Lue keskustelun säännöt.
Äidit, miksi tunnette niin paljon syyllisyyttä?
31.01.2018 |
Olen itse lapseton, mutta monella ystävälläni on lapsia. Lapsen saanti on muuttanut monia ystäviäni. Toiset tuntuvat löytäneen oman paikkansa maailmassa, mutta toisista on tullut neuroottisia.
He eristäytyvät mielellään äitikuplaan, eli tapaavat vain muita äitejä, koska haluavat puhua vain kakasta tai siitä, mitä ruokia heidän vauvansa syö ja mitä ei.
Eksyin kerran tällaiseen äititapaamiseen ja jossain vaiheessa kysyin, miksi he puhuvat minun korviini todella vähäpätöisistä asioita. Onko sillä oikeasti väliä, jos lapsi ei suostu syömään jotain tiettyä ruoka-ainetta, jos lapsi kuitenkin syö hyvällä ruokahalulla muuta ravitsevaa ruokaa? Ja mikäli lapsi on painokäyrän "normaalin" alapäässä, hänhän on silti rajojen sisällä, joten tarvitseeko asian takia menettää yöuniaan?
Minulle selitettiin, että äitiys aiheuttaa paljon syyllisyyttä. Äidit haluavat saada varmistusta muilta äideiltä siitä, etteivät he ole huonoja äitejä. Tästä on siis kysymys.
Sitä en tajunnut kysyä, että mistä se syyllisyys kumpuaa? Syyllisyys on todella kuormittava tunne, eikä ole varmasti hyväksi kenenkään äidin mielenterveydelle.
En halua saada lapsia, mikäli nykymaailman meno on sellaista, että äidiksi tultuaan alkaa salakavalasti tuntea syyllisyyttä joka asiasta. Minulla on ollut sellainen ajatus, että olisin sellainen rento mutsi, joka ei pelästy lapsen jokaista pierua tai ihottumaa ja pyrkiii ratkaisemaan asioita maalaisjärjellä, eikä nenä kiinni kasvatusoppaassa.
Onko tämä nykypäivänä mahdollista? Saavatko rennot mutsit osakseen niin paljon syyllistystä, etteivät enää pysty olemaan rentoja, vaan muuttuvat hiljalleen hössättäviksi, pelokkaiksi ja tuomitseviksi, eli (käsittääkseni) nykypäivän ideaalin mukaisiksi äideiksi?
Kommentit (6)
Mistä se syyllisyys sitten kumpuaa? Omasta itsestä vai ympäristöstä? Molemmista varmaan, mutta pystyykö joku erittelemään?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan sekä että. Omassa lapsuudessa lasten kanssa ei luettu eikä lapsia viety harrastuksiin. Nyt on tehty tutkimuksia, miten lapselle lukeminen kasvattaa lapsen sanavarastoa ja auttaa koulussa pärjäämisessä. Raskausaikana ei saa tehdä sitä eikä syödä tätä, kun siitä voi seurata tällaista ja tuollaista. Kun kyse on ihmisen koko elämästä, sitä koettaa tehdä parhaansa, että lapsi saisi parhaan mahdollisen alun elämälleen.
Tuntevatko? En minä ainakaan. Ei elämä lopu siihen että tulee lapsia.
Mun mielestä se on se, että olet vastuussa koko toisen elämästä. Se tuntuu niin ylivoimaiselta, että alkaa pelkäämään tekevänsä väärin. Tämän päälle tulee paine ympäriltä, "kaikki" tietävät miten homma pitäisi hoitaa ja joskus tuntuu, ettei liikkumavaraa ole yhtään. Jos sattuu vielä huono neuvolatäti, niin johan tunnet joka kerta käydessäsi, miten ei olisi suositeltavaa sitä tai tätä.
Nykyään vaan on niin paljon tietoa miten kaikki vaikuttaa lapsen loppuelämään. Et saa lasta syömään terveellisesti -> loppuiän ylipainoisuus, diabetes, masennus, yksinäisyys, itsemurha... Kiellät lasta huutamasta -> lapsi oppii tukahduttamaan tunteensa. Annat tytön pukeutua vaaleanpunaiseen -> vahvistat nais/mies -stereotypioita, lapsesi oppii että ulkonäkö on tärkeintä elämässä eikä panosta kouluun, päätyy työttömäksi ja köyhyyteen. Laitat lapsen hoitoon -> lapsesta tulee tunnekylmä kiusaaja. Et laita lasta hoitoon -> lapsi ei opi sosiaalisiataitoja ja hänestä tulee se kiusattu....
Lue minkä päivän Hesari tahansa, löydät sieltä aina pari psykologin haastatteluun perustuvaa artikkelia jossa kerrotaan mitä olet tehnyt aivan väärin lapsesi kanssa. Peli on todennäköisesti jo menetetty.
Kyllä se syyllisyy iskee heti raskaustestin plussattua. Sitä miettii heti, onko syönyt tai juonut jotain, josta voisi olla sikiölle vaaraa. Raskaus ja pienen vauvan hoitaminen on kuin talon perustusten tekemistä: jos tulee joku pieni vika, se näkyy isona vikana myöhemmin, talosta tulee vino ja se voi romahtaa kasaan ennen aikojaan.
Lisäksi suositukset ja hoitokäytännöt muuttuvat ajan myötä. Se, mikä oli ihan ok lapsen ollessa vauva, huomataankin vaaralliseksi parikymmentä vuotta myöhemmin. Esimerkkinä tästä on lasten antibioottikuurit, joita ennen annettiin pieneenkin vaivaan. Sukulaislapsella on parikymppisenä puhjennut paha suolistosairaus ja syyksi epäillään juuri lapsuuden useita ab-kuureja. Arvaapa, tunteeko hänen äitinsä syyllisyyttä?