Saamelaisten kohtelu Suomessa

TÄSSÄ se riippui, Rovaniemen Tuhat-Torilla nahkatakin, länkien, kairan ja Arabian astiaston vieressä. Enontekiön saamenpuku, hintaa 550 euroa.

Saamenpuku tuotiin kirpputorille myyntiin lokakuussa. Se herätti asiakkaissa ihastusta mutta ihmetystäkin.

Perinteen mukaan käyttäjällä tulisi olla saamelaisjuuret tai edes jokin yhteys vähemmistökulttuuriin, joten voisiko kuka tahansa ostaa puvun loukkaamatta alkuperäiskansaa? Entä miksi joku halusi luopua puvusta? Kenelle se oli ylipäätään kuulunut?

Tuhat-Torin omistaja Jari Vallas oli myyjästä vaitonainen. Mies oli vanha tuttu, tuonut joskus myyntiin poronkelloja ja käynyt jauhamassa pakurikääpää Vallaksen kahvimyllyllä.

Mies määritteli hinnan, mutta myyntiä koskevia ohjeita hän ei antanut. Jotain arkaa pukuun silti liittyi, sen Vallaskin tajusi. Saamenpuvuista ei noin vain luovuta.

Myyjän nimi pysyi vain Vallaksen tiedossa, kunnes HS:n valokuvaaja näki puvun sattumalta ja kiinnostui sen taustoista. Vallas soitti viikon kuluttua: puvun omistajalle sopi puhua.

”Mutta olkaa sillä lailla varovaisia”, Vallas ohjeistaa.

”Tuollaisen puvun taustalla voi olla paljon, mitä myö ei arvata.”

OSOITE vie Vikajärven kyläkoululle, joka sijaitsee 25 kilometriä Rovaniemen keskustasta. Koulupäivä on ohi ja hämärtää, mutta pihalla kolme koululaista odottaa vielä kyytiä.

Talon päädyssä sijaitsevassa asunnossa, jossa toimi ennen päiväkoti, palaa valo. Siellä asuu saamenpuvun omistaja.

Hansi Länsman ja hänen vaimonsa Monika toivottavat ystävällisesti sisään. Heti kättelyssä käy ilmi kaksi asiaa.

Ensinnäkään he eivät ole täältä kotoisin. Länsman on asunut lähes koko ikänsä Lismassa, joka on pieni saamelaiskylä sata kilometriä Inarista. Monika on Saksasta.

Toisekseen Länsman haluaa kertoa asiasta, joka on painanut mieltä vuosia: 1960-luvun kansakouluajoista ja eräästä asuntolakoulun hoitajasta.

”Se asuntolanhoitaja oli niin kiltti, että kun hän kuuli meidän lasten puhuvan saamea, ei kun sisälle nurkkaan. Siinä seisottiin aina pari tuntia”, Länsman aloittaa ennen kuin on hädin tuskin ehditty istuutua.

”Huono-oppisia hän löi kirjalla päähän, että eiköhän aakkoset ala kohta pysyä päässä. Jos ei puhunut suomea, tuli tukkapöllyä. Se oli semmoista koulunkäyntiä se”, hän sanoo ja naurahtaa kuivasti.

LÄNSMANIN muistot liittyvät saamelaislasten suomalaistamiseen. Suomen valtio halusi sulauttaa alkuperäiskansan osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, jossa koululaitoksella oli merkittävä rooli. Se tehtiin pakolla, suomeksi.

Monen muun tavoin Länsman ei osannut suomea ennen koulua. Pitkien välimatkojen takia hän ja muut lähikylien lapset asuivat seitsemänvuotiaasta asti asuntolassa, josta pääsi kotiin vain jouluksi, pääsiäiseksi ja kesäksi.

Piti vain pärjätä, Länsman sanoo. Aikuisista ei ollut avuksi, sillä mitä herrat olivat päättäneet, siihen oli alistuttava.

”Jollain lailla sitä oppi suomen kieltä puhumaan. Kun ei saamea saanut käyttää. Opettajat eivät ihan samalla tavalla rangaisseet, mutta se asuntolanhoitaja tyrannisoi meitä ja teki fyysisesti ja henkisesti kurittaen pahimmat, mitä ihminen voi lapselle tehdä.”

Osassa kouluista saamelaislapsia tiettävästi mittailtiin vielä 1960-luvullakin rotututkimuksia varten. Länsmanin mukaan hänen koulussaan niin ei tehty.

ASUNTOLA-AJAT ovat Suomessa tabu, johon tartutaan, jos hallituksen valmistelema sovintokomissio toteutuu.

Saamelaiskäräjien aloitteesta lähteneessä sovintoprosessissa olisi tarkoitus tehdä tiettäväksi saamelaisten kokemia vääryyksiä ja valtion aiheuttamia traumoja. Komission asettamisen edellytyksiä vasta selvitellään.

Sovintokomissio on ollut esillä myös Ruotsissa ja Norjassa, joka on jo päättänyt tutkia sulauttamispolitiikan seurauksia. Mallia on haettu esimerkiksi Kanadasta, jossa vuonna 2008 perustettu totuuskomissio selvitti asuntolakouluista kärsineiden kokemuksia.

Sittemmin Kanada on maksanut kymmenilletuhansille korvauksia fyysisistä ja psyykkisistä kärsimyksistä sekä seksuaalisista hyväksikäytöistä.

Länsmanin mukaan sovinto- ja totuuskomissiota tarvittaisiin eheyttämään saamelaisia. ”Se olisi meitä kohtaan oikein.”

KUN lapsena oppi, ettei oma kieli, kulttuuri ja persoona ole ”koirankaan veroinen”, alkuperänsä halusi piilottaa.

Länsmanin mukaan tietyissä paikoissa, kuten Ivalossa, oli muutenkin parempi olla puhumatta saamea ja yrittää vain olla kuten muutkin nuoret. Muuten saattoi tulla kiusatuksi.

Länsman opiskeli Sodankylässä levyseppähitsaajaksi ja kävi kääntymässä 1970-luvun lopulla töissä etelässäkin. Se ei ollut ”ihmisen paikka”, joten hän palasi Lismaan ja ryhtyi porohommiin.

”Sain äidin poromerkin ja porot hoitoon. Teurastin myös oman paliskunnan poroja lähes parikymmentä vuotta.”

Vuonna 2004 Länsman tapasi viulunsoittoa Inarin kansalaisopistossa opettavan Monikan. Se oli sattuma.

Kollega oli antanut vasta Lappiin muuttaneelle Monikalle vuosikymmenen takaisen matkailulehden, jonka kannessa oli mies perinnepuvussaan. Kuva oli otettu Inarin porokuninkuusajoissa Länsmanin huomaamatta.

Länsman kertoo, ettei häneltä ollut myöhemminkään kysytty, saako kuvalla mainostaa Lappia turisteille. Se harmitti.

Tosin ilman kuvaa hän ei luultavasti olisi tavannut kumppaniaan. Kun opiston rehtori näki lehden Monikan pöydällä, hän kertoi tuntevansa miehen ja kysyi, haluaisiko Monika tavata hänet. Toki, Monika vastasi, sillä uutena on hyvä tavata ihmisiä.

Kävi niin, että he rakastuivat ja Monika muutti Lismaan.

ALUKSI paikassa, jossa ”ei tapahdu paljon mitään”, meni ihan hyvin. Viiden vuoden jälkeen Monikalle iski kuitenkin paniikki.

”Kaamos”, hän selittää. ”Voin tosi huonosti, ja oli pakko muuttaa.”

Länsmanille siitä alkoi luopuminen. Hän pani rajaksi napapiirin: sen etelämmäs hän ei rakkaudenkaan vuoksi lähtisi. Päätöksen jälkeenkään Monika ei ollut varma, seuraisiko mies perässä.

”Menihän siinä miettiä”, Länsman sanoo hiljaa.

Koettelemuksia oli ollut tätä ennenkin. Vuonna 2007 Länsman joutui jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle, kun hänellä oli puhjennut epilepsia.

Vaikka sairaus oli tehnyt tunturissa yksin liikkumisesta riskialtista, Länsman ei muutonkaan jälkeen halunnut luopua poroistaan. Hän hankki Lemmenjoen kansallispuistosta kämpän, josta kävi hoitamassa eläimiä. Asetelma kävi lopulta liian vaikeaksi, ja nelisen vuotta sitten Länsman möi poronsa.

Kun Länsmanilta kysyy, kaipaako hän jotain kotiseudulta, seinäkello ehtii lyödä monesti. Luonnonrauhaa ja metsässä liikkumista, hän vastaa lopulta.

”Täälläkin olisi mahdollisuuksia, mutta en mie tyhjään lähde. Kun metsään lähtee, pitää olla jokin asia.”

LÄNSMANIN entinen elämä näkyy vuokra-asunnossa: olohuoneen verhotangosta roikkuvana suopunkina, lapikkaina eteisessä, vanhoina valokuvina seinillä ja vessan lappuna, johon on koottu saamenkielisiä lauseita Monikan opeteltavaksi.

Monikan mielestä se ei jää tähän. Vaikka asiaa on vaikea selittää, hänestä koko mies on saamelaiskulttuuri. Tai pikemminkin se on hänessä, huonoinekin muistoineen.

Saamelaisuuteen liittyvä politiikka tuntuu silti olevan täältä kaukana.

”Ei miun tarvitse saamelaisuuttani huudella, kun en pääse siitä mihinkään”, Länsman sanoo.

Hänen esivanhempansa ovat saamelaisia. Suku on lähtöisin Norjasta Karasjoen puolelta, mutta isä oli Lismasta ja äiti Angelista. Länsmanin ensimmäinen kieli oli saame. Hän on siis objektiivisesti katsottuna saamelainen, kuten määritelmä kuuluu, ja myös kuuluu saamelaiskäräjien vaaliluetteloon eli saamelaisrekisteriin.

Häneltä on kuitenkin mennyt maku koko hommaan ja saamelaiskäräjiinkin. Syynä on ”riitely”.

”En halua sellaista. Määritelmät siitä, kuka on saamelainen, eivät enää kiinnosta. En silti tajua sitä, että ne samat, jotka aikoinaan vihasivat saamelaisia, pyrkivät nyt rekisteriin. Sitten siellä on niitä, jotka ovat lukeneet yliopistossa kieltä ja sen vuoksi haluavat saamelaiseksi. Niin kuin siitä olisi jotakin hyötyä ollut, saamelaisuudesta”, hän tuhahtaa.

Nuorista saamelaisaktiiveista Länsman sen sijaan pitää: niistä, jotka nyt puhuvat edeltävien sukupolvien kokemuksista ja heidän puolesta.

Osa jutuista on silti mennyt yli hilseen, kuten kolttasaamelaisen ohjaaja-käsikirjoittajan Pauliina Feodoroffin Linnan juhliin käteensä kirjoittama ILO 169, joka viittasi alkuperäiskansojen oikeuksia koskevaan sopimukseen. Tämä tuntui Länsmanista ”höpötykseltä”, performanssilta, jolla oli hänen elämänsä kanssa vähän tekemistä.

MUTTA hetkinen. On juotu jo kolmet kahvit ja puhuttu siitä sun tästä, mutta ei vieläkään kirpputorille viedystä saamenpuvusta.

Loogisesti ajateltuna puvun myyminen voisi olla jatkoa kotiseudusta ja poroista luopumiselle. Joku voisi veikata jopa oman kulttuurin hylkäämistä, sukuriitaa tai rahapulaa. Länsmanin mukaan syy on yksinkertaisempi.

”Miulla on toinenkin, Utsjoen puku, jonka malli on alun perin Karasjoelta. Käyttötilaisuudet ovat vähentyneet, joten en tee kahdella mitään. Enää kuninkuusajoissakaan ei näy lapintakkeja jäällä, eikä näy illalla hotellissa palkintojenjaossakaan.”

Länsman kertoo, että kirpputorille viedyn puvun on tehnyt sisko, jonka mies on Enontekiöltä. Länsmanista Utsjoen puvun säilyttäminen tuntui luontevammalta, sillä saamelainen käyttää oman sukunsa pukua.

Sitä, minne puku voisi päätyä, Länsman ei ole ajatellut. ”Kunhan pukee oikein ja asiallisesti päälle.”

Ei auta kuin luottaa Länsmanin sanaan.

LOPUKSI Länsman haluaa vielä soittaa kappaleen, joka kertoo Lisman ministeristä. Siinä on yhdeksäntoista säkeistöä ja pituutta yli seitsemän minuuttia.

Laulu kertoo sodan jälkeen kylään tulleesta miehestä, jonka kerrotaan väittäneen, että rahan arvo oli laskemassa. Hän lupasi vaihtaa kyläläisten rahat valtionobligaatioihin.

Miestä, saati obligaatioita, ei enää nähty.

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005599471.html