Uhriutuva ihminen...miten toimit kohdatessa?

Wilma411 kirjoitti:

Uhriutuvan anopin johdosta,aihe on alkanut kiinnostaa.

Jokainen meistä kokee elämässä hetkiä,jolloin notkahtaa itsekin oman elämänsä uhriksi.Terve ihminen kuitenkin laskee ne pettymyksiksi ja pääsee elämässä eteen päin.Todellinen tapa uhriutuja taas velloo jatkuvasti pahassa olossaan,kun mulla ei ole mitään,eikä ole ketään,olen niin sairas ja kukaan ei autakaan minua.Päivästä toiseen ja vuodesta toiseen uhriutuja sulkee silmänsä itseltään,ja siltä kuinka voisi itse tehdä elämästään parempaa.Esim.liikkumattomuus lisää varmasti masennusta,kipuja,hankaloittaa ihmissuhteita.

Itse olen saanut elämääni avioliiton kautta uhriutuvan anopin,joka ei halua nähdä kuplansa ulkopuolelle.

En jaksa enään sääliä,sitä,tätä tai tuota kipua ja kolotusta,enkä liioin olla muutenkaan tämän erittäin voimia vievän ja turhauttavan ihmisen seurassa.Anopilla on perussairauksia kyllä,mutta on lopettanut liikkumisen vaikkei hänellä ole liikuntarajoitteita.Pillereitä popsitaan ja jatketaan marinaa...

Miten te olette toimineet,jos läheisenne uhriutuu?Pysyttekö rinnalla?Pompitteko pelinappulana ja hoivaatte uhriutujaa jatkuvalla valituksen ymmärtämisellä ja säälillä?

Pystyn kohtaamaan muut empaattisesti, mutta minulla ei ole voimia tehdä asioita heidän eteensä. Joten pidän omat rajani, mutta en hauku takana päin, miten hirveä ihminen sellainen on, jolla on paha olla. En siis koe syyllisyyttä, vaikka en jaksa tuollaista ihmistä.

t.kristallikissa

Mulla tää anopin uhriutuminen menee tunteisiin.Oon miettinyt miksi,ja uskoakseni syy on siinä,etten ymmärrä ihmistä joka ei tee mitään oman elämänlaatunsa parantamiseksi

Mä ajattelen että jos tekee parhaansa,eikä onnistu,silloin on varaa valittaakin tai huokailla,mut jos odottaa vaan koko ajan että joku muu tekee kaiken sun puolesta,tässä tapauksessa poika,en pysty hyvällä empatiankyvyllä varustettunakaan olkiani vaan kohauttamaan.

Tää uhriutuja itkee olevansa yksinäinen,muttei pidä itse yhteyttä ystäviinsä,niihin jotka ovat elämässä jaksaneet pysyä valituksesta huolimatta.Ei lähde mihinkään ilman vetoapua,aina oltava joku joka raahaa lenkille jne.Yksin ei suoriudu mihinkään.

Tää samainen ihminen ei kuule,jos muut kertovat ongelmistaan tai huolistaan,koska hänen ongelmat ovat aina suurempia ja pahempia.Tää laukkaa lääkäreissä siihen tahtiin,että lääkäritkään eivät enään ota oikein tosissaan,mutta eivät sitten keksi miten tää uhri saataisiin jaloilleen.Koska fysioterapiaankaan ei voi mennä,siellähän käsketään liikkumaan,ja jos kunto kohenis,niin mistä sitten tapa valittaja valittais?Se negaation määrä,mitä tän ihmisen sisällä on,on oikeesti niin turhauttavan surullista.Mikään ei riitä,mikään ei kelpaa...melkein lähentelee narsismia

Vierailija kirjoitti:

Mulla tää anopin uhriutuminen menee tunteisiin.Oon miettinyt miksi,ja uskoakseni syy on siinä,etten ymmärrä ihmistä joka ei tee mitään oman elämänlaatunsa parantamiseksi

Mä ajattelen että jos tekee parhaansa,eikä onnistu,silloin on varaa valittaakin tai huokailla,mut jos odottaa vaan koko ajan että joku muu tekee kaiken sun puolesta,tässä tapauksessa poika,en pysty hyvällä empatiankyvyllä varustettunakaan olkiani vaan kohauttamaan.

Tää uhriutuja itkee olevansa yksinäinen,muttei pidä itse yhteyttä ystäviinsä,niihin jotka ovat elämässä jaksaneet pysyä valituksesta huolimatta.Ei lähde mihinkään ilman vetoapua,aina oltava joku joka raahaa lenkille jne.Yksin ei suoriudu mihinkään.

Tää samainen ihminen ei kuule,jos muut kertovat ongelmistaan tai huolistaan,koska hänen ongelmat ovat aina suurempia ja pahempia.Tää laukkaa lääkäreissä siihen tahtiin,että lääkäritkään eivät enään ota oikein tosissaan,mutta eivät sitten keksi miten tää uhri saataisiin jaloilleen.Koska fysioterapiaankaan ei voi mennä,siellähän käsketään liikkumaan,ja jos kunto kohenis,niin mistä sitten tapa valittaja valittais?Se negaation määrä,mitä tän ihmisen sisällä on,on oikeesti niin turhauttavan surullista.Mikään ei riitä,mikään ei kelpaa...melkein lähentelee narsismia

Törkeää olettaa, ettei anoppi ois elämässään tehnyt parhaansa. Tai ylipäätään kukaan uhrina itsensä kokeva. Se on ongelma, jos vaatii poikaa auttamaan, mutta siis ei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa, eli joka ei kykene itse puolustamaan omi rajojaan. En auttaisi toista, koska mulla on oma elämänikin. Silti voisin olla tosi pahoillani siitä, ettei hän selviydy itse. Mutta mun pahoillaoloni ei toista auttaisi yhtään, joten varsinaisesti pitäisin suuni kiinni ja kohauttaisin olkiani. Sanoisin, että jos et voi itse hoitaa asioitasi, niin kysy kunnalta apua.

t.kristallikissa

Esim. mulla on voimat vienyt haitallinen äiti, enkä jaksa pitää kunnostani huolta. Saan mä silti valittaa huonon kuntoni ehkä lyhentävän elinaikaani. Olen tehnyt parhaani elämässä, eikä se haitallisen äidin takia riitä oikein mihinkään.

t.kristallikissa

Minunkin olisi pitänyt kyetä pitämään rajani haitallista äitiäni vastaan ja äitini haitallisuutta minulle vastaan, mutta se on täysin mahdotonta, kun olet pieni lapsi ja täysin alisteinen aikuiselle, ja elämänkokemus on täysin nolla häneen verrattuna.

Ja aikuisena kun mun ois pitänyt kyetä pitämään puoliani äitini haitallisuutta vastaan se oli edelleen mahdotonta mulle yksin, koska äitini oli opettanut, että hän ei ole haitallinen, vaan minä viallinen. Siksi koitin muuttua haitallisen ihmisen neuvoilla sellaiseksi, kuin hän edellytti, josta oli minulle vain haittaa. Kaikki voimani menivät tähän, eivät asioihin, joista ois ollut mulle iloa tai hyötyä. Siksi saan todellakin valittaa aivan kaikesta, mikä elämässäni on pielessä, ja aloittaja hankkikoon nahan.

t.kristallikissa