Syömishäiriön voittaneet: miten pääsitte siitä eroon?

Up

Up

Pää pitää saada kuntoon. Täytyy oppia rakastamaan itseään ja tajuta, ettei se itseen kohdistuva rääkki tee itsestä yhtään parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Pää pitää saada kuntoon. Täytyy oppia rakastamaan itseään ja tajuta, ettei se itseen kohdistuva rääkki tee itsestä yhtään parempaa.

Niinhän se on. Mutta onko mitään konkreettisia neuvoja miten? Olen itse ehdottanut vaikkapa kehujen kirjaamista ylös.

Ap

Olen myös ehdottanut sitä, että väkisin """aivopesee""" itsensä eli kehuu, vaikkei siltä yhtään tuntuisi... Mantraan "olen kaunis, arvokas ja hyvä tällaisena" saattaisi alkaa uskomaankin jossain vaiheessa.

Ap

Mulla oli vain pieni jakso sitä häiriötä. Auttoi, kun tajusin, etten ole laihana yhtään suositumpi ja kun erosin vaa'asta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli vain pieni jakso sitä häiriötä. Auttoi, kun tajusin, etten ole laihana yhtään suositumpi ja kun erosin vaa'asta.

Onneksi olkoon kuitenkin! :)

Ap

Ei ollut ongelmaa itsetunnossa, vaan kehonkuvassa. Lopulta kyllästyin olemaan sairas ja hintelä ja aloin syödä enemmän ja käydä salilla. Tuhosin vanhan minuuden ja tarpeen olla laiha löytämällä hyvinvoinnin ja jaksamisen. Lisäksi näytän nyt (anteeksi itsekehu) ihan perhanan paljon paremmalta.

Up

Ei siitä tunteesta pääse koskaan täysin eroon, sen kanssa on opittava elämään. Siksi en tiedä, voidaanko puhua voittamisesta, sillä suurin osa meistä elää niiden asioiden kanssa koko ikänsä, vaikka olisi jo fyysisesti parantunutkin. 

Vaikka pää olisi toisinaan ihan kunnossa ja ulkoisestikin kaikki hyvin, aina silloin tällöin tulee sellaisia fiiliksiä, ettei tykkää miltä näyttää tai millainen on, vaan toivoisi olevansa parempi, vaikka onkin hyvässä kunnossa. Että sä itse et ole jotenkin riittävä, kun kaikkialla ne muut painaa ohi urassa, kauneudessa, parisuhteessa tai missä nyt milläkin elämän osa-alueella.

Itselläni se ahdistus johtuu ainakin vain niistä ihan järkyttävistä paineista, mitä tulee joka tuutista olla urheilullinen, syödä hyvin ja terveellisesti, olla kauniit hiukset ja huolitellut kynnet, huolehtia ihon kunnosta, pukeutua tyylikkäästi ja ei kulkea vanhoissa ryysyissä, lenkkeillä, olla menestyvä, sosiaalinen, omata laaja kaveripiiri jonka kanssa tehdä kaikkea kivaa ja käydä trendikkäillä brunsseilla tai matkoilla ja viinilasillisilla, harrastaa, ylläpitää parisuhdetta ja perhe-elämää, ylipäätään suorittaa jotain, ja kaikki tämä olematta tylsä tai muuten vaan "out" kaikesta mistä muut puhuvat ja keskustelevat työpaikalla ja kaveripiirissä. Jotenkin eletään sellaista kunnon ylisuorittamisen ja omista tekemisistään kauhean numeron tekemisen aikakautta.

Ja kun et itse kuulu siihen joukkoon, joka voi ruksata tuosta listasta edes paria asiaa, niin siitä se alkaa. Joka puolelta tungetaan sitä soopaa, millainen on hyvä ja täydellinen nainen, meille iskostetaan ideoita, millainen ihminen pitäisi olla ollakseen jotenkin sosiaalisesti ja "siinä mielessä" hyväksytty. Ja sitten on meitä heikompia, joilla on aina ollut paska itsetunto, jotka eivät ehkä osaa suhtautua noihin paineisiin riittävän kriittisesti, vaan ottavat ne jotenkin "iskuna" itseään vastaan; että hei, mä en ole tollainen, mä en siis ole riittävän hyvä. Ja syömisen kontrollointi on usein se helpoin askel siihen tunteeseen, että pystyisi jotenkin kontrolloimaan sitä kaaosta, mitä nuo paineet saavat aikaan omassa päässä. Jotain kaveripiiriä ja oman luonteen muuttamista kun ei ole niin helppo vain saada aikaan, joten ainakin se laihtuminen syömättömyydellä aiheuttaa sen fiiliksen, että sulla on kontrolli ainakin jostain. Että saat nyt ruksattua ainakin jotain tolta "listalta" ollaksesi se parempi versio itsestäsi mitä sulla on ne hirveät paineet olla. 

Ulkopuolinen tai joku todella vahva-itsetuntoinen ihminen ei sitä voi ymmärtää koskaan täysin, eikä siihen auta kehut tai mitkään sanat, sillä se idea omasta rumuudesta/inhottavuudesta/lihavuudesta tms. on ihan vain oman pään sisällä, etkä koskaan tule näkemään itseään samoin kuin muut.  Sen takia joku "no mutta sähän olet tosi nätti tai laiha" tai joku vastaava ei auta, kun kuitenkin kaikkialta muualta puskee niitä ideoita ja paineita olla jotain muuta kuin mitä jo olet. 

Sori tälläinen pienehkö romaani. En tiedä, auttaako tämä ap:ta, mutta itseäni ärsyttää, kun ne "auttajat" takertuvat aina joihinkin epäollennaisuuksiin tai luulevat että ne "no eihän sun tarvitse laihduttaa" ja "yritä nyt syödä enemmän" auttaisi jotain (ei siis kohdistettuna ap:lle, vaan ihan yleisellä tasolla.) Jos on ihan todella syvällä tossa suossa, niin siihen auttaa vain ammattiapu ja kartoitus siitä, mistä se pohjimmainen ahdistus ihan oikeasti kumpuaa.

T. Tälläinen "osa-aika anorektikko", en kontrolloi syömistäni, mutta se omakuva-ahdistus tuskin tulee koskaan katoamaan kokonaan, vaan aina on jossain mielen pohjimmaisilla perukoilla se, että voisin olla parempi. 

Itse olin aikanaan ylipainoinen.  Luulin, että se on geeneissä, koska mun vanhemmat sisarukset olivat reippaasti ylipainoisia.  Työkaverit alkoivat veetuileen. 

Sitten laihdutin, join vettä, söin näkkärin aamuin illoin, en muuta.  Paino putosi muutamassa viikossa 15 kiloa.  Jäi laihdutus päälle. Laihduin lähes 50 kiloa.

Aloin juosta, laihduin lisää.  Kunto nousi, oli kuitenkin tarve laihtua lisää.

Kuntoilu jatkui ja muuttui kovemmaksi.  Pärjäsin juoksukisoissa hyvin.  Lähdin lenkille aamuyöstä ennen töitä.  Töiden jälkeen taas lenkille. 

Sairastuin bulimiaan.  Mätin välillä herkkuja, sitten oksensin.

Sitten kerran. En saanut oksennusta enää tulemaan.  Lopetin sen.  Siinä se.  Vain lopetin oksentamisen.

Mutta ei juokseminen jäänyt.

Juoksuharrastuksen lopetti katkennut akillesjänne.  Sen parantelussa meni vuosia.  Mutta edelleen en alkanut syömään mättöä, punnitsin itseäni joka päivä.

Minulla oli selvä syömishäiriö ja sairaus, tuo bulimia.  Se vaan loppui, kun ajattelin ettei se ole järkevää.

Nyt vuosikausia myöhemmin.  Tykkään liikkua ja katson mitä syön.  Puntarissa tarkkailen painoani edelleen ja olen tyytyväinen, kun en ole lihonut. 

Sain niin paljon noilta vuosilta, kun olin tosi kovassa kunnossa.  Luultavasti sarjassani Suomen paras.  Maratoneja yli 50, kaikki alle kolmen tunnin.  Olin lahjakas.

En enää kykene samaan, mutta muisto menneisyydestä antaa voimaa pitämään itseänl edelleen kunnossa.

Jokin häiriö itseni hyväksymiseen kai vieläkin päällä, mutta oon fyysisesti terve.  Veriarvot ok.  Silti koko ajan paha olo, jos ja kun en mene lenkille...  Psyykkisellä puolella edelleen jotain hajalla :(

Mutta oonhan hoikka...  Jos se nyt on tämän elämän tarkoitus?

mies, aika vanha.

Vierailija kirjoitti:

Ei siitä tunteesta pääse koskaan täysin eroon, sen kanssa on opittava elämään. Siksi en tiedä, voidaanko puhua voittamisesta, sillä suurin osa meistä elää niiden asioiden kanssa koko ikänsä, vaikka olisi jo fyysisesti parantunutkin. 

Vaikka pää olisi toisinaan ihan kunnossa ja ulkoisestikin kaikki hyvin, aina silloin tällöin tulee sellaisia fiiliksiä, ettei tykkää miltä näyttää tai millainen on, vaan toivoisi olevansa parempi, vaikka onkin hyvässä kunnossa. Että sä itse et ole jotenkin riittävä, kun kaikkialla ne muut painaa ohi urassa, kauneudessa, parisuhteessa tai missä nyt milläkin elämän osa-alueella.

Itselläni se ahdistus johtuu ainakin vain niistä ihan järkyttävistä paineista, mitä tulee joka tuutista olla urheilullinen, syödä hyvin ja terveellisesti, olla kauniit hiukset ja huolitellut kynnet, huolehtia ihon kunnosta, pukeutua tyylikkäästi ja ei kulkea vanhoissa ryysyissä, lenkkeillä, olla menestyvä, sosiaalinen, omata laaja kaveripiiri jonka kanssa tehdä kaikkea kivaa ja käydä trendikkäillä brunsseilla tai matkoilla ja viinilasillisilla, harrastaa, ylläpitää parisuhdetta ja perhe-elämää, ylipäätään suorittaa jotain, ja kaikki tämä olematta tylsä tai muuten vaan "out" kaikesta mistä muut puhuvat ja keskustelevat työpaikalla ja kaveripiirissä. Jotenkin eletään sellaista kunnon ylisuorittamisen ja omista tekemisistään kauhean numeron tekemisen aikakautta.

Ja kun et itse kuulu siihen joukkoon, joka voi ruksata tuosta listasta edes paria asiaa, niin siitä se alkaa. Joka puolelta tungetaan sitä soopaa, millainen on hyvä ja täydellinen nainen, meille iskostetaan ideoita, millainen ihminen pitäisi olla ollakseen jotenkin sosiaalisesti ja "siinä mielessä" hyväksytty. Ja sitten on meitä heikompia, joilla on aina ollut paska itsetunto, jotka eivät ehkä osaa suhtautua noihin paineisiin riittävän kriittisesti, vaan ottavat ne jotenkin "iskuna" itseään vastaan; että hei, mä en ole tollainen, mä en siis ole riittävän hyvä. Ja syömisen kontrollointi on usein se helpoin askel siihen tunteeseen, että pystyisi jotenkin kontrolloimaan sitä kaaosta, mitä nuo paineet saavat aikaan omassa päässä. Jotain kaveripiiriä ja oman luonteen muuttamista kun ei ole niin helppo vain saada aikaan, joten ainakin se laihtuminen syömättömyydellä aiheuttaa sen fiiliksen, että sulla on kontrolli ainakin jostain. Että saat nyt ruksattua ainakin jotain tolta "listalta" ollaksesi se parempi versio itsestäsi mitä sulla on ne hirveät paineet olla. 

Ulkopuolinen tai joku todella vahva-itsetuntoinen ihminen ei sitä voi ymmärtää koskaan täysin, eikä siihen auta kehut tai mitkään sanat, sillä se idea omasta rumuudesta/inhottavuudesta/lihavuudesta tms. on ihan vain oman pään sisällä, etkä koskaan tule näkemään itseään samoin kuin muut.  Sen takia joku "no mutta sähän olet tosi nätti tai laiha" tai joku vastaava ei auta, kun kuitenkin kaikkialta muualta puskee niitä ideoita ja paineita olla jotain muuta kuin mitä jo olet. 

Sori tälläinen pienehkö romaani. En tiedä, auttaako tämä ap:ta, mutta itseäni ärsyttää, kun ne "auttajat" takertuvat aina joihinkin epäollennaisuuksiin tai luulevat että ne "no eihän sun tarvitse laihduttaa" ja "yritä nyt syödä enemmän" auttaisi jotain (ei siis kohdistettuna ap:lle, vaan ihan yleisellä tasolla.) Jos on ihan todella syvällä tossa suossa, niin siihen auttaa vain ammattiapu ja kartoitus siitä, mistä se pohjimmainen ahdistus ihan oikeasti kumpuaa.

T. Tälläinen "osa-aika anorektikko", en kontrolloi syömistäni, mutta se omakuva-ahdistus tuskin tulee koskaan katoamaan kokonaan, vaan aina on jossain mielen pohjimmaisilla perukoilla se, että voisin olla parempi. 

Tiedän kyllä monia mainitsemia asioitasi, mutta on vaikeaa vain katsoa vierestä ja olla neuvoton. Ystävän valittaessa itsestään tulee tunne, että edes jotain on sanottava. Varsinkin, kun itselläni on masennus ja voin samaistua joihinkin kohtiin.

Ulkopuolisten paineiden takia olen ehdottanut sosiaalisten medioiden poistamista: Instagram ja Snapchat ovat kenties ne pahemmat. Toki some on vain yksi vaikuttaja.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Itse olin aikanaan ylipainoinen.  Luulin, että se on geeneissä, koska mun vanhemmat sisarukset olivat reippaasti ylipainoisia.  Työkaverit alkoivat veetuileen. 

Sitten laihdutin, join vettä, söin näkkärin aamuin illoin, en muuta.  Paino putosi muutamassa viikossa 15 kiloa.  Jäi laihdutus päälle. Laihduin lähes 50 kiloa.

Aloin juosta, laihduin lisää.  Kunto nousi, oli kuitenkin tarve laihtua lisää.

Kuntoilu jatkui ja muuttui kovemmaksi.  Pärjäsin juoksukisoissa hyvin.  Lähdin lenkille aamuyöstä ennen töitä.  Töiden jälkeen taas lenkille. 

Sairastuin bulimiaan.  Mätin välillä herkkuja, sitten oksensin.

Sitten kerran. En saanut oksennusta enää tulemaan.  Lopetin sen.  Siinä se.  Vain lopetin oksentamisen.

Mutta ei juokseminen jäänyt.

Juoksuharrastuksen lopetti katkennut akillesjänne.  Sen parantelussa meni vuosia.  Mutta edelleen en alkanut syömään mättöä, punnitsin itseäni joka päivä.

Minulla oli selvä syömishäiriö ja sairaus, tuo bulimia.  Se vaan loppui, kun ajattelin ettei se ole järkevää.

Nyt vuosikausia myöhemmin.  Tykkään liikkua ja katson mitä syön.  Puntarissa tarkkailen painoani edelleen ja olen tyytyväinen, kun en ole lihonut. 

Sain niin paljon noilta vuosilta, kun olin tosi kovassa kunnossa.  Luultavasti sarjassani Suomen paras.  Maratoneja yli 50, kaikki alle kolmen tunnin.  Olin lahjakas.

En enää kykene samaan, mutta muisto menneisyydestä antaa voimaa pitämään itseänl edelleen kunnossa.

Jokin häiriö itseni hyväksymiseen kai vieläkin päällä, mutta oon fyysisesti terve.  Veriarvot ok.  Silti koko ajan paha olo, jos ja kun en mene lenkille...  Psyykkisellä puolella edelleen jotain hajalla :(

Mutta oonhan hoikka...  Jos se nyt on tämän elämän tarkoitus?

mies, aika vanha.

Hienoa, että miehetkin avautuvat näistä! Jaksamisia sinulle. :)

Ap

Up

Olin syömishäiriöinen yli 10 vuotta. Pääsin häiriöstä vähitellen eroon, kun muutin muualle myrkyllisestä ympäristöstä ja poistin elämästäni kaikki entiset ihmiskontaktit, jotka ylläpitivät "pakkoa" olla tietynlainen.

Vierailija kirjoitti:

Olin syömishäiriöinen yli 10 vuotta. Pääsin häiriöstä vähitellen eroon, kun muutin muualle myrkyllisestä ympäristöstä ja poistin elämästäni kaikki entiset ihmiskontaktit, jotka ylläpitivät "pakkoa" olla tietynlainen.

Hän onkin miettinyt kotoa pois muuttamista. Pelkään itse vain syömishäiriön pahentuvan, kun kaikesta saa päättää itse.

Ap

Minulla on ollut bulimian tyyppistä oireilua. Ahmiminen ja oksentaminen oli pitkään tapa käsitellä omaa ahdistusta. Siirsin sisäisen tuskan ulkoiseen muotoon ja se hetkeksi helpotti. Tarve tuolle käytökselle väheni, kun sain ammattiavun kanssa jäsennettyä niitä ahdistuksen syitä (aiemmin ahdistus oli vain iso hahmoton möykky).

Yhä toisinaan sorrun vahingossa ahmimaan,mutta nykyisin pystyn lopettamaan sen tilanteen huomattuani, kun muistutan itseäni siitä, että tilanteen voi päättää tähän, vaikka olisikin jo ns. mokannut (eli ahminut liikaa). Aiemmin olisin jatkanut vielä syömistä, koska olisin ajatellut tilanteen olevan ahmimisen takia jo menetetty ja oksentelun olevan ainoa tapa nollata ahmimisen vaikutukset (ja rankaista itseäni ahmimisesta).

Nykyään yritän sitten ahmimisen jälkeen miettiä sitä, että mikä sai minut tällä kertaa toimimaan niin, että sorruin ahmimaan. Ja yritän muistaa mielessäni kehua itseäni siitä, että sain toiminnan stopattua kohtuullisessa vaiheessa enkä edennyt loppuun asti.

Up

Pitäisi päästä kiinni tuon käytöksen taustalla oleviin suurimpiin syihin ennen kuin kaveriasi pystytään kunnolla auttamaan. Syömishäiriö on yksi pahoinvoinnin oireista.

Oma syömishäiriöni jäi pois, kun käsittelin asiat sen takana intensiivisessä kahden vuoden terapiassa (Kelan tukemana).

Omalla kohdallani se ei koskaan ollut kyse siitä, miltä näytin tai mitä söin vaan kyse oli siitä mitä olin kokenut kotona ja mitä minua oli kohdeltu lapsena. Kyse ei koskaan ollut itse jäätelöstä ja sen pahuudesta, vaan omasta ahdistuksesta, joka puolestaan kumpusin systemaattisesta henkisestä alistamisesta ja haukkumisesta. Kun käsittelin menneisyyden traumat oireetkin helpottivat itsestään. Myös juoksuharrastus auttoi, terveellä tavalla.