Elätkö elämääsi juuri niinkuin haluat, vai niin kuin sinun oletetaan elävän?

Elän juuri niinkuin haluan. Näin olen aina tehnyt.

Tämä ei tarkoita, että olisin anarkisti. Totta kai elän yhteiskunnan lakien ja asetusten mukaan. Kunnioitan muita ja toisenlaisia näkemyksiä ja elämäntapoja. Omaani en kuitenkaan muuta, ja oletan että minut hyväksytään näin. Jos ei, on se heidän päänsärkynsä.

En ole koskaan ollut laumasielu ja riippuvainen muiden mielipiteistä.

Ja tästä syystä olenkin sitten outolintu ja minua jopa pelätään jollain tapaa. Kaavasta poikkeava on uhka ja pelottava.

En oikein kumpaakaan. Eläisin kyllä mielelläni hieman toisin, mutta vielä se ei ole mahdollista. Syy ei ole kukaan muu ihminen vaan ihan oma tilanteeni. Työelämän haluaisin jättää jo taakseni, en ole työelämässä siksi, että joku muu odottaa minun olevan, vaan siksi, että kerään eläkettä ja sitä tehdessä olen hyödyksi noin ylipäätään. Sitten kun ei tarvitse olla enää työelämässä, voin elää melko tarkkaan niin kuin haluainkin. 

Juuri niin kuin haluan. En ole mennyt odotusten ja massan mukana missään asiassa. Olen esim. vapaaehtoisesti sinkku ja lapseton, en halua omistaa mitään, kiertelen maailmaa työni takia.

En elä niin kuin oletetaan, mutta en pysty myöskään aina elämään niin kuin tahtoisin.

Vierailija kirjoitti:

Elän juuri niinkuin haluan. Näin olen aina tehnyt.

Tämä ei tarkoita, että olisin anarkisti. Totta kai elän yhteiskunnan lakien ja asetusten mukaan. Kunnioitan muita ja toisenlaisia näkemyksiä ja elämäntapoja. Omaani en kuitenkaan muuta, ja oletan että minut hyväksytään näin. Jos ei, on se heidän päänsärkynsä.

En ole koskaan ollut laumasielu ja riippuvainen muiden mielipiteistä.

Ja tästä syystä olenkin sitten outolintu ja minua jopa pelätään jollain tapaa. Kaavasta poikkeava on uhka ja pelottava.

Täysin samaa mieltä! En siis viimeisestä "harhaluulosta", mutta muuten.

Liiallisella muiden odotusten myötäilemisellä tekee itsestään mielenvikaisen, sillä aina pitää miettiä, että mitähän tästä nyt sanotaan ja miten se vaikuttaa muiden asennoitumiseen. Ei niin pidä elää. Ilmankos maamme on väärällään mielipidelääkkeitä popsivia alisuorittajia. En tarkoita sitä, että välttämättä olisi alisuorittaja työelämässä, mutta omassa elämässään näin on.

Hei ap, minusta kysymyksesi oli mielenkiintoinen ja herätti monia uusia kysymyksiä.

Tuli mieleen, tilannettasi tuntematta, tässäkin asiassa ilmaus 'big picture'. Eli ajattelen, että pienemmässä mittakaavassa ihmisen tulee sietää myös kaikenlaisia ei-tahdon-juttuja, jotta voisi suuremmassa kuvassa elää tavoitteittensa ja arvojensa mukaista elämää. Kuten nyt yksinkertaistettuna esimerkkinä: jos tahtoo rakentaa kalliin omakotitalon, on jaksettava käydä töissä, että saisi rahaa kustannuksiin, vaikka itse työtä ei lyhyellä tähtäimellä aina tahtoisikaan tehdä.  Kyse on siis mittakaavasta. 

Mutta se suuri kuva tai pitkä tähtäin - sitä kannattaa ehdottomasti pohdiskella, jokaisen rehellisesti itsessään. Kuka määrää tai vaikuttaa valintoihini? Onko se jokin yleinen mielipide tai kenties oman historian painolasti? Vai voinko vapaasti ja itseeni uskoen esim opiskella haluamaani alaa ja asua haluamassani asuinmuodossa? Vai olenko joidenkin iskostumien vanki, joita olisikin terveellistä haastaa ja etsiä omaa ääntä?

Elän niinkuin haluan. Halusin lapsia "liian nuorena" muiden mielestä (apua olin 24..huoh) ja nyt 11v myöhemmin valitetaan kun en hoida sukulaisten vauvoja. Olen nyt pikkulapsi arjesta vapaa yksitoista ja kymmenen vuotiaiden lasten äiti.

Matkustellaan koko perheen voimin. Mun ja mun mieheni oletettiin hoitavan muiden pikkulapsia? En ymmärrä. Jos lapseni saavat lapsia niin heille olen sitten hyvä mummo.

Niin kuin haluan. Lapsen takia täytyy tietysti luopua tilapäisesti paljpsta, mutta minä itse nimenomaan haluson lapsen. Mikäänhän ei ole mustavalkoista. Yleisesti muuten olen elänyt ihan oman pääni mukaan. Jo koululsisena mietin paljon sitä, että mitä haluan elämältä ja tein tavoitelistoja ja mietin toivritani uusiksi säännöllisin väliajoin. Olin jo nuorena tosi kunnianhimoinen ja pelkäsin eniten sitä, että alksisin elää itseni kannalta vääränlaista elämää. Hyvin on mennyt, nyt olen viisikymppinen. Vastoinkäymisiä tulee kaikille, mutta ne eivät katkeroita, kun on yleinen tunne siitä, että on itse tehnyt kaikki valinnat, eikä joku muu puolestani.

Olen viimeiset kymmenisen vuotta yrittänyt elää niinkun haluan.

En voi kehua, että se on mitenkään mainiosti onnistunut, kyllä siitä pitävät huolen oma perhe, yhteiskunta, markkinavoimat ja ties mitkä tahot, että oman tien kulkeminen on useimmiten jonkinlainen kompromissi sen "oman halun" ja "muiden halujen" väliltä.

Mutta joskus kolmekymppisenä oivalsin kuitenkin vanhan kansanviisauden ytimen, tajusin mitä lause "Kun yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää" tarkoittaa omassa elämässäni ihan käytännössä.

Opin tekemään päätökseni (suhteellisen) itsenäisesti, välittämättä jostain yleisestä mielipiteestä, koska päätän sitten mitä hyvänsä, niin aina löytyy joka tapauksessa joku, jota päätökseni tai tekemiseni ei kuitenkaan miellytä. Siksipä siitä ei kannata välittää, vaan toimia niin kuin haluaa.

Toki tuo on osittaista sanahelinää, sillä ei olisi kohtuullista olla ottamatta puolison ja lasten mielipiteitä huomioon, tai ihan tahallaan pahoittaa jonkun mieli, varsinkaan jos kyseinen asia ei ole edes kovin merkityksellinen.

Myös yhteiskunta edellyttää ihmiseltä niin paljon kaikenlaista, että aivan oman mielensä mukaan on varmaankin mahdotonta elää, mutta kuten sanottu - jonkinlaista kompromissia tässä tehdään sitä kohti, että olisi enemmän ja enemmän oman elämänsä herra.

Olen elänyt oman pääni mukaan, mutta jossain määrin olen joutunut tekemään kompromisseja, mikä kuuluu normaaliin parisuhteeseen. Myös jotkut kommentit muilta ihmisiltä on voinut vaikuttaa.

Olisin halunnut yhden lapsen, mutta miehen toiveesta teimme toisen. Jälkeenpäin ajatellen se oli ihan hyvä ratkaisu.

Asumme paritalossa, vaikka olisin halunnut asua kerrostalossa. Mieheni halusi omakotitalon. Tämä siis välimuoto.

Haluamme molemmat elää suhteellisem rentoa ja huoletonta elämää. Matkustella ja retkeillä lasten kanssa. Tämä herättää kummaksuntaa koska elämme muuten hyvin minimalistisesti. Esim äitini mielestä pitäisi ostaa koko ajan leluja ja tavaraa kotiin. Kaikkea on muka liian vähän.

Olen väärällä alalla, mutta siihen tulossa muutos. Hakeuduin ns. naisten alalle, koska niin kaikki muutkin tekivät. Ei lukion jälkeen ollut oikein vielä omia vahvoja mielipiteitä. Nyt aijon opiskella luovan ammatin. Tätä äitini on kovasti vastaan jo nyt vaikken ole päässyt kouluunkaam sisälle.

Elän lähes niinkuin haluan ja muiden ihmisten ajatuksista tai asenteista en ole kiinnostunut. Tuomitsevien ihmisten kanssa en halua olla tekemisissä ja olen varsin onnellinen vihervassari-, feministi- ja seksipositiivisuuskuplassani.

Olen mm. avoimesti polyamorinen, käyn seksibileissä, asun yksin, enkä aio hankkia lapsia. Harrastukseni ovat varmasti monien mielestä outoja. Puhun noista kaikista asioista avoimesti ihan tarkoituksella, jotta elämääni todennäköisimmin osuisi samanhenkisiä ihmisiä.

Ainoa asia, johon en ole tyytyväinen, on työni. Työni on perusmukava ja ihan tärkeä työ, mutten tunne sitä kohtaan minkäänlaista intohimoa. Lisäksi työ on elämästäni ainoa piiri, jossa en oikein uskalla olla avoin minulle tärkeistä asioista. Monet kollegani ovat konservatiivista väkeä. Valitsin tämän ammatin nuorena, en valitsisi enää.

Aion kuitenkin hakeutua uudelle alalle ja sitten elämäni on täysin itseni näköistä. :)

Up. Tämä oli mielenkiintoinen ketju.

Kiitos tästä ketjusta ap, toivottavasti herättää paljon keskustelua. Sai ainakin minut pohtimaan omaa elämääni. Ja mikä on vastaukseni? 

En elä lainkaan. Hengitän, syön, olen. 

Olen jonkinlaisessa välitilassa. On mt-ongelmaa, fyysistä ongelmaa, motivaatio-ongelmaa. En lainkaan tietä kuka olen, mitä haluan tai mihin pystyn. En myöskään tiedä miten ihmeessä saisin tähän muutosta, otteen jostakin. 

Mutta yritän kyllä. Koen olevani nollatilassa, tästä voin jatkaa elämää juuri omalla tavallani, kunhan vain keksin mitä haluan tehdä. Tästä ei juuri alaspäin pääse, joten läheiseni hyväksyvät minkä tahansa tekemäni ratkaisun - kunhan joskus vain löydän JONKIN ratkaisun. 

En kumpaakaan. Elämäni ei ole sellaista mitä itse haluaisin mutta ei myöskään lähelläkää mitään yleisesti hyväksyttävää elämää.

En elä muiden odotusten mukaan vaan olosuteiden pakosta näin. Yllättävää kyllä tämä pieni väinenkin mahdollisuuteni elää niinkuin itse haluan herättää joissakin kummallisen tarpeen yrittää ko.trolloida.

Edelleen tänä aikana ihmiset typistetään todella ahtaisiin raameihin. Varsinkin naisten odotetaan edelleen noudattavan jotakin naisikäkausiroolitusta. Surkeaa on se, että naiset itse ovat tässä monesti eniten äänessä.

Vierailija kirjoitti:

Juuri niin kuin haluan. En ole mennyt odotusten ja massan mukana missään asiassa. Olen esim. vapaaehtoisesti sinkku ja lapseton, en halua omistaa mitään, kiertelen maailmaa työni takia.

Tuo alkaa parikymppisillä olla jo massaa...

Olen elänyt kuten haluan siitä lähtien kun muutin pois kotoa 18 vuotiaana.

Hullu kysymys. Kaipa kaikki elää kuten haluaa (lain puitteissa, eikä kaikki senkään) 

Kaikki saavat nykyään valita onko sinkku vai ei (jos siis löytää mahdollisen puolison) Sen puolison saa itse valita eikä suku sitä valitse.

Lapsia saa tehdä, kukaan ei tule kieltämään tai olla tekemättä.

Opiskelupaikan saa itse valita (jos sinne pääsee) jos ei pääse sinne minne haluaa, voi mennä jonnekin kakkosvaihtoehtoon ja yrittää ykköseen uudestan.

Töihin saa yleensä hakea sellaisiin mistä tykkää, harvemmin pakotetaan tekemään jotain todella vastenmielistä, kukaan ei ole orja kuten joskus aikoinaan. Työpaikkaa saa vaihtaa aika vapaasti.

Myös asuinpaikkakuntansa ja jopa maan voi itse valita, meitä suomalaisia rajoittaa aika vähän mikään.

En keksi oikein mitään syytä miksi joku eläisi mitenkään muuten kuin oman tahtonsa mukaan. Pienistä asioista joutuu toki tekemään kompromisseja, mutta jos jotain haluaa ja sen eteen jotain tekee niin periaatteessa lähes kaikki on mahdollista jos on normaalit henkiset ja ruumiilliset resurssit.

Ihmettelen tuota "kuin sinun oletetaan elävän" kuka helvetti olettaa? Ihmisillä on asioita joita heidän elämässään usein on, eli keskimääisesti on tiettyjä asioita, mutta ei se silti tarkoita sitä että kaikkien edellytettäisiin elävän kuten keskivertoihminen.

Muuten elän ihan kuten itse haluan, mutta nykyisessä työpaikassani jumitan jo monetta vuotta jostain ihme velvollisuudentunteesta.. Haluaisin lopettaa, mutta sitten kauhea vaiva taas kouluttaa uus mun tilalle. Vaikka tiedän ettei ole mun ongelma..

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt oman pääni mukaan, mutta jossain määrin olen joutunut tekemään kompromisseja, mikä kuuluu normaaliin parisuhteeseen. Myös jotkut kommentit muilta ihmisiltä on voinut vaikuttaa.

Olisin halunnut yhden lapsen, mutta miehen toiveesta teimme toisen. Jälkeenpäin ajatellen se oli ihan hyvä ratkaisu.

Asumme paritalossa, vaikka olisin halunnut asua kerrostalossa. Mieheni halusi omakotitalon. Tämä siis välimuoto.

Haluamme molemmat elää suhteellisem rentoa ja huoletonta elämää. Matkustella ja retkeillä lasten kanssa. Tämä herättää kummaksuntaa koska elämme muuten hyvin minimalistisesti. Esim äitini mielestä pitäisi ostaa koko ajan leluja ja tavaraa kotiin. Kaikkea on muka liian vähän.

Olen väärällä alalla, mutta siihen tulossa muutos. Hakeuduin ns. naisten alalle, koska niin kaikki muutkin tekivät. Ei lukion jälkeen ollut oikein vielä omia vahvoja mielipiteitä. Nyt aijon opiskella luovan ammatin. Tätä äitini on kovasti vastaan jo nyt vaikken ole päässyt kouluunkaam sisälle.

Mitä ihmeen väliä sillä on mitä sun äitis on mieltä? Välittääkö hän mitä sinä olet mieltä hänen elämästään? Olet aikuinen ihminen, ei sulla oo mitään velvollisuutta totella enää äitiä.

Ja jos olet nuorena mennyt väärälle alalle seuraten sitä mitä muut ovat itselleen halunneet, ei siitä voi syyttää kuin itseään, miksi et muodostanut omaa mielipidettä.