ja intohimoa.
Ap