Voiko aikuisena löytää ystäviä?

En tiedä. Mulle psykoterapeuttikin sanoi viime käynnillä, että yleensä ihmisillä on ne lapsuus- ja nuoruusvuosien ihmissuhteet kaikista läheisimmät, kun on niin pitkä yhteinen historia.

Ja olen siis toinen totaaliyksinäinen, mulla ei ole edes miestä.

Kurja tilanne :( Tiedän, että mulla on asiat tosi hyvin, kun on edes tuo mies. Häntä ei vaan jaksa aina kaikki mun jutut kiinnostaa, eikä kaikkea ymmärräkään, minkä taas toinen nainen tajuaisi puolesta sanasta.

Olen itsekin monesti miettinyt, että kaikilla varmaan jo tähän ikään mennessä on ne ystävät valmiina, lapsuuden tai opiskelujen ajoilta. Minun on ollut aina helppo tutustua ihmisiin, mutta ystäviä en ole onnistunut saamaan. Jokin vika varmaan minussa on, muukin kuin se, että olen tosiaan aika laiska pitämään yhteyttä.

Mua taas harmittaa, kun vuosien sairastelun seurauksena kaikki ystävät mennyt eteenpäin, ja vanhat kaveri-ihmissuhteet haihtuneet pois.

Kaikki meni amkiin, ja sai sieltä uudet kaveriporukat. Ainiin, paitsi mä, kun sairastelun seurauksena olin siellä ehkä 10 pvää. Surettaa niin paljon.

Surullista :( Sairastuminen on asia, johon ei voi itse vaikuttaa, joten kurjaa, että ystävät hylkäävät sen vuoksi. Toki tietysti, jos välimatka samalla kasvaa, se kai on ihan luonnollista kehitystä, ikävä kyllä. Itse olen jäänyt "ulos piireistä" varmaan siksikin, ettei mulla ole lapsia niinkuin suurimmalla osalla oman ikäisitä ns. vanhoista kavereista. Kun heillä on perheet ja mulla ei, yhteistä juteltavaa ei juurikaan ole. Tämäkin on kuitenkin oma valintani: en halua lapsia. Sinun tilanteeseesi en siis voi omaani verrata mitenkään.

-

Luulen että iso osa yksinäisyyttään valittavista ihmisistä on niin epäsosiaalisia ja muuten vaan omituisia etteivät edes oikeasti halua kavereita elämäänsä, vaikka joku yrittäisikin lähestyä. Ystäväpalstoilla olen vastaillut muiden ilmoituksiin ja suurin osa ei ole vastannut koskaan takaisin, vaikka on ollut yhteisiä harrastuksia, sama kaupunki, sama ikä ja niin edelleen. Jos joku vastasikin, niin parin viestin jälkeen ei kuulunutkaan enää mitään. Joku lopetti sen jälkeen, kun kerroin asuvani 10 km hänen asuinpaikastaan (olisi vissiin pitänyt asua varmaan suoraan naapurissa).

Saavat vissiin hetkellisen onnistumisen ja hyvän olon tunteen siitä kun laittavat ystäväilmoituksen ("Jes, nyt mä pääsen yksinäisyydestä eroon ja elämäni muuttuu ja olen onnellinen"), mutta siihen se jääkin. Mitään konkreettista ei sen jälkeen enää tehdä. Voidaan taas kohta rutista ja nillittää miten yksinäistä ja kakkaa elämä onkaan. Ja muiden pitää tietenkin sääliä heitä.

Onpahan kummallisia tyyppejä. Haetaanko nykyaikana "täydellistä" kaveria ihan vaan hengailuunkin, vähän niin kuin seurustelukumppaninkin pitää olla just tietynlainen, omien epärealististen mielikuvien mukainen täydellinen prinssi tai prinsessa joka vie tajun jo ensinäkemällä. Heh. No turha valittaa.

Kyllä ystäviä voi saada ihan minkä ikäisenä tahansa. Minä menin viime vuonna erääseen koulutukseen ja tutustuin siellä aivan kertakaikkisesti sielunsiskooni. Heti ensimmäisenä kurssipäivänä ajauduimme toistemme seuraan ja huomasimme, että elämme hyvin samankaltaista elämää ja meillä on paljon samantyyppisiä kokemuksia, molemmat olemme viisikymppisiä. Tämä ystäväni on nyt ehdottomasti läheisin ystäväni, mieleni on heti aina iloinen, kun tajuan, että tapaamme parin päivän päästä. Käymme yhdessä mm. patikkaretkillä, viime kesänä marjastimme ja sienestimme yhdessä. Nyt lähdemme kohta muutaman päivän kirppiskierrokselle, käymme läpi kaikki tietyn alueen kirppikset ja antiikkimyymälät, käymme myös museoissa, taidenäyttelyissä jne. Olen todella onnellinen, että löysin tämän ihanan ystävän.

Samasta opiskeluporukasta sain toisenkin ystävän, mutta ei hän niin läheinen ole, mutta mukava hänenkin kanssaan on tapailla ja viestitellä. Lähdin vähän aikaa sitten mukaan myös erääseen toimintaporukkaan ja sieltä olen saanut jo kaksi ystävää. Toinen on mua reilusti nuorempi ja toinen vanhempi. Oikein mukavia hekin, mutta heidän kanssaan ystävyys kiertyy lähinnä tuohon yhteiseen toimintaan, jonkun verran viestitellään muutenkin ja yhteistä illanviettoa suunnitellaan.

Kyllä tosiaan ihminen voi ystävystyä ihan korkeassa iässäkin ja ystävästä voi tulla todella läheinen. Anoppini on lähes 90-v ja kun hän pari vuotta sitten muutti kerrostaloon, hän sai naapuristaan oikein sydänystävän. Ystävä on anoppiani parikymmentä vuotta nuorempi. Uskon, että sinäkin ap saat vielä ystävän tai vaikka useamman. Sitähän se edellyttää, että lähdet kodin ulkopuolelle harrastamaan, opiskelemaan tms. Vapaaehtoistyön parista voi löytää ystävän, silloin ei maksakaan tuo harrastus mitään. Rohkeasti mukaan vain!

Itselläni varsinaiset ystävät ovat lapsuus- ja nuoruusvuosilta, olen yli 50-vuotias. 

Mutta on myös hyvin kiinteitä kaverisuhteita tämä jälkeenkin.. 

Paha sanoa, jotkut ovat hyviä tutustumaan kuten minä ja joillekin on vaikeampaa. 

Syvä ystävyys mielestäni tarvitsee kuitenkin yhteistä pohjaa vuosikausien ajan. 

Mutta tämähän on vain minun näkemykseni.