Saako masentunut ja / tai yksinäinen valita seuransa?

Vierailija kirjoitti:

Eihän kukaan estä hankkimasta kivempia kavereita.

Sitä yritän, mutta hyvin usein lupaavan oloisissakin ihmissuhteissa huomaan taas kerran löytäväni itse tuosta samasta tutusta kuuntelijan roolista. Piti olla kiva tapaaminen, mutta se meneekin äkkiä siihen, että toinen haluaa "vähän jutella". Ja puhuukin sitten puhumasta päästyään asioistaan koko tapaamisen ajan. Mutta ehkä aikaa myöten löytyy sitä kivaa seuraa.

Muut asettavat sinut kuuntelijaksi vai koet vaan niin kun et saa olla itse äänessä jatkuvasti?

Taidan tunnistaa kuka olet.

Vierailija kirjoitti:

Muut asettavat sinut kuuntelijaksi vai koet vaan niin kun et saa olla itse äänessä jatkuvasti?

Taidan tunnistaa kuka olet.

Ahaa. Kuka mielestäsi olen? Ei minulle ole ongelma viettää välillä toisten seurassa hetkiä ihan hiljakseenkin.

Saa valita seuransa! Ihmisellå on oikeus ja velvollisuus pitää huolta omasta jaksamisestaan. Masentuneen on erityisen tärkeää oppia pois ylenpalttisesta vastuunkantamisesta. Taipumus uupumukseen ei vähene, ellei opi pitämään huolta omista rajoistaan.

.

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin olisin kirjoittanut aloituksen!

Olen nykyään paljon yksin ja viihdyn niinkin, mutta liika yksinäisyyskään ei ole hyvästä, yksinään masentuu lisää vaan. Välillä tunnen, etten kuulu kenenkään elämään ja olen täysin ulkopuolinen kaikesta ja että elämäni on melkoisen typistynyttä, koska olen lähes aina yksin.

Joitakin ystäviä on, muutama hyväkin eikä heistä ole pahaa sanaa sanottavaksi, vaan iso kiitos että ovat olemassa. Heillä on kuitenkin omat työt, perheet, harrastukset ja kiireet, joten yhteistä aikaa ei ole kovin usein. Usein se on myös jonkun harrastuksen parissa, mikä on tietysti hienoa, mutta ei aina ehdi jutella, vaikka nähdään.

Sitten on muutama muu ihminen, jolle taidan olla todella terapeutti. Kuuntelen mielelläni ja olen kiinnostunut ihmisistä ja heidän asioistaan. Vähitellen vain saa huomata, että jos edes alan kertoa omista asioistani (perusjutuista, ei masennuksista ym.), en saa suunvuoroa ja minut keskeytetään usein. Miksi?

Tapaaminen on siis sitä, että toinen puhuu lähes koko ajan. Saattaa kysyä minunkin kuulumisiani, mutta en saa tilaisuutta vastata. En ole tuppisuu enkä arka ja aloitan välillä itsekin kertoilemaan jotakin, minkä ajattelen kiinnostavan ja huvittavan suunnilleen ketä tahansa, mutta toinen alkaakin yhtäkkiä puhua jostain ihan muusta, vaikka ohi menevästä autosta tmv.!

Tällainen ystävä minulla on ollut ja vasta paljastui, ettei hän tiedä minusta oikein mitään. Koska selittää aina omia asioitaan, työ-, perhe ym. ihan tavallisia. Minulle on vuosien mittaan sattunut joitakin isompia juttuja, eipä hän niistä juuri tiedä. Toinen ystävä on vähän samanlainen ja lisäksi jotenkin piikittelee minua välillä. Kertoo kuitenkin, että arvostaa pitkää ystävyyttämme ja että olemme toistemme elämässä. Minulle voi kuitenkin vaikka soittaa mihin aikaan tahansa ja kertoa huoliaan. Onhan se hienoa, mutta en oikein jaksa eikä sama toimisi ikinä toisinpäin.

Edellä on vain pari esimerkkiä ihmissuhteistani. Ne masentavat ja rasittavat, koitan vältellä tapaamisia ja taidan lopetella ne kokonaan. Tähän asti olen halunnut antaa ajan kulua ja katsoa, miten ne kehittyvät. Se, ettei toinen huomaa ja kuuntele, pahentaa ulkopuolisuudentunnettani ja välillä tunnen, etten ole edes olemassa ja että minua käytetään hyväksi. Olen katsonut, tuleeko joskus minun vuoroni, mutta huomaan että suunta on päinvastainen.

Tapaan enää vain hyvin harvoja ihmisiä, vaikka on "ystäviä", olen yksinäinen ja haluaisin tutustua mukviin ihmisiin, joiden kanssa voisi elää ja viettää aikaa niin, että ystävyys olisi tasapuolista. Terapeuttina voin olla joskus ja tosiaan kuuntelenkin mielelläni, mutta jos ystävyys on siinä, se on minulle vahingollista ja lopetan sen.

Kirjoitin pitkään, en ole aiemmin tätä kunnolla miettinyt enkä jutellut kenenkään kanssa yhtään mistään moneen päivään...

Tällaista pohdintaa ihmissuhteisiin liittyen on varmasti monella. Tuo rajaaminen on aika haastavaa, jos rajojen yli on aiemmin kävelty mennen tullen koko elämän ajan.

Niin tosiaan. Pointti minullakin se, että jokaisella on oikeus valita seuransa ja varsinkin masentuneen täytyy valita tarkasti ja oppia pitämään rajansa.

Mutta ihmettelen sitä, miksi sitten jää yksin. Miksi niin monet eivät osaa olla ystäviä, ovat kiinnostuneita vain omista asioistaan, keskeyttävät  eivätkä anna suunvuoroa. Miksi on niin vaikeaa löytää kivaa seuraa? Jotkut tuntuvat sentään etsivän seuraa minustakin, mutta eivät itse osaa olla ystäviä.

Vähitellen elämän mittaan alan tympiintyä ihmisiin yhä enemmän, on jo monenlaista ikävää kokemusta eikä uudet paranna niitä. En haluaisi viettää loppuelämää yksin ja katkerana ja jotenkin uskon aina vaan siihen, että parempaakin on olemassa. Vaikkei juuri minun osalleni ole osunut tähän mennessä...

18

Vierailija kirjoitti:

Niin tosiaan. Pointti minullakin se, että jokaisella on oikeus valita seuransa ja varsinkin masentuneen täytyy valita tarkasti ja oppia pitämään rajansa.

Mutta ihmettelen sitä, miksi sitten jää yksin. Miksi niin monet eivät osaa olla ystäviä, ovat kiinnostuneita vain omista asioistaan, keskeyttävät  eivätkä anna suunvuoroa. Miksi on niin vaikeaa löytää kivaa seuraa? Jotkut tuntuvat sentään etsivän seuraa minustakin, mutta eivät itse osaa olla ystäviä.

Vähitellen elämän mittaan alan tympiintyä ihmisiin yhä enemmän, on jo monenlaista ikävää kokemusta eikä uudet paranna niitä. En haluaisi viettää loppuelämää yksin ja katkerana ja jotenkin uskon aina vaan siihen, että parempaakin on olemassa. Vaikkei juuri minun osalleni ole osunut tähän mennessä...

18

Ystävien löytäminen vaatii paljon onnea. Silloin kahden ihmisen välillä on jotain aivan erityistä. Voihankin olla oma vaikutuksensa, että eri ihmisten seura nostaa esiin erilaisia piirteitä ihmisistä. Siksi pitääkin miettiä tarkasti mitä oikein haluaa.

Itse taas masentuneena olisin mielumminkin muiden masentuneiden seurassa kun terveiden. Ahdistaa heidän positiivisuutensa ja ongelmattomuutensa. Minua ei ainakaan ahdista jos joku minulle avautuu ongelmistaan ei se minua jää ahdistamaan. Päin vastoin jos on samanlaisia kokemuksia niistä voi puhua ja niitä voi käsitellä rankallakin huumorilla. Etkö koe tai halua antaa vertaistukea, jotenkin en pääse nyt sinun aaltopituudellesi ollenkaan tässä asiassa. Onko yksinäisyys muka se parempi vaihtoehto, itse en haluaisi niin ajatella.

Vierailija kirjoitti:

Itse taas masentuneena olisin mielumminkin muiden masentuneiden seurassa kun terveiden. Ahdistaa heidän positiivisuutensa ja ongelmattomuutensa. Minua ei ainakaan ahdista jos joku minulle avautuu ongelmistaan ei se minua jää ahdistamaan. Päin vastoin jos on samanlaisia kokemuksia niistä voi puhua ja niitä voi käsitellä rankallakin huumorilla. Etkö koe tai halua antaa vertaistukea, jotenkin en pääse nyt sinun aaltopituudellesi ollenkaan tässä asiassa. Onko yksinäisyys muka se parempi vaihtoehto, itse en haluaisi niin ajatella.

Tuo varmaan riippuu ihan täysin ihmisen persoonallisuudesta. Minä tosiaan herätän monissa ihmisissä sen halun uskoutumiseen, joten en koe edes ilman diagnooseja olevien ihmisten olevan kovinkaan ongelmattomia.

Yksinäisyys ei ilmeisesti tuossa ap:n tapauksessa tarkoita sitä, ettei elämässä olisi lainkaan ihmisiä, vaan sitä että laadullisesti hyviä ihmissuhteita on vähän. Noin se taitaa monella yksinäisellä olla. Jotain seuraa löytyy suurimmalle osalle ihmisistä tarvittaessa nopeastikin, mutta harvalle se pelkästään riittää ellei seura ole mieluista.

Tistysti saa, mutta niin saavat kaikki muutkin - et sinäkään ehkä ole kaikille mieluisinta seuraa. Usein jos itse kaipaa ihmisiltä jonkin tietyn tyyppistä läsnäoloa, kannattaa ylläpitää useampaa ihmissuhdetta silloinkin, kun se ihminen ei tarjoa juuri tasan sitä mitä haluat. Jos kelpuuttaa vai tismalleen mieluisalla tavalla toimivan seuralaisen ja jättää ihmissuhteen huomiotta heti, kun tarpeet eivät 100 % kohtaa, jää aika heposti lopulta ihan omaan seuraansa.

Vierailija kirjoitti:

Tistysti saa, mutta niin saavat kaikki muutkin - et sinäkään ehkä ole kaikille mieluisinta seuraa. Usein jos itse kaipaa ihmisiltä jonkin tietyn tyyppistä läsnäoloa, kannattaa ylläpitää useampaa ihmissuhdetta silloinkin, kun se ihminen ei tarjoa juuri tasan sitä mitä haluat. Jos kelpuuttaa vai tismalleen mieluisalla tavalla toimivan seuralaisen ja jättää ihmissuhteen huomiotta heti, kun tarpeet eivät 100 % kohtaa, jää aika heposti lopulta ihan omaan seuraansa.

Totta tuokin, mutta sekään ei välttämättä ole lopulta se huonoin vaihtoehto.

Yksinäisyyteen vetäytymällä ihminen voi saada tilaisuuden rauhassa tutkia omia ajatuksiaan. Kun on ollut riittävästi yksin, niin voi kokea aitoa kaipuuta toisten seuraan.

.