Yksinäisyys puolison kuoleman jälkeen

Lämpimiä ajatuksia sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Lämpimiä ajatuksia sinulle.

Kiitos :) ap

Voisitko alkaa harrastaa jotain?

Tuo on niin surullista, asun lähellä äitiäni, joka jäi leskeksi vuosi sitten. Hänestä oikein aistii yksinäisyyden. Usein kun hänellä olisi jotain menoja sanoo hän, että en taida viitsiä lähteä. Saa oikein patistaa tapaamaan ihmisiä, kyllä se ikävä jaksaa odottaa, sen pari tuntia kun muita tapaa.

Sama tarina. Mieheni kuolemasta 1,5 v. Ei auta kuin murtaa se yksinäisyys. Älä jää ruikuttamaan. Tylysti sanottu, mutta siihen niin helposti jää. Eikä kukaan muu tätä totuutta sinulle halua laukoa.

Ulos, hae uutta, entinen on mennyt, eikä takaisin tule. Itse en hae uutta seuraa miehistä, vaan muita aktiviteetteja. Voimia. Kirkkoon, konserttiin, jazzeille, kävelemään, kirjastoon, kurssille, töihin, kutsu kahville äläkä kerro surkeuksia, ompelemaan, nettisurffailemaan. Mitä vain. Entinen on mennyt. Jotain uutta. Voimia!!!

Aivan samat tuntemukset. 35 v avioliitto takana. Joulu oli tulossa. Vein miehen peruspäiväkirurgiaan, lankojen poisto murtuneesta kyynärpäästä. Sairaalabakteeri, keuhkokuume. Sille reissulle jäi. Että sellainen joulu ja uusi vuosi. Joku tieto hänellä oli kun sanoi itkien että jos hän ei takaisin tule, niin pidä talo. Naurelin asialle. Peloksi luulin. Eräänä iltana hän sanoi että meillä on ollut hyvä liitto??? Teki itsekseen ristinmerkin ennen nukkumaan menoa syksyisin. Onkohan ihmisellä joku aavistus. Nyt olen aivav yksin koiran kanssa, talo ahdistaa, joka paikka täynnä kipeitä muistoja. 2 huonetta olen jo tyhjentänyt spr:lle. Vaikea on taloa 62 v naisen yksin hoitaa. Autotalli täynnä koneita ym. Viime kesänä hän järjesti nekin järjestykseen kesää varten. Jäljellä suvusta enää äiti 84 v ja sisko 56 v. Ajatukset pyörii kuolemissa. Joka joulukuu on suku vähennyt. Joulua ei enää tule. Ei elämänhaluakaan.

Nyt pitää löytää harrastuksia joissa tapaa ihmisiä. Eli mieti mikä kiinnostaa ja rohkeasti vain mukaan. Omakotitalo voi pidemmän päälle olla aika raskas ratkaisu joten sitäkin kannattaa miettiä.

voinko ihan kysyä että olitko miehesi omaishoitajuuden aikana tosiaan niin uupunut ettet edes kerran vuodessa jaksanut lähettää vaikka joulukorttia tai yhtä tekstaria niille ystävillesi joita sinulla aiemmin oli? Onhan sulla ollut jaksamista vaikka edes käydä kampaajalla, tai hammaslääkärissä, tai saunomassa? Tää on just niitä valintoja, joita kaikki tekee. Kun voimat on vähissä, jostain on luovuttava, mutta että ystävistä? Et paljoa arvostanut silloin, ei niitä nyt yks kaks saa, etenkään hyviä pitkäaikaisia.Hyvä ystävä  on kullan arvoinen. Soita edes nyt heille, jotka silloin "jäi".

Vierailija kirjoitti:

voinko ihan kysyä että olitko miehesi omaishoitajuuden aikana tosiaan niin uupunut ettet edes kerran vuodessa jaksanut lähettää vaikka joulukorttia tai yhtä tekstaria niille ystävillesi joita sinulla aiemmin oli? Onhan sulla ollut jaksamista vaikka edes käydä kampaajalla, tai hammaslääkärissä, tai saunomassa? Tää on just niitä valintoja, joita kaikki tekee. Kun voimat on vähissä, jostain on luovuttava, mutta että ystävistä? Et paljoa arvostanut silloin, ei niitä nyt yks kaks saa, etenkään hyviä pitkäaikaisia.Hyvä ystävä  on kullan arvoinen. Soita edes nyt heille, jotka silloin "jäi".

Omaishoitajuudesa käy usein niin, että muut lopettavat sen yhteydenpidon. Hoitaja on usein lähes 24/7 kiinni puolisossaan tai lapsessaan.

Hyvä vierailija, syyllistämisen sijaan voisit tukea ja lohduttaa, kyllä ne hyvät ystävät on siellä katkonkin jälkeen- ja turha piiskata heti kaikkeen harrasteluun, antaa ajan auttaa

Katso mitä harrastuksia on paikkakunnallasi (ikääntyville), uusia ystäviä voi saada koska tahansa ja kotoa pois lähteminen piristää kummasti mieltä.

Vanha ketju, mutta niin totta. Itse jäin yksin kun mies kuoli joulukuussa.  Olen vasta 50v, mutta tuntuu, ettei ole enää mitään mitä odottaa elämältä. Lapsia ei ole, pari ystävää. Päivät kotona, kun en ole työelämässä. Hoidin miestäni loppuajat kotona. Vieläkin ahdistaa ne kaikki muistot sairausajasta. 

En ole jaksanut palata edes harrastusteni pariin, kun ahdistaa niin paljon ja itkettää milloin missäkin. Aamuisin kun herää, niin musertava yksinäisyys iskee vasten kasvoja. 

Leski saa leskeneläkettä loppuelämänsä ajan. Leski saa jäädä asumaan yhteiseen kotiin, vaikka lapsilla on perintöoikeus isänsä omaisuuteen, leski voi itsekkäästi asua lokoisasti.  Nämä kokemukset minulla, joka olen eronnut ja kasvattanut yksinhuoltajana lapseni.  Hoidin iäkästä äitiäni joka oli leski, katkeuruus tuli ja välitkin meni lopuksi rikki, kun äiti ei suostunut myymään isoa asuntoaan että me lapset olisimme saaneet isän perintöosan.  Ja sai joka ikinen kuukausi leskeneläkettä n. 1000e kk. Että en todellakaan sääli leskiä. Säällin sitä joka kuoli.

Sinulle vastaaja nro 12

Jäin leskeksi lähes sinun ikäisenä noin kahdeksan vuotta sitten. Olen aika toimelias luonne, niin ryhdyin ensin etsimään somesta leskiryhmiä ja sen jälkeen liityin Suomen Nuoret Lesket-yhdistykseen (siellä on myös vertaiskeskusteluryhmiä verkkokeskustelua varten)  sekä hain mukaan ilmaiseen Eläkeliiton kustantamalle Yhtä'äkkiä yksin sopeutumiskurssille (Eläkeliittoa ei kannata säikähtää sanana, sillä kurssit ovat kaiken ikäisille leskille). Kaikista oli minulle hyötyä ymmärtääkseni itseäni, suruani ja mahdollisuuksiani selvitä. 

Asuin tuoreen suruni kanssa kesäkauden vuokratussa mökissä luonnon keskellä, joka oli minulle ehdottomasti parasta parannusta saada itkeä, huutaa, maata sammalella puiden keskellä, kiivetä kallion päälle, katsella järvelle, saunoa, uida, selvitä perusasioista niin kuin talon lämmittämisestä puilla yms. 

Uskoiduin parille, läheiselle ystävälleni ja he jaksoivat kuunnella tai lukea pitkiä sähköpostejani lähes pari vuotta. Aivan upeita ihmisiä, jotka palkitsin lahjakorteilla ja viemällä lyhyelle matkalle. Pienempikin muistaminen olisi ollut ok, mutta heidän apunsa oli aivan mieletöntä. Sanoin suoraan, että tarvitsen nyt apua ja piste.

Kävin myös kokemusasiantuntijakurssin ja pääsin kertomaan surustani opiskelijoille. Se oli todella vahvistavaa sekin. Ihmiset ovat ihania.

En uskonut silloin, että aika on paras apu. Niin moni surun tuntija ja leski sanoi minulle siitä usein. Tuhahdin, että pa...kan marjat, ei auta. Ja joo, auttaa oikeasti.

Yhden viisaan neuvon sain yhdeltä leskeltä, etten kävisi koko ajan puolison haudalla. Uskoin häntä. Se oli erittäin viisas neuvo. Jos siellä yhtenään ramppaa sitä myös jymähtää itseensä ja suruunsa.

Kaipuu ja ikävä ei häviä sydämestä koskaan. Suren yhä puolisoani, mutta se on muuttunut haikeudeksi ja kauniiksi ajatuksiksi. Haluan pitää muiston hänestä siellä mieleni sopukoissa, mutta se ei estä minua olemasta nykyisessä suhteessani. Löysin ihan erilaisen persoonan elämääni ja hän jaksaa ottaa vastaan myös suruani sen päälle iskiessä. 

Tapaan yhä joskus leskiä ja päätin, etten missään tapauksessa halua 20 vuoden kuluttua puhua puolison kuolemasta kuin se olisi tapahtunut eilen. Sellaisiakin leskiä on ja voin vakuuttaa, ettei se ole enää kenenkään elämää. Siinä on kyse jo mielenterveysongelmista, kroonistuneesta masennuksesta yms,.

Psykologit sanovat, että suru vaatii ensin kaksi vuotta suremista. Sitten ihminen alkaa näkemään muutakin. Piti paikkansa minun kohdallani. On asioita, joita vain haluaa tehdä etenkin kun on niitä ennenkin elämässään ilolla tehnyt. Minulla se oli ulkoilu, käsityöt, lukeminen, kirjoittaminen. Kuuntelin itseäni ja mitä haluan. Se oli tärkeää. Meillä Suomessa on idioottimainen tapakulttuuri peittää tunteemme ja etenkin surumme. Minä vollotin ihan missä huvittaa. Kerran lennolla henkilökunta huolestui minusta ja lentoemo istui vieressäni juttelemassa mikä on. Harvoin sitä lentokoneen henkilökuntaa lähtiessä halaa, mutta silloin piti. Tai jos ärsytti jonkun pinnallinen puhe kuolemasta sivalsin sanoillani takaisin, että pidä sinä turpasi asiasta josta et tajua mitään. Ei kannata padota.

Niin kuin surututkija Mari Pulkkinen sanoo "hyvää surua sinulle". Jos jaksat lukea hänen kirjojaan siinä on hyvää tekstiä surun kokemisesta.

 

Voimia teille kaikille muille leskille. Mieheni puoli 1.5 vuotta sitten nopeasti edenneeseen syöpään. Aluksi yksinäisyyteen auttoi perhe, ystävät, kivat työkaverit ja oikeastaan kaikki virallinen paperisota, ja muistotilaisuuden järjestely yms. Mutta sitten myöhemmin vasta tajuaa, miten totaalisesti kaikki muuttuu, ja kuinka yksin on 30 vuoden yhteiselon jälkeen. Puoliso oli myös paras ystävä. 

Olin luvannut hänelle elää hyvää, aktiivista elämää, enkä jäädä kotiin itkemään. Helpommin sanottu kun tehty. Ensin jouduin muutosneuvottelujen takia vaihtamaan työpaikkaa, lapsi muutti opiskelemaan toiseen kaupunkiin, lemmikki joudutiin lopettamaan, krooninen sairaus paheni niin, että liikkuminen oli yhtäkkiä melkein mahdotonta. Leikkauspäätös antoi nyt uutta intoa, pudottamaan nopeasti kertynyt ylipainoa, liikkua (vesijumppa) ja pitää parempaa yhteyyttä ystäviin. 

Mutta silti itku on edelleen herkässä, ja kaipaus syvä. Tiedän että mun täytyy luoda taas uusi elämä itselleni, mutta jaksanko minä? Olen asunut yksin aiemminkin, mutta silloin oli joko aktiivinen opiskelija elämä tai kiireinen työ sekä luottamustoimet velvotteineen.  Nyt ei ole oikein motivaatiota mihinkään, kunhan saan kodin pysymään kunnossa ja pakolliset asiat hoidettua, ja tehtyä palkkatyöni (etänä). 

Mistä voimia ja motovaatiota?

Lähipiirissä oli sinun kaltainen ihminen. Kun hänen puolisonsa kuoli niin alkoi muut sukulaiset kiinnostamaan vähän liikaakin. Ei mitään yhteyksiä sen kummemmin ennen leskeksi jäämistä mutta sen jälkeen alkoi kiertelemään sukulaisten luona siihen tahtiin että tuli varoitussoittoja kun hän oli kierroksella. 

Vierailija kirjoitti:

Leski saa leskeneläkettä loppuelämänsä ajan. Leski saa jäädä asumaan yhteiseen kotiin, vaikka lapsilla on perintöoikeus isänsä omaisuuteen, leski voi itsekkäästi asua lokoisasti.  Nämä kokemukset minulla, joka olen eronnut ja kasvattanut yksinhuoltajana lapseni.  Hoidin iäkästä äitiäni joka oli leski, katkeuruus tuli ja välitkin meni lopuksi rikki, kun äiti ei suostunut myymään isoa asuntoaan että me lapset olisimme saaneet isän perintöosan.  Ja sai joka ikinen kuukausi leskeneläkettä n. 1000e kk. Että en todellakaan sääli leskiä. Säällin sitä joka kuoli.

 

Näin leskenä ihmettelen, että jos äitinne sai pitää isänne perinnönkin (leskiosuutensa lisäksi)  joku joka tapauksessa joutui maksamaan teidän lapsille kuuluneen perintöosuuden perintöveron? Tai sitten äitisi on ollut talon omistajana yksin, jolloin hän voi päättää mitä talon kanssa tekee. Isäsi ei ehkä omistanut yhtään mitään perittävää? Kantsii selvitellä nämä asiat kuin katkeroitua huviksensa. Ja yleensä siitä omaishoitajuuudesta saa pienen palkkion, jos vaivautuu vain anomaan sitä, 

Aiemmin ketjussa leskien elämää kadehtineelle. Leskeneläkke on pieni (omat tulot vaikuttaa) ja maksan siitä veroa 42 %. Asun asunnosta , josta ei påääse eroon, ja jonka vastikkeet+ sähkö vie yli puolet kaikista  tuloistani. Kaikki on mun vastuullani, ja minulla on edessä iso työ päästä eroon vuosikymmeniä keräytyneestä tavarasta. Siitä eroon pääsy maksaa, ja kuljetusten järjestäminen on hankalaa. 

🧡