Millaista elämää se on kun vastasyntynyt tuodaan kotiin?

Kuulostaa mun korvaan hyvältä elämältä oman perheen kanssa. Tämä kaikki on kuitenkin evätty minulta, koska olen näkymätön naisille.

T: Kiltti mies

Kind and Gentle kirjoitti:

Kuulostaa mun korvaan hyvältä elämältä oman perheen kanssa. Tämä kaikki on kuitenkin evätty minulta, koska olen näkymätön naisille.

T: Kiltti mies

Sinulla on tällainen tahtotila olemassa?

Yhtä hel***ttiä. Tervemenoa uni, oma rauha ja rakkaus. Tilalle tulee elämä huolinta-automaattina itsekkäälle vihannekselle. 

Ei ikinä minulle, ei!

Jos on eka lapsi,niin se on hämmentäväö ihasteluaikaa monille.Lapsentahtista vaaleanpunaista pilveä,jossa univelka salakavalasti kasvaa.onnellista aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Kind and Gentle kirjoitti:

Kuulostaa mun korvaan hyvältä elämältä oman perheen kanssa. Tämä kaikki on kuitenkin evätty minulta, koska olen näkymätön naisille.

T: Kiltti mies

Sinulla on tällainen tahtotila olemassa?

Kyllä haluan oman perheen.

Ei lapsia fiksuille kirjoitti:

Yhtä hel***ttiä. Tervemenoa uni, oma rauha ja rakkaus. Tilalle tulee elämä huolinta-automaattina itsekkäälle vihannekselle. 

Ei ikinä minulle, ei!

Joo, mutta jos heitän tällaisen ilmaan että jos ihmisillä olisi erilaiset elämänarvot eri elämänvaiheissa?

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsia fiksuille kirjoitti:

Yhtä hel***ttiä. Tervemenoa uni, oma rauha ja rakkaus. Tilalle tulee elämä huolinta-automaattina itsekkäälle vihannekselle. 

Ei ikinä minulle, ei!

Joo, mutta jos heitän tällaisen ilmaan että jos ihmisillä olisi erilaiset elämänarvot eri elämänvaiheissa?

Siiis 50 moni suomalainen mies ja nainen ne on ihan v"ttu "kuolleita" jo.

Ei lapsia fiksuille kirjoitti:

Yhtä hel***ttiä. Tervemenoa uni, oma rauha ja rakkaus. Tilalle tulee elämä huolinta-automaattina itsekkäälle vihannekselle. 

Ei ikinä minulle, ei!

Ei tämä kyllä ihan vastaa kysymykseen "Millaista elämää se on kun vastasyntynyt tuodaan kotiin?". Tylsämielistä velojen riehua tällaisissa ketjuissa, joissa käsitellään millaista perhe-elämä lapsen kanssa on, jos ei ole ollenkaan sellaisesta kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsia fiksuille kirjoitti:

Yhtä hel***ttiä. Tervemenoa uni, oma rauha ja rakkaus. Tilalle tulee elämä huolinta-automaattina itsekkäälle vihannekselle. 

Ei ikinä minulle, ei!

Ei tämä kyllä ihan vastaa kysymykseen "Millaista elämää se on kun vastasyntynyt tuodaan kotiin?". Tylsämielistä velojen riehua tällaisissa ketjuissa, joissa käsitellään millaista perhe-elämä lapsen kanssa on, jos ei ole ollenkaan sellaisesta kokemusta.

Meillä on heikko taloudelllinen tilanne ja ihmiseten tulisi suunnitella lastenhankinta niin että se olisi fiksua siinä elämäntilanteessa. Eiikä nykyihmisiä ole luotuu toimimaaan pitkäjänteiseesti.

Ihanaa aikaa!

Saa vain oleskella ja hengailla, vauva nukkuu lähes kokoajan ja tunnelma on kauniin utuinen.

Vieraita käy paljon ja kestitsemisestä ei tarvitse huolehtia, kun vieraat tuovat tuliaisia, lahjoja, ruokaa ja kukkia.

Läheisten kanssa oleilua, juttelua, lueskelua, itselle mielekästä puuhastelua, vaunulenkkejä ja uuden elämän ihmettelyä lähinnä.

Itse en ole nukkunut koskaan niin hyvin kuin äitiyslomalla (joka yö 9-10h unet lukuunottamatta viittä yötä jotka vauva valvotti, kun teki hampaita).

Sama homma äidilläni, liuta lapsia eikä yhtäkään valvottajaa.

En tiedä onko geeneissä vai johtuuko siitä, että ollaan ihmisinä rentoja, eletään stressitöntä elämää ja sen tuntee tietysti vauvakin.

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsia fiksuille kirjoitti:

Yhtä hel***ttiä. Tervemenoa uni, oma rauha ja rakkaus. Tilalle tulee elämä huolinta-automaattina itsekkäälle vihannekselle. 

Ei ikinä minulle, ei!

Ei tämä kyllä ihan vastaa kysymykseen "Millaista elämää se on kun vastasyntynyt tuodaan kotiin?". Tylsämielistä velojen riehua tällaisissa ketjuissa, joissa käsitellään millaista perhe-elämä lapsen kanssa on, jos ei ole ollenkaan sellaisesta kokemusta.

Velat aina riehuvat näissä: "MINÄ tiedän kyllä täsmälleen millaista se on ja mitä tuntisin vaikkei ole mitään kokemusta asiasta" 😂 miksei voi sanoa että en tiedä enkä halua ottaa selvää.

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsia fiksuille kirjoitti:

Yhtä hel***ttiä. Tervemenoa uni, oma rauha ja rakkaus. Tilalle tulee elämä huolinta-automaattina itsekkäälle vihannekselle. 

Ei ikinä minulle, ei!

Ei tämä kyllä ihan vastaa kysymykseen "Millaista elämää se on kun vastasyntynyt tuodaan kotiin?". Tylsämielistä velojen riehua tällaisissa ketjuissa, joissa käsitellään millaista perhe-elämä lapsen kanssa on, jos ei ole ollenkaan sellaisesta kokemusta.

No minä voin vapaaehtoisesti lapsellisena kyllä allekirjoittaa tuon, mitä lainaamasi henkilö kirjoitti. Totta joka sana.

Tämä on minustakin kiinnostava keskustelunaihe, vaikka vapaaehtoisesti lapseton olenkin. Veikkaan että se on noin potenssiin kymmenen sellaista, mitä meillä oli kun meille pitkän odottamisen ja harkinnan jälkeen tuli kaksi kissanpentua. Oltiin jo pari vuotta puhuttu asiasta, sitten otettiin yhteyttä kasvattajaan jolle oli juuri syntynyt pentuja, ja neljän kuukauden kuluttua pennut tulivat meille. Sinä aikana käytiin kolme kertaa katsomassa. Kasvattaja miehensä kanssa toi pennut meille kotiin, varmasti tarkistaakseen millaiseen paikkaan ne päätyvät, ja että olemme osanneet ottaa kaiken huomioon. Sitten he poistuivat (kasvattajan mies oli selvästi kyyneleet silmissä, oli varmaan jo ehtinyt kiintyä) ja loppuilta sitten ihmeteltiin. Pennut olivat ensin muutaman tunnin sängyn alla ja tulivat sitten esille. Olimme molemmat ottaneet kaksi päivää vapaata töistä että niillä olisi aikaa tottua uuteen kotiinsa ja meihin. Se kaksi päivää pyöri aika lailla niiden ympärillä. Katseltiin niitä kun ne nukkui, katseltiin niitä kun ne leikki.. Otettiin kymmeniä valokuvia ja huudeltiin toisillemme ihastuneina "Voi katso mitä se nyt tekee!". Oli yhtäaikaa älyttömän onnellinen olo että nyt nämä sitten ovat meidän, ja samalla valtava huoli että nyt nämä tosiaan ovat meidän, täysin riippuvaisia meistä, ja meidän homma on taata niille onnellinen elämä. Ja ainakin minulla oli kyllä selviä pelon tunteita. Mitä jos ne lakkaavat hengittämästä? Mitä jos ne tippuvat jostain ja satuttavat itsensä? Mitä jos ne eivät syö tai juo tai tai..

Joten jotain tuollaista veikkaan sen olevan, vaan noin kymmenen kertaa isompaa ja intensiivisempää.

Se riippuu ihmisestä. Mulla oli esikoisen kanssa se ongelma että mun tissit vuosi verta, nännit oli niin helvetin kipeät ja sitten ne meni kivikoviksi koko tissit. Lapsesta ei ollut mitään suurempaa vaivaa, ei juuri itkenyt, mutta ei nukkunut öisin. Kun aloin antaa kiinteämpää ruokaa hänelle kun n. 3kk ikäisenä ja lopetin surkean imettämisen ja aloin syödä pillereitä jotta kuukautiset ei tulleet enää joka toinen viikko... lapsi nukkui aina hyvin kaikki yöt. Ai niin, ja olihan mulla synnytyksen jäljiltä myös tikkejä ja peräpukamat... 

Kun tissi- ja peräpääongelmat hellitti niin lapsen kanssa oli ihan kiva olla, ei mitään ongelmaa.

Kuten jo joku totesi, kun äiti on rento, myös lapsi on rento ja tuntee olevansa turvassa eikä tarvi itkeä. Vauvat on yleensä todella rauhallisia mun sylissä, jos ei satu olemaan joku järkky vierastamisvaihe päällä.

Se on ihaninta ikimuistoisinta onnen aikaa joka hetki! Elämäni ihanimmat hetket! Ja kyllä, lapsistani 3 oli koliikkivauvoja jotka huutivat yöt läpeensä monta kuukautta...mutta siitä huolimatta, ihanaa!!

Kunpa vielä saisi kokea sen joskus...

Vierailija kirjoitti:

Tämä on minustakin kiinnostava keskustelunaihe, vaikka vapaaehtoisesti lapseton olenkin. Veikkaan että se on noin potenssiin kymmenen sellaista, mitä meillä oli kun meille pitkän odottamisen ja harkinnan jälkeen tuli kaksi kissanpentua. Oltiin jo pari vuotta puhuttu asiasta, sitten otettiin yhteyttä kasvattajaan jolle oli juuri syntynyt pentuja, ja neljän kuukauden kuluttua pennut tulivat meille. Sinä aikana käytiin kolme kertaa katsomassa. Kasvattaja miehensä kanssa toi pennut meille kotiin, varmasti tarkistaakseen millaiseen paikkaan ne päätyvät, ja että olemme osanneet ottaa kaiken huomioon. Sitten he poistuivat (kasvattajan mies oli selvästi kyyneleet silmissä, oli varmaan jo ehtinyt kiintyä) ja loppuilta sitten ihmeteltiin. Pennut olivat ensin muutaman tunnin sängyn alla ja tulivat sitten esille. Olimme molemmat ottaneet kaksi päivää vapaata töistä että niillä olisi aikaa tottua uuteen kotiinsa ja meihin. Se kaksi päivää pyöri aika lailla niiden ympärillä. Katseltiin niitä kun ne nukkui, katseltiin niitä kun ne leikki.. Otettiin kymmeniä valokuvia ja huudeltiin toisillemme ihastuneina "Voi katso mitä se nyt tekee!". Oli yhtäaikaa älyttömän onnellinen olo että nyt nämä sitten ovat meidän, ja samalla valtava huoli että nyt nämä tosiaan ovat meidän, täysin riippuvaisia meistä, ja meidän homma on taata niille onnellinen elämä. Ja ainakin minulla oli kyllä selviä pelon tunteita. Mitä jos ne lakkaavat hengittämästä? Mitä jos ne tippuvat jostain ja satuttavat itsensä? Mitä jos ne eivät syö tai juo tai tai..

Joten jotain tuollaista veikkaan sen olevan, vaan noin kymmenen kertaa isompaa ja intensiivisempää.

Kyllä, juuri näin. Mulla on sekä lapsia että kissoja. Mulla on kuva meidän kissan ekasta kakasta omassa uudessa hiekkalaatikossa, sellanen sinappipötkö :) Kyllä me perheenä katotaan niitä kissojen vauvakuvia siinä kuin lastenkin.

Se puolen metrin pätkä määrää koko elämän tahdin. Se oli itselle suurin järkytys, kun mitään ei voinut ennakoida. Puolison tuki ja osallistuminen on ehdottoman tärkeää, se lujittaa puolisot yhteen. Harvoin mitään tärkeää saa aikaan ilman vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos on eka lapsi,niin se on hämmentäväö ihasteluaikaa monille.Lapsentahtista vaaleanpunaista pilveä,jossa univelka salakavalasti kasvaa.onnellista aikaa.

Vaaleanpunaista? Onnellista? Sehän on työtä ja valvomista. Mitä onnellista siinä on? Yksi velvollisuus lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on eka lapsi,niin se on hämmentäväö ihasteluaikaa monille.Lapsentahtista vaaleanpunaista pilveä,jossa univelka salakavalasti kasvaa.onnellista aikaa.

Vaaleanpunaista? Onnellista? Sehän on työtä ja valvomista. Mitä onnellista siinä on? Yksi velvollisuus lisää.

Kun ei kaikilla ole, eikä kaikki niin koe vaikka joutuisikin valvomaan.

Mikä siinä joitain ärsyttää, että moni aidosti NAUTTII vauva-ajasta, vanhemmuudesta ja elämästä johon kuuluu myös lapsia?

Todella kummallista, ärsyyntyä toisten onnesta.....

Koko mennyt elämä on mennyttä. Lapsessa on kiinni siitä lähtien ikuisesti. Siihen ei voi mitenkään valmistautua. Siinä menettää itsensä ja elämänsä. Vauvavuodesta sinänsä ei muista mitään. Sen jälkeen pitää juosta taaperon perässä. Sitten pitää vahtia isompaa lasta. Ei se ihmisen elämää ole. Eikä se vastuu lopu koskaan.