Lue keskustelun säännöt.
Itsetuhoinen tai "huonosti elävä" on menettänyt kosketuksen itseensä
09.06.2018 |
Tarkoitan tässä itsetuhoisuudella sellaista, että itsestä ei pidetä huolta, vaikka tiedettäisiinkin, mitä kuuluu tehdä, ja että itselle ei tehdä tekoja, jotka pitäisivät hyvinvointia yllä, vaikka ne aivan hyvin tietäisikin.
Olen havahtunut omaan itsetuhoisuuteeni saatuani omia lapsia. Olen pettynyt ensikäden auttaviin tahoihin, mm. perhetyöhön, jota käytin lastemme ollessa pieniä, koska he eivät tajua ollenkaan asioiden johtuvan siitä, ettei niistä välitä, vaan he kuvittelevat niiden johtuvan tiedon ja osaamisen puutteesta. Siis ettei lapsistakaan jaksa pitää huolta parhaalla tietämällään tavalla ja se raivostuttaa itseäkin. Eli ylläpitää päivässä struktuuria esimerkiksi, laittaa ateriota rytmissä, josta ei juuri poiketa, katsoa, mitä syödään, että se on terveellistä jne.
Tiedän tuon kaiken, mutta lakkasin välittämästä asioista lasten kasavessa, koska kaikesta sai aina taistella ja vääntää. Mutta se tilanne on minussa sisälläkin, suhteessa itseeni, koen, että olen menettänyt yhteyden itseeni, ja siksi hankin lapsia ylipäänsä tiedostamatta ehkä kovin tarkasti, mitä haluan lastenhankinnalla elämälleni tehdä.
Lapsia hoitaa nyt parhaansa mukaan heidän isänsä, minä koitan saada yhteyden kadonneeseen itseeni. Koska huomaan, että minulla on vaikeuksia tehdä itselleni hyvää, eli olen tavallaan ns. passiivisesti itsetuhoinen. Elän tavalla, joka on minulle vahingollinen. En liiku, en pidä kodistani huolta, en uskalla olla toivomallani tavalla sosiaalinen jne.
Kommentit (33)
Hyvää analyysiä!
Olet oivaltanut oleellisen. Passiivinen itsetuhoisuus on tuttu. Se on sitä, että uupuneena antaa periksi. Ei enää välitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harmi vain, että mitään poppaskonstia saada itsensä itselleen takaisin sen kerran menetettyään ei ole. Ei edes kyseinen artikkeli vastaa siihen kysymykseen. Se vain puhuu jostain "oivalluksesta" mutta miten siihen päästään, on tietenkin jokaisella omanlaisensa prosessi. Joskin olisi kivaa tietää jonkinlaisia yleisiä suuntaviivoja tai ohjeita, mitkä asiat voisivat kyseisessä prosessissa autta.
Ainakin on lakattava ajattelemasta muita (väärällä tavalla) ja siithän rupeavat ilkeät ja itsekkäät nykyihmiset heti hirnumaan takajaloillaan, lauseen ääneen sanottua. Snun pitää ajatella muita, eli heitä, he itsekkäästi saarnaavat ja jopa huutavat. Eli missäs he siinä kohtaa ajttelevat sanojaa..?
ap.
Minulla haasteellisinta on tällä hetkellä se, että pitää opetella olemasta ajattelemsta muita. Hoitakoot he ihan vain omat ongelmansa, hommansa ja asiansa. Ja kysykööt ja pyytäkööt minulta, jos on jotain, mitä haluavat. Minä sanon sitten ei, jos en halua edelleenkään auttaa tai teen, jos haluan tehdä. Hankalaksi tilanteen tekee se, että minulla on omia lapsia. Heitä tällainen suhteutuminen janprosessi ei oikein voi koskea. Joskaan ei minulla ole voimia heillekään, ja onneksi lähipiiri (käytännössä mies ja ammattiauttajat) ymmärtävät sen. Mutta lapset tuskin ymmärtävät, joten se on iso ja vaikea kysymys, miten jaksan pitää yllä prosessia löytää itseni, jos se katkeaa lapsille antamiseen, jota teen vain velvollisuudesta.
ap
Tai tavallaan en tee velvollisuudesta, silloinhan se olisi helppoa. Vaan ollessani lasten kanssa teen sen heidän takiaan, mutta en itseni. Itseäni ei voisi nyt vähempää kiinnostaa lasten seura :( Ja on itseni kadottamisen mukaista silti vain olla heidän kanssaan, ja itseni löytämisen vastaista. Minun tekisi mieli vain karjua heille vihaisena, jos en näyttele sellaista, joka minun pitäisi olla.
ap
Mutta pahempaa on se, millaista arki on passiivisesti itsetuhoisena. Elämä ei ole elämisen arvoista ja sitä tietää, että on kadoottanut yhteyden itseensä, mutta ei tiedä, mistä sen saisi takaisin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Itsetuhoinen toiminta voi liittyä arkipäiväisiin elämämme asioihin, mutta itsetuhoisuuden piirteet täyttyvät kun ihminen vahingoittaa itseään elämäntavoillaan. Ruoka, päihteet, työ; mitä tahansa liikaa tai vastaavasti passiivisesti esimeriksi liikuntaa ja unta liian vähän, on omaa terveyttä ja itseä tuhoavaa, jonka juuret ovat itsensä menettämisessä."
---
"Itsetuhoinen elämäntapa on kaikille itsensä menettäneille yhteistä. Itsetuhoista elämäntapaa voi jatkaa, mutta se johtaa nimensä mukaisesti itsetuhoon. Kyseessä on itsetuhoinen kierre, joka pahenee ajan kuluessa ja vie mennessään. Itsensä tuhoaminen ei kuitenkaan ole ainut vaihtoehto kaoottisessa mielentilanteessa, vaikka se siltä tuntuukin."
---
"Itsensä tuhoaminen on yksi vaihtoehto, mutta on olemassa myös itsensä takaisin saamisen mahdollisuus itsessä olevan hyvän elvyttämisen kautta. Se mikä on menetetty, on mahdollista löytää uudelleen." "Oleellista on saada mahdollisuus rakentaa omaa elämäntarinaa ja käydä läpi sitä mitä itselle on tapahtunut. Olennaista ei ole taistella vapaaksi tuhoisasta elämäntavasta vaan alkaa elvyttää itsessä olevaa hyvää."
Lisää ajatuksia tuosta artikkelista. Tunnistan ne todella hyvin omaa tilannettani kuvaaviksi. Mistä ihmeestä saan kiinni itsesssäni olevasta hyvästä, kun siitä, miten minussa ei ole mitään hyvää on muistutettu 45 vuotta minulle ja kun kaikki hyvyys minussa nuijittu alimpaan pohjakerrokseen, jottei haukkujani vain olisi tarvinnut nähdä, että vika riitoihimme oli hänessä.
Huoh. Pitkä tie.
ap
"Näen itsetuhoisuuden rakkaudettomuuden sairautena"
Sanoi artikkeliin haastateltu henkilö. Koen sen täsmälleen juuri niin. Rakkaudettomuus minussakin toi ja nosti koko paskan esille, näkyville, siis sen, että vaikka mä miten koitan jaksaa tehdä niitä tervellisiä ja hyviä asioita, pahoinvointi ei koskaan lopu, enkä myöskään jaksa elää terveellisesti ja siten, minkä tiedän olevan parasta minulle (ja lapsilleni).
Nyt tajuan, että ei niin, niin kauan kun oon ihan kadoksissa itseltäni.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"– Näen itsetuhoisuuden rakkaudettomuuden sairautena. Hyväksyvä ilmapiiri (itsehoitoryhmän) on antanut rohkeuden katsoa omaan elämänhistoriaan ja sitä kautta oivaltamaan tosiasiallisia syitä omiin itsetuhoisiin valintoihin.
Yhtä oikeaa tapaa kohdata ongelmia ei ole, mutta keskeistä on luottamuksellisen ihmissuhteen rakentuminen, jossa on turvallista käydä asioita läpi. Samalla vahvistuu myös oma sisäinen turvallisuuden tunne ja luottamus. – Luottamaan opetteleminen on ollut välttämätön voimanlähde. Hiljalleen minulle on selvinnyt mitä minulle on tapahtunut ja millaisessa emotionaalisessa ympäristössä olen lapsuuteni viettänyt. Tunnetyöskentely on auttanut."
Millaisestakohan tunnetyöskentelystä puhuja puhuu?
ap
"Hyväksyvä ilmapiiri (itsehoitoryhmän) on antanut rohkeuden katsoa omaan elämänhistoriaan ja sitä kautta oivaltamaan tosiasiallisia syitä omiin itsetuhoisiin valintoihin."
Tämä on muuten hyvä lause. Kognitiivisessa terapiassa ei ikinä kyetä tähän. Ei ne tajua. Ei ne koita luoda hyväksyvää ilmapiiriä, ne on niin juntteja, että ne kuvittelee, että vastaanotolle saapuva potilas kyllä hyväksyy itsensä mutta nyt on vain jotain ongelmia!
Ei pysty löytämään vaurioiden synty- ja alkulähteille, ellei auttaja osoita kaikelle, mitä teet ja sanot ehdotonta sinun puolellasi olemista. Eli kaikista asioista, joita asiakas kertoo on löydettävissä clue, miksi hän toimii niin kuin toimii, vaikka se olisikin näennäisesti virheelisesti toimittu ja nähtävä se hänen puoleltaan katsottuna. Moni terapeutti ei hanskaa tätä, kokemusteni mukaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Itsetuhoisuus on elämäntapa, joka aiheutuu pelko ja häpeäidentiteetistä, itsensä menettämisestä. Todellisena vaihtoehtona on löytää itsensä takaisin itselleen. Tämä on henkinen prosessi, joka pitää sisällään itsetutkiskelua ja kokemusten jakamista.
– Se on eräänlainen minän eheytymisprosessi, jossa itsetunto ja terve tunne-elämä palautuu, jossa ihmissuhdetaidot, luovuus elpyvät, jossa oppii hyväksymään itsensä, jolloin voi olla onnellinen tässä ja nyt. Levotonta ponnistelua tai tuskallista sisäistä taistelua ei enää tarvita, kuin ei ole enää mitään tyhjiötä mitä täyttää. Minä on vihdoin löytänyt kotiin."
ap
Elämä ei tunnu elämisen arvoiselta kun olen kadottanut yhteyden itseeni. Tekisi mieli heh tabbaa itsensä, kun ei ole varmuutta, että pystyn sen itse koskaan löytämään. Tämä yhteiskunta ei kannusta ihmisiä elämään yhteyden itseeensä kanssa, esim. töissäkäyminen jos ei halua tai ei löydä ammattia, josta itse pitäisi, on hyvä esimerkki tästä. On silti mukamas syytä mennä töihin. Siis totta kai nyt on, koska yhteiskunta on rakennettu tällaiseksi, ettei periaatteessa muuten riitä ruokaa kaikille, mutta olen varma, että sen olisi voinut ratkaista jotenkin fiksumminkin.
Esim. niin, ettei töitä olisi pakko tehdä jonkun työsopimuksen, joka määrää työpäivät, ja riiston alaisena.
Mutta ei siitä sen enempää, läheisempi ongelma itsensä menettämisestä syntyy lapsuudenperheessä, ja ne ne vasta paskakaivoja Suomessa ovatkin monille. Lastensuojelu ei käytännösä toimi, kun pahoinpitely on henkistä ja laiminlyönti henkistä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun täytyis tässä eheytymisprosessissa poistaa elämästäni kaikki ne aikuiset ihmiset ja ajankäytöt, jotka estävät minua olemasta yhteydessä itseeni. Käytännössä tämä koskee kaikkia muita paitsi miestäni. Jopa työstä olisi päästävä eroon. Se ei edistä todellakaan yhteyttä itseeni. Olen sen valinnut pelkän painostuksen alaisena, täysin ilman omaa haluani. Perintö mahdollistaa harkita, jäisinkö pois töistä vai en. Se on sillä lailla surullista, että haluaisin kyllä rahaa, jota siitä saa, mutta haluaisin olla työssä, jossa voin olla sellainen mikä olen, nykyisin työni vaatii roolisuoritusta. Ja jos olisin saanut aina olla oma itseni, luultavasti koko työuranikin palvelisi sitä, ja saisin rahaa. Nyt joudun valitsemaan nollan ja kelpopalkan väliltä, ja se vitutttaa.
ap
Koska sellaista ammattia ei ole, joka sopisi eheytymisvaiheeseeni. Tai en ainakaan tiedä, mikä se voisi olla. Työelämä on Suomessa ja varmaan muuallakin suurimmaksi osaksi pelkkää paskaaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellainen työ, jossa ymmärrettäisiin jotain rakkaudettomuuden kärsimystä? H u o r a? No, vitsi vitsinä, luonollisestikin ei kiitos. Sellaista työtä ei ole, jossa saisi olla sisäisesti hajonnut ja rikki. Aina pitää saatana kelvata, kelvata ja kelvata! Mä vitttu irtisanoutumispäivänä teen jonkin kelpaamisperformanssin pomolle! Se on oikein kakkana aina ujuttamassa sitä meille alitajuntaan, että hänen alaisuudessaan eläminen on kilpajuoksu. Että itse hyötyisi. Voi että tekee mieli pudotta sen eteen, että mäpäs oonkin saanut enemmän rahaa kuin sä juoksematta metriäkän tai kelpaamatta mihinkään. Hah! Ime siitä!
ap
Aina pitää saatana kelvata, kelvata ja kelvata! Siis työelämässä.
Tuo oli suurin syy, miksi en ollut lainkaan menossa palkkatöihin. Minuahan ei joku stanan urpo rupea arvioimaan. Tietysti on joitain töitä, joissa kelpaa vain olemalla oma itsensä tai sitten olisi pitänyt etsiä se, jossa HALUSI kelvata, mutta silloin olin masentunut (mm. yhteyden itseen menettäisen takia) joten enpä halunnut kelvata kellekään.
ap
Ihmiset on idiootteja, kun rahan perässä myyvät sielunsa pomoille ja ryhtyvät alkamaan koittaa kelvata näille. Sillä firmat sitten voivat riistää ihmisiä näiden omassa elämässä 8 tuntia ja ylikin monilla aloilla päivässä, 5 päivänä viikossa.
ap
Ja siis itse voivat olla miten huonoja johtajia tahansa. Se, että he kelpaavat työntekijöille, ei ole heille mikään todellinen uhka, koska hehän ovat omistajia ja määräilijöitä ja päättäjiä. Ei heidän OIKEASTI tarvitse yrittää mitenkään kelvata työntekijälle.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ja siis itse voivat olla miten huonoja johtajia tahansa. Se, että he kelpaavat työntekijöille, ei ole heille mikään todellinen uhka, koska hehän ovat omistajia ja määräilijöitä ja päättäjiä. Ei heidän OIKEASTI tarvitse yrittää mitenkään kelvata työntekijälle.
ap
Tai sitten minä en osaa vaatia (elämässäni) tätä, koska minulta on viety oikeus omiin tunteisiini ja oman etuni katsomisiin asioissa (äiti on vienyt. Äitini oli teinimäisesti minua kasvattava epäkypsä ihminen, joka ei tajunnut, että olen hänen lapsensa, en ole hänen äitinsä, jolle haluaa osoittaa, ettei ole määräiltävissä ja henkisesti alisti minua).
ap
Surkeaa elämää! Ainoastaan valitat ja odotat perintöä.
Löysin hyvän kirjoituksen liittyen kosketuksen itseensä menettämisestä:
https://maanhalla.wordpress.com/2011/10/26/itsetuhoinen-on-menettanyt-k…
"Usein huomiomme itsetuhoisuudesta puhuttaessa kiinnittyy itsemurhan tekemiseen: hengen riistämiseen itseltä konkreettisella keinolla. Itsemurhan tekeminen on kuitenkin vain yksi itsetuhoisuuden muoto. Itse itsetuhoisuus on paljon laajempi käsite. Ihminen voi olla monella tapaa itsetuhoinen ja eräänlainen epäsuora itsetuhoisuuden muoto on hyvin yleistä. Epäsuora itsetuhoisuus tarkoittaa sitä, että ihminen ei suoranaisesti tee konkreettista itsensä tappamisen tekoa, vaan lähinnä elää itseään laiminlyöden ja vahingoittaen. Itsetuhoisuus voi olla jopa elämäntapa.
On sitten kyse suorasta itsemurhasta tai epäsuorasta itsetuhoisuudesta, olennaista on ymmärtää, että itsetuhoisuus liittyy itsensä menettämiseen eli jonkinlaiseen henkiseen minättömyyteen tai eksyneisyyteen, mikä useimmiten tarkoittaa sitä, että itsetuhoinen on menettänyt yhteyden itseensä ja tunteisiinsa. Turvallisuuden tunne on saanut kolhuja, samoin luottamus ja itsensä hyväksyminen on vaikeaa. Jatkuva häpeä ja pelko liittyvät keskeisenä piirteenä itsensä menettäneen mielentilaan."
ap