Miltä synnytys ja raskaus tuntuvat?

Se on niin yksilöllistä sekä raskausaika että synnytys.

Minulla on aina raskaudessa paljon vaivoja. Puolivälissä täytyy lopettaa vähänkin raskaampi liikunta liitoskipujen ja hengästymisen takia. Loppupuolella valvottavat suonenvedot ja pissahätä. Alussa kuukausi sairastelua ja pahoinvointia. On myös ihmisiä joilla raskaus ei aiheuta harmeja. Synnytystä sinällään turha jännittää, se kipu on sellaista että tulee taukoja ja se loppuu kuitenkin heti kun vauva syntyy. Ja apua on saatavilla. Mutta mieluummin ottaisin valmiina sellaisen taaperoikäisen kuin kävisin tämän läpi. 

Ystäväni raskausaika tuntui kuulemma 9 kuukauden krapulalta. Hän vain oksensi ja oksensi. Sitten on niitä onnekkaita, jotka vain hehkuvat raskaana ollessa ja ovat täynnä energiaa.

Ap hyvä, jokainen raskaus on erilainen, samoin synnytys - saman naisenkin eri kerrat eroavat.

Mutta kuten voit päätellä siitä, että monilla on useampia lapsia kuin yksi, ei se niin kauheaa ole. Raskausaikana ekoina kuukausina väsyttää aika lailla ja osalla on huono olo, hajut oksettavat. Keskiraskaus on useimmilla energistä ja hyvää vaihetta. Loppuraskaudesta voi taas väsyttää, ja kohtu painaa rakkoa ja aiheuttaa ummetusta ja närästystä. Osalla turpoaa nilkat ja liitoskivut vihloo lantiossa.

Mutta nuokin siis on kaikilla yksilöllisiä.

Synnytyksessä poltot eivät yleensä ole kyllä niin rajuja kuin elokuvissa. Sattuvat, mutta niihin saa kipulääkitystä ja välissä on kivutonta. Synnytyksetkin eroavat toisistaan, joten mitään kovin yleispätevää ei oikein voi sanoa.

Itselläni eka synnytys kesti 44 tuntia, kun poltot eivät kunnolla avanneet kohdusuuta, ja olin oksitosiinitipassa ja kärsin tiheistä poltoista. Ponnitusvaihekin kesti ihan tolkuttoman pitkään, ihan oli hätäsektio hilkulla. Mutta niin vain hankin perään toisenkin lapsen, eli ei se traumaa aiheuttanuyt.

Ja lopputulos palkitsee ja korvaa kivun ja vaivan. Oman lapsen syntymä on elämän suurin kokemus.

Muista myös, että lasten hankkimisessa ehdottomasti isoin juttu on se aika raskauden ja synnytyksen jälkeen.

Raskausaika on ihanaa - kun tunnet ekan kerran vauvan liikkeet, konkretisoituu koko odotus, etkä malta odottaa synnytystä. Ei tunnu itse enää tärkeältä, vaan kaikkein tärkeintä on vauva ja sen tulevaisuus. Äidin rakkaus on ihan mieletöntä kun se leimahtaa!

Synnytys tekee kipeää, mutta kunnon kipulääkkeillä kivut voi saada hyvin kuriin (näin ainakin mulla).

Pääasia on se, että haluatko ihan oikeasti sen lapsen. Raskauden ja synnytyksen kanssa on ihan sattuman varassa, sen perusteella ei kannata tehdä valintaa, ja yleensä ei tehdäkään, jos tosissaan haluaa lapsen, on valmis lähes mihin vaan.

Minun raskausaika oli hirveää aikaa. Koko ajan pahoinvointia tai kipuja. Unettomuutta ja väsymystä. Ei voinut harrastaa edes kävelyä, lääkäri kielsi. 9 kk tuska siis. Silti kannatti.

Kumpikin raskaus oli kaukana ihanasta. Kuvittele, miltä tuntuu olla puoli vuotta putkeen pahoinvoivana ja vatsataudissa, niin saat vähän käsitystä siitä, kuinka 'ihanaa' aikaa minun raskauteni olivat. Kolmatta lasta en tämän takia suostunut edes harkitsemaan. Kestin ympärivuorokautisen pahoinvoinnin ja oksentelun vain sen takia, että tiesin sen päättyvän synnytykseen.

Synnytys kruunasi koko kauheuden. Kunnollista kivunlievitystä en ehtinyt kummallakaan kerralla saamaan. Pelkän ilokaasun ja paikallispuudutuksen voimalla mentiin. Se ei riittänyt alkuunkaan, vaan synnytys oli täyttä kidutusta. Esikoisen kohdalla kidutusta kesti useampi tunti, mutta kuopus tuli maailmaan onneksi nopeasti syöksysynnytyksellä.

Itse jättäisin nyt lapset tekemättä jos uudelleen siihen pitäisi alkaa.

Tosin lapset pitäisin...

Mä olisin enemmä sinuna huolissaan siitä että Jaksatko valvoa ja olla vauvan kanssa 24/7. Mulla on 1,5 vuotias joka edelleen herää 2-4 kertaa yössä ja herätys on joka aamu 05-06 välillä. Lapsi ei nuku aina päiväunia joten mulla ei ole silloin minuuttiakaan päivästä sellaista aikaa että voisin vaan olla hiljaa ja rauhassa. Tää ei ole mikään provo ja rakastan lastani paljon mutta tämä on kyllä ollut elämäni raskainta aikaa.

Muista myös, että synnytyksessä on aina invalidisoivan repeämän tai kuoleman riski. Joo, riski on pieni, mutta silti AINA jonkun kohdalle osuu.

Raskausaika oli minulla olona ihan perseestä kipuineen ja pahoine oloineen. Tämä lapsi saa jäädä ensimmäiseksi ja ainoaksi.

Oma raskaus tuntui jatkuvalta pieneltä flunssasta (heikotusta, vetämättömyyttä, väsymystä). Välillä siihen päälle oksennuskohtauksia ja järkyttävää närästystä ja loppussa vielä kipua koko kehossa, erityisesti suonen vedot öisin tekivät hulluksi.

Synnytys oli puolestaan yhtä helvettiä, enkä tosiaan tiedä miten selviän siitä uudestaan, kun kaikesta huolimatta toinen lapsi on haaveissa. Että kyllä se sen arvoista on, mutta omasta raskausajasta en todellakaan nauttinut, synnytyksestä puhumattakaan.

Samankin naisen raskaudet ja synnytykset vaihtelevat. Ensimmäisellä kerralla voi olla helppoa, toisella vaikeaa.

Itse pääsin raskausajan mahdollisimman helpolla. Olin erityisen onnellinen ja hyvinvoiva. Synnytys olikin sitten vaikea, ja jos en olisi elänyt nykyaikaa, en olisi siitä selvinnyt hengissä.

Raskausaika voi olla myös todella helppo. Odotin esikoista 30- ja kuopusta 34-vuotiaana. Hyvä kun edes huomasin olevani raskaana, vain liikkeet ja mahan kasvu muistuttivat siitä. Liikuin paljon ja energiaa riitti ekan 8 viikon jälkeen. Ei kerrassaan mitään pahoinvointia tai muita vaivoja. Helpot ja täysin kivuttomat rauhalliset sektiosynnytykset ja erittäin helppo ja nopea toipuminen. Imetys oli absoluuttisesti kivuliain osa lasten saamisessa :). Toki tiedostan että kuulun tässä onnekkaaseen 5 prosenttiin naisista joilla on näin helppoa (tämän minulle kertoi rv 36 synnytystapa-arviossa gyne, joka ihaili 7cm korkokenkiäni ja kyseli vointiani). Mutta näinkin voi mennä.

Ap ei tämän perusteella uskalla lisääntyä taatusti mitä tässä ketjussa kirjoiteltu, mutta hyvä muistaa ettei yksikään raskaus ole samanlainen ja pääasiassa molemmat osapuolet selviää hengissä eli eikun teette lapsia vaan kaikessa rauhassa eikä kannata täällä asioita liian tarkkaan pohtia.

Ensimmäinen raskaus minulle vain henkisesti vaikea. Vaikka sen tottakai tiesi että kroppa muuttuu niin jotenkin sen oikeasti tapahtuminen niin yhtäkkiä radikaalisti oli vaikea hyväksyä. Fyysisesti ei ollut vaivoja, muuta kun hieman pahoinvointia alkuun, mutta en edes joutunut oksentamaan.

Synnytys oli paperilla vaikea, yli 4kg lapsi ja imukuppisynnytys. Repeämiä ei tullut, väliliha leikattiin, mutta sekin parani hyvin nopeasti. Toisessa synnytyksessä kätilö kyseli kauanko esikoisen ponnistusvaihe kesti niin veikkasin että n. 15min kun en muistanut, todellisuus oli 40min. Ainut mikä oli ikävä niin synnytys kesti 26h ja väsymys oli sen mukainen.

Toinen raskaus oli fyysisesti vaikeampi, mutta toisaalta se johtui varmasti isolta osin siitä etten ollut täysin palautunut tuosta ensimmäisestä kun olivat niin lähekkäin. Synnytys tässä toisessa oli todella helppo, kysyinkin kätilöltä kun lapsi oli ulkona että oliko tämä muka jo tässä. Tämä jälkimmäinen oli myös melkein 4kg.

Mutta etukäteen ei voi tietää yhtään, joten ei päätöstä muiden kokemusten perusteella voi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Ap ei tämän perusteella uskalla lisääntyä taatusti mitä tässä ketjussa kirjoiteltu, mutta hyvä muistaa ettei yksikään raskaus ole samanlainen ja pääasiassa molemmat osapuolet selviää hengissä eli eikun teette lapsia vaan kaikessa rauhassa eikä kannata täällä asioita liian tarkkaan pohtia.

Muuta ei kannata liian tarkkaan pohtia kun sen haluaako lapsen vai ei. Tuo raskaus ja synnytys on kuitenkin aika pieni osa kokonaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Raskausaika on ihanaa - kun tunnet ekan kerran vauvan liikkeet, konkretisoituu koko odotus, etkä malta odottaa synnytystä. Ei tunnu itse enää tärkeältä, vaan kaikkein tärkeintä on vauva ja sen tulevaisuus. Äidin rakkaus on ihan mieletöntä kun se leimahtaa!

Synnytys tekee kipeää, mutta kunnon kipulääkkeillä kivut voi saada hyvin kuriin (näin ainakin mulla).

Mutta kannattaa varautua myös siihen ettei se välttämättä leimahda hetkessä, vaan voi vaatia aikaa kehittyä. Minulla kävi näin, enkä yhtään tiennyt että niin voi käydä. Koin itseni todella huonoksi enkä uskaltanut puhua asiasta kenellekään. Kerrankin oli hyötyä näistä anonyymeista palstoilta kun huomasin että tämä on aika yleistä ja otin asian sen jälkeen neuvolassa puheeksi. Kyllä vierähti kivi sydämeltä kun pääsi puhumaan asiasta ja kuuli ettei ole huono tai virheellinen äiti.

Nyt rakastan tuota 1,5-vuotiasta niin paljon ettei sanat riitä.