Saako masentunut ja / tai yksinäinen valita seuransa?

Olet ihan yhtä vapaa valitsemaan seurasi kuin kuka tahansa muukin. Eri asia sitten haluavatko valitsemasi ihmiset olla kanssasi.

Minulla on paljon hyviäkin päiviä. Haluaisin käyttää ne mukaviin juttuihin yhdessä toisten kanssa. Haluaisin päästä eroon taipumuksestani murehtia kaikenlaisia ongelmia. Uskotun roolissa toimiminen ei auta siinä, koska usein huolestun toisten puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Olet ihan yhtä vapaa valitsemaan seurasi kuin kuka tahansa muukin. Eri asia sitten haluavatko valitsemasi ihmiset olla kanssasi.

Komppaan tätä. Kysymyksenasettelua ihmettelen. Kaikilla ihmisillä on oikeus valita seuransa mutta kenelläkään ei ole oikeutta olla musta aukko  joka negatiivisuudellaan vie imee energiaa muilta antamatta mitään takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Olet ihan yhtä vapaa valitsemaan seurasi kuin kuka tahansa muukin. Eri asia sitten haluavatko valitsemasi ihmiset olla kanssasi.

Tämän toki ymmärrän. Tajuan, etten masentuneena välttämättä itse ole sitä kaikkein halutuinta seuraa. Minua on vain käytetty kuuntelijana jo lapsesta asti. Hyvin raskaiden asioidenkin. Siksi minun on vaikea miettiä sitä millaista elämä voisi olla ilman tällaisia ihmissuhteita. Olen alkanut miettiä sitä, että ehkä viihtyisin jopa paremmin yksin kuin toisten "terapeuttina".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet ihan yhtä vapaa valitsemaan seurasi kuin kuka tahansa muukin. Eri asia sitten haluavatko valitsemasi ihmiset olla kanssasi.

Komppaan tätä. Kysymyksenasettelua ihmettelen. Kaikilla ihmisillä on oikeus valita seuransa mutta kenelläkään ei ole oikeutta olla musta aukko  joka negatiivisuudellaan vie imee energiaa muilta antamatta mitään takaisin.

Olen ollut koko elämäni tällaisten ihmisten ympäröimänä. Kyllä, se on vaikuttanut minuun. Mutta haluaisin hoitaa terapeuttista toipumisprosessiani masennuksesta ammattilaisten kanssa. En halua toimia itse läheisissä ihmissuhteissani toimia toisten sielunhoitajana tai käyttää muita tähän tehtävään.

Onko täällä jotain toista masentunutta tai yksinäistä, joka kokisi samoin kuin minä? Että liiankin helposti ihmissuhteissa sinut yritetään asettaa kuuntelevan terapeutin rooliin? On yritetty aina, jo lapsuudesta alkaen? Miten katkaisit tämän masennusta ylläpitävän kierteen?

Saa ja pitää valita - tarkkaan. Suomi täynnä kiusaajia.

Kannattaa sitten varmaan hakeutua jonkun terapeutin tai psykologin juttusille.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa sitten varmaan hakeutua jonkun terapeutin tai psykologin juttusille.

Käyn jo. Mutta se ei mielestäni liity varsinaisesti aloitukseeni.

Minä ainakin varon kaltaistasi "terapeuttia" enkä todellakaan levittele omia asioitani puolitutuille. Eli sinä saatat kokea olevasi muiden terapeutti etkä kuitenkaan näe sitä tosiasiaa, että terapoit vain itseäsi muille varsin vastenmielisellä tavalla.

Miksi aihe kerää alapeukutuksia? Voiko joku avata tätä?

Minä osaan nykyisin useimmiten kieltäytyä energiaani syövien ihmisten näkemisestä, enkä koe siitä enää loputtoman huonoa omatuntoa. Paloin pari vuotta sitten aivan loppuun, kun en uskaltanut kieltäytyä näkemästä ihmisiä, joiden näkemisestä jäi vain sellainen olo, että en olisi halunnut ja olin aivan puhki. Vaikkeivät siis kyseessä olleetkaan mitkää hyväksikäyttävät ja ilkeät ihmiset, siitä ei ollut kysymys! Voin nähdä heitä silloin, kun minulla on todella hyvä mieli ja loputtomasti energiaa, mutta masentuneempina kausina tyydyn muistamaan heitä viesteillä. Kyllä itsestään täytyy pitää huolta. Jos jokin asia tuntuu väärältä ja pahalta, niin silloin se useimmiten on sitä.

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin varon kaltaistasi "terapeuttia" enkä todellakaan levittele omia asioitani puolitutuille. Eli sinä saatat kokea olevasi muiden terapeutti etkä kuitenkaan näe sitä tosiasiaa, että terapoit vain itseäsi muille varsin vastenmielisellä tavalla.

Kuulostaa siltä, että sinulla on joku vaikea ihmissuhdekokemus mielessäsi, koska käyttäydyt noin hyökkäävästi täysin vierasta ihmistä kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä osaan nykyisin useimmiten kieltäytyä energiaani syövien ihmisten näkemisestä, enkä koe siitä enää loputtoman huonoa omatuntoa. Paloin pari vuotta sitten aivan loppuun, kun en uskaltanut kieltäytyä näkemästä ihmisiä, joiden näkemisestä jäi vain sellainen olo, että en olisi halunnut ja olin aivan puhki. Vaikkeivät siis kyseessä olleetkaan mitkää hyväksikäyttävät ja ilkeät ihmiset, siitä ei ollut kysymys! Voin nähdä heitä silloin, kun minulla on todella hyvä mieli ja loputtomasti energiaa, mutta masentuneempina kausina tyydyn muistamaan heitä viesteillä. Kyllä itsestään täytyy pitää huolta. Jos jokin asia tuntuu väärältä ja pahalta, niin silloin se useimmiten on sitä.

Kiitos! Minun on vain edelleenkin vaikea ajoittain osata pitää kiinni omista rajoistani. Mutta opetteluahan tämä koko elämä on.

Kuinka paljon seuran valitseminen aiempaa tarkemmin on vaikuttanut siihen, mihin suuntaan masennuksesi on edennyt? Ymmärrän toki sen, että omien ajattelumallien ja kokemusten työstäminen voi viedä vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa sitten varmaan hakeutua jonkun terapeutin tai psykologin juttusille.

Käyn jo. Mutta se ei mielestäni liity varsinaisesti aloitukseeni.

Kirjoitit, että haluat puhua ongelmistasi ammattilaisen kanssa etkä vaivata ystäviäsi. Eli hyvä jos käyt puhumassa asioistasi jonkun terapeutin tai psykologin luona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa sitten varmaan hakeutua jonkun terapeutin tai psykologin juttusille.

Käyn jo. Mutta se ei mielestäni liity varsinaisesti aloitukseeni.

Kirjoitit, että haluat puhua ongelmistasi ammattilaisen kanssa etkä vaivata ystäviäsi. Eli hyvä jos käyt puhumassa asioistasi jonkun terapeutin tai psykologin luona.

Niin, se on todella hyvä asia. Se on auttanut minua paljon. Ihmissuhteissani huomaan vain silti edelleen toisten ihmisten monesti yrittävän asettaa minua kiltin kuuntelijan rooliin, vaikka minulla ei ole siihen voimia.

Tuollainen käyttäytyminen muiden taholta saa aikaan sen, että käytännössä vain päädyn pakenemaan pois monista ihmissuhteista suojellakseni itseäni. Sekin tuntuu aika ikävältä. Olisi kiva, jos olisi enemmän sellaisia ihmissuhteita, joissa voisi vain ottaa rennosti ja nauttia mukavasta ajasta toisen seurassa (vaikka vain ihastella ulkoilmassa maisemia yms.).

Ihan kuin olisin kirjoittanut aloituksen!

Olen nykyään paljon yksin ja viihdyn niinkin, mutta liika yksinäisyyskään ei ole hyvästä, yksinään masentuu lisää vaan. Välillä tunnen, etten kuulu kenenkään elämään ja olen täysin ulkopuolinen kaikesta ja että elämäni on melkoisen typistynyttä, koska olen lähes aina yksin.

Joitakin ystäviä on, muutama hyväkin eikä heistä ole pahaa sanaa sanottavaksi, vaan iso kiitos että ovat olemassa. Heillä on kuitenkin omat työt, perheet, harrastukset ja kiireet, joten yhteistä aikaa ei ole kovin usein. Usein se on myös jonkun harrastuksen parissa, mikä on tietysti hienoa, mutta ei aina ehdi jutella, vaikka nähdään.

Sitten on muutama muu ihminen, jolle taidan olla todella terapeutti. Kuuntelen mielelläni ja olen kiinnostunut ihmisistä ja heidän asioistaan. Vähitellen vain saa huomata, että jos edes alan kertoa omista asioistani (perusjutuista, ei masennuksista ym.), en saa suunvuoroa ja minut keskeytetään usein. Miksi?

Tapaaminen on siis sitä, että toinen puhuu lähes koko ajan. Saattaa kysyä minunkin kuulumisiani, mutta en saa tilaisuutta vastata. En ole tuppisuu enkä arka ja aloitan välillä itsekin kertoilemaan jotakin, minkä ajattelen kiinnostavan ja huvittavan suunnilleen ketä tahansa, mutta toinen alkaakin yhtäkkiä puhua jostain ihan muusta, vaikka ohi menevästä autosta tmv.!

Tällainen ystävä minulla on ollut ja vasta paljastui, ettei hän tiedä minusta oikein mitään. Koska selittää aina omia asioitaan, työ-, perhe ym. ihan tavallisia. Minulle on vuosien mittaan sattunut joitakin isompia juttuja, eipä hän niistä juuri tiedä. Toinen ystävä on vähän samanlainen ja lisäksi jotenkin piikittelee minua välillä. Kertoo kuitenkin, että arvostaa pitkää ystävyyttämme ja että olemme toistemme elämässä. Minulle voi kuitenkin vaikka soittaa mihin aikaan tahansa ja kertoa huoliaan. Onhan se hienoa, mutta en oikein jaksa eikä sama toimisi ikinä toisinpäin.

Edellä on vain pari esimerkkiä ihmissuhteistani. Ne masentavat ja rasittavat, koitan vältellä tapaamisia ja taidan lopetella ne kokonaan. Tähän asti olen halunnut antaa ajan kulua ja katsoa, miten ne kehittyvät. Se, ettei toinen huomaa ja kuuntele, pahentaa ulkopuolisuudentunnettani ja välillä tunnen, etten ole edes olemassa ja että minua käytetään hyväksi. Olen katsonut, tuleeko joskus minun vuoroni, mutta huomaan että suunta on päinvastainen.

Tapaan enää vain hyvin harvoja ihmisiä, vaikka on "ystäviä", olen yksinäinen ja haluaisin tutustua mukviin ihmisiin, joiden kanssa voisi elää ja viettää aikaa niin, että ystävyys olisi tasapuolista. Terapeuttina voin olla joskus ja tosiaan kuuntelenkin mielelläni, mutta jos ystävyys on siinä, se on minulle vahingollista ja lopetan sen.

Kirjoitin pitkään, en ole aiemmin tätä kunnolla miettinyt enkä jutellut kenenkään kanssa yhtään mistään moneen päivään...

Sen olen huomannut, että sellaiset ihmiset jotka tietävät mun masennustaustasta, tuntevat helpoksi puhua mulle, jos itse masentuvat. Kaikki kun ei halua levitellä ympäriinsä tietoa siitä, että heillä on mielenterveysongelmia, joten helposti sitten kertovat asiasta mulle, koska arvelevat kai olevansa samalla viivalla, mun seurassa asiaa ei tarvitse hävetä. Tiettyyn rajaan asti voin asiasta keskustellakin, mutta jos puhe on aina vain siitä masennuksesta, koen että ihminen pitää mua terapeuttinaan, enkä sellaista kyllä jaksa.

Eihän kukaan estä hankkimasta kivempia kavereita.