tuska

Miten tästä toipuu. Miten sinä, prinsessani, voit ajatella, että parasta olisi lähteä. Miksi? Etkö tunne kuinka rakastan sinua pakahtumiseen asti? Sinä olet vasta taimi, puolivalmis ihminen. Tiedän ja aistin, että sinulla, ja meillä on ongelmamme, mutta olen aina luottanut siihen, että tulisit kertomaan, tulisit lähelle. Et ehkä enää voi, yrität päästä irtautumaan.

Se hetki kun haimme sinut oli koko elämäni kamalin. En osaa pukea sitä sanoiksi. Istuit huppu päässä nurkassa, pienenä ja heikkona, ja olit kuin joku muu. Jokin harmaa olento, vailla elämäniloa, täynnä tuskaa. En tunnistanut sinua, ja silti tunnistin. Halusin huutaa sinulle, ja halusin ottaa sinut syliin. Kumpaakaan en voinut tehdä. Olimme hiljaa. Veimme sinut kotiin, mutta vain hetkeksi, kunnes annoimme sinut pois. Olet hyvässä hoidossa, sanottiin, mutta tuntui kuin rintani räjähtäisi surusta.

Miten tästä voi mennä eteenpäin? Näen sinut taas, iloisena ja sädehtivänä, mutta tiedän nyt, että noiden silmien takana on synkkyys - synkkyys jonka olet oppinut peittämään, kaikilta. Synkkyys, josta edes minä en pääse läpi. Verho, joka ei koskaan kokonaan väisty, raottuu vain. Voinko ikinä luottaa siihen, mitä näen, minkä tunnen?

Tuntuu niin väärältä olla rikki, kun sinä olet enemmän rikki. Miten korjaisin sinut? Onko se edes mahdollista? Menikö se hetki jo? Vasta äsken olit pieni ja puhalsin silmiisi unihiekkaa. Voisiko se aika palata? En halua elää tätä hetkeä, kun kaikki on murskana. Haluan uuden mahdollisuuden.

Olet elossa, mutta kuinka pitkään? Miten saamme sinut ehjäksi, katsomaan eteenpäin? Miten voin varjella sinua elämältä, suojella sinua siltä pahalta, joka sinut rikkoo. Miten voin tehdä sen, kun en tiedä pystynkö siihen enää itsekään?